Onko Kainuussa niin kurjaa kuin maakuntalaulussa lauletaan? Vai voiko vähemmän ollakin enemmän, rikkautta? Minun heimoni -juttusarjassa on vuorossa korpien kuiskeen ja jylhien järvien lomassa lymyilevä Kainuu.

Suomussalmella, kahdeksan tuhannen asukkaan kainuulaiskunnassa asuvat Eero ja Ulla Schroderus, isä ja tytär. Heillä on yhteinen teatteri, Teatteri Retikka, josta Eero kertoo videolla (yllä). Teatteri on siinä mielessä ihmeellinen harrastajaryhmä, että joka kevät sen katsomoon kipuaa enemmän väkeä kuin kunnassa asuu.  Schroderukset ovat vaatimattomia, eihän kunnassa ole kovin paljon niitä asukkaitakaan.

– Väkeä on puolet vähemmän kuin 1970-luvulla, kun tulin tänne. Mutta ei täällä oikeastaan ole hullumpaa, vaikka muutoksen tuulet eivät niin puhalla. Kun koskaan ei ole ollut nousukautta, niin laskukaudet eivät yllätä ikävästi, Eero Schroderus hörähtää.

Vuodesta 2000 Eero on kirjoittanut Retikan lavalle näytelmiään. Niissä on käsitelty paikallispolitiikkaa, luontoa, historiaa, vaikka mitä. Koskaan Schroderukset eivät voi olla varmoja siitä, mikä vetää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Yksi suosituimmista näytelmistä käsitteli niinkin kiehtovaa aihetta kuin vesien säännöstelyä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luonto on luovuuden lähde

Luonto kiinnostaa Kainuussa. Siellä samoillaan, siitä riidellään ja se  toimii luovuuden lähteenä. Niin kuin Reijo Oskari Piipposella. Hän kiertää metsiä kesät, talvet, kuvaa luontoa ja kerää puunrankoja. Niistä hän jykertää puukolla ihmishahmoja (katso video).

–  Luonto on minun kirkkoni ja sitä täällä Kainuussa riittää. Täällä olen saanut olla myös tällainen omanlaiseni, on tilaa olla mikä on ja siitä olen ollut hyvilläni, Reijo Oskari sanoo. Ympärillä aukeaa vanha kansakoululuokallinen omaa taidetta, maanläheisiä puuhahmoja, jotka muistuttavat jotenkin afrikkailaistaidetta.

– Niinhän niistä moni on sanonut. Ehkä täällä on jotain samaa alkukantaisuutta ja määnläheisyyttä. Ei me välttämättä niin kaukana kaikesta olla, Reijo Oskari hymähtää.

Samaa mieltä on Kajaanissa asuva Metsähallituksen erikoissuunnittelija Päivi Tervonen.

–  Kainuuhan on Suomi-neidon vyötärö, jolla on rikas historia ja vanhastaan tiiviit suhteet itänaapuriin. Ja nykyään lentokoneet kulkevat, samoin tieto, mutta punaisia petäjiä tai vitivalkoista lunta ei niin vain liikutella.

Päivin mielestä Kainuusta voisi tulla vaikka uusi trendi, etelästä etsitään uudenlaista väljyyttä elämään.

– Kun maailma muuttuu yhä epävarmemmaksi, nämä kolkat nähdään pysyvämpä perustana elämälle.

Järjetön kuin elämä itse

Kaikki kainuulaiset eivät ole Päivi Tervosen kanssa samaa mieltä. Monelle paikka on syrjäkylä. Kainuulaissyntyiselle dokumenttiohjaaja Markku Heikkiselle se on persläpi. Ainakin aika ajoin.

Heikkinen on kuvanut kainuulaiselämää monissa dokumenteissaan. Hän muutti takaisin Kajaanin joitakin vuosia sitten pitämään huolta vanhasta isästää.

– Ajattelin, että asioihin voisi vaikuttaa. Ei voi, siellä on niin isoja möhkäleitä, Terrafameja ja Talvivaaroja, joista on sovittu poikain kanssa. Ne tekevät voimattomiksi. Kun isä sitten kuoli, koin itseni hyvin ulkopuoliseksi.

Heikkinen kertoo, että hänen tunteensa synnyinseutua ja siellä asuvia kohtaan vaihtelevat kuin puberteetti-ikäisellä. Nyt, kun hän ei enää asu maakunnassa, mielikuva on lähes romanttinen. Hän muistaa lämmön, välittämisen ja ihmisten uteliaisuuden ja pyrkii unohtamaan, että harva uusi asukas on paikkakunnalle tervetullut ja että itse on saanut Kajaanissa kaksi kertaa aikuisiällä turpaansa, koska on tunnettu ja homo.

– Kainuu on järjetön niin kuin elämä. En siellä tiedä, itkeäkö vai nauraa. Tein mielestäni periaatepäätöksen, kun muutin pois. Silti kaipaan sinne.

Lue lisää Kainuusta ja kainuulaisista ET-lehden numerosta 7/2017!

Sisältö jatkuu mainoksen alla