Anna-Liisa Jyrä tietää, millaista isoäitiys ja äitiys ovat täyteläisimmillään. Kehitysvammaisen Topin "muumi" kantaa huolta myös tyttärensä jaksamisesta. Muumin syli on auki koko perheelle.

Kun Anna-Liisa Jyrän, 67, ainokainen Tanja, 43, meni naimisiin 16 vuotta sitten, alkoi Anna-Liisan mielessä kyteä toive, että hänestä tulisi mummi. Sonja syntyi vuonna 1998. Hän teki Anna-Liisasta isoäidin, muumin.

– Uusi polvi oli syntynyt. Se oli riemullinen tunne, kun tajusin, että uusi tulokas on osa minua. Ensi tapaaminen oli rakkauden täyttymys. Tuntui ihan uskomattomalta.

Tanjan ja Mikan odotettu kuopus, Topi, syntyi toukokuussa 2000. Vauvantuoksu oli hetkeksi ehtinyt jo laantua kodista. Sonja oli kaksivuo­tias, ja leikkiseura oli tervetullutta. Kaikki tietysti toivoivat, että maailmaan tulisi terve lapsi – tyttö tai poika, ihan sama.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Päässä pyöri sellainenkin ajatus, että olipa syntyvä lapsi minkälainen tahansa, hän on kuitenkin osa minua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Topi oli syntyessään ihan täydellinen vauva, iso 54-senttinen ihmistaimi. Vauvan toinen solisluu oli murtunut synnytyksessä, ja se oli ainoa, ohimenevä murhe.

– Olin taas niin ylpeä.

Outo etiäinen tulevasta

Pidellessään tuhisevaa tulokasta sylissään Anna-Liisa koki yhtäkkiä ikävän etiäisen.

– Minulle tuli kummallinen aavistus, ettei kaikki olekaan ihan hyvin. En oikein tiedä, miten sellainen tuli mieleen. Vauva oli flegmaattisempi kuin siskonsa, Anna-Liisa kertoo.

Perhe, koko suku, nautti vauvavaiheesta ja suloisesta pojasta. Hän kasvoi, ja kävelikin alle vuoden vanhana. Muumi tunnusti olleensa väärässä pahoine aavistuksineen ja oli siitä iloinen.

Nyt, vuosia myöhemmin, on taas se aika päivästä, kun taksi tuo pojan kotiin ja äiti seuraa ikkunasta, kun kuopus nousee autosta, kapuaa muutaman portaan ja soittaa reippaasti ovikelloa.

– Kiva päivä koulussa, Topi kertoo.

Juurilleen Jurvaan palannut muumi, Anna-Liisa, on tullut kylään parinsadan kilometrin päähän kotoaan. Topi istahtaa isoäidin viereen ja halaa. Anna-Liisa silittää pojan kättä.

Topi ymmärtää kosketuskieltä mainiosti, lukee silityksiä ja halauksia paremmin kuin ääneen sanottuja tunteenilmaisuja.

Hänestä on ihana olla lähellä ja tuntea toisen ihmisen lämpö.

Topilla on kaunis katse. Välillä se kiinnittyy äitiin, joka osaa lukea lastaan paremmin kuin kukaan.

Kohta Topi kokoaa sen pahvisen palapelin, josta jutun alussa kerrottiin. Sitä ennen selvitellään, miten Topin perheen elämän palapeli meni uusiksi.

Miten äiti jaksaa?

Topi oli vilkas pikkumies, mutta hän ei sanonut mitään. ”Katso lintu” ja ”katso lamppu” -kehotukset eivät tehonneet. Vanhemmat luulivat, että pojalla on kuulovamma. Tehtiin tutkimuksia. Kun kuulosta ei löytynyt syytä puhumattomuuteen, Tanja kuvitteli, että lapsella oli vaikea dysfasia, kielen kehityksen häiriö.

Pahempaa oli tulossa. Vanhemmat saivat lapselleen diagnoosin, jota eniten pelkäsivät. Määrittelemätön kehitysvamma. Topi oli kolmevuotias. Koko perheen ja läheisten tulevaisuus ja suunnitelmat tuntuivat hetkeksi varisevan maahan kuin syksyn lehdet myrskysäällä.

– Tanjalle tieto oli hirveä pala. Hän itki, että olisi mieluummin itse sairastunut, kunhan Topi olisi saanut olla terve.

Anna-Liisa suri Topin puolesta, mutta oli huolissaan myös tyttärensä jaksamisesta.

– En tiennyt, miten lohduttaa Tanjaa. Koetin olla mahdollisimman paljon auttamassa.

Totuutta ei voi muuttaa

Topin hoitaminen oli henkisesti palkitsevaa, vaikka diagnoosi olikin raskas.

– Pienestä pojasta oli helppo pitää huolta. Rakkaus lasta kohtaan tuli niin voimalla, että – kuinkahan sen nyt oikeasti sanoisi – en ole niin voimakkaasti muita rakkauksia kokenut.

Tanja-äiti sanoo, ettei tunne katkeruutta.

– Kun Topi sai diagnoosin, olin ihan hädissäni. Kun vähitellen tajusin, että nyt on näin ja etteivät asiat muutu, oli pakko mennä eteenpäin. Vaikka koskaan ei täydellisesti hyväksy sitä, että lapsi on vammainen, Tanja tunnustaa.

Artikkeli on julkaistu alkujaan ET-lehdessä 15/15. Lue koko juttu täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla