Keijo eli alkoholin, rikosten ja vankilan kierteessä. Vasta pitkä tuomio sai hänet ymmärtämään vapauden merkityksen.
Ehdin istua 21 kertaa vankilassa ennen kuin sain elinkautistuomion vuonna 2003.
Se pelasti henkeni. Muuten olisin kuollut viinaan, kuten kaikki vanhat ryyppykaverini.
Kaikkiaan vankilakierteeni kesti 50 vuotta.
Alkoholi vei nuorena
Join ensimmäisen kännini 14-vuotiaana. Huomasin heti, että juominen onkin mukava laji, tätä minä alan harrastaa. Humalassa olin rohkeampi ja estottomampi.
Olin 15-vuotias, kun aloin seurustella samassa koulussa olevan tytön kanssa. Hän oli vielä vähän minua nuorempi. Luuhasimme yhdessä iltamyöhään ja raahauduimme sitten väsyneinä kouluun.
Seurustelusta huolimatta jatkoin juomista. Ryyppääminen meni nopeasti liian pitkälle. Kuusitoistakesäisenä se oli jo sellaista, että hyvät kaverini alkoivat kaikota ympäriltä.
Join niin paljon, että hyvät kaverit alkoivat kaikota.
Heidän tilalleen löytyi vähän huonompaa seuraa, ja kuvaan astuivat näpistelyt.
Ensimmäinen vakavampi rikos tapahtui vuotta myöhemmin.
Olin kaverini kanssa liikenteessä, kun hän alkoi kovistella vastaantulijalta rahaa ja kaivoi puukon taskusta.
Poliisi nappasi meidät pian, ja minullekin napsahti yhdeksän kuukautta vankeutta ryöstön yrityksestä.
Kärsin tuomioni Keravan nuorisovankilassa. Oli siinä kakussa nielemistä. Yksinäiset illat tuntuivat loputtoman pitkiltä, kun tuijottelin ikkunasta muurien taakse.
Tyttöystäväni kävi minua viikonloppuisin katsomassa, ja minä vakuuttelin, että toista kertaa en hölmöile.
Vankilakierre vie mennessään
Eihän se lupaus pitänyt. Kun pääsin vankilasta, meno jatkui aivan samanlaisena kuin ennenkin.
En ehtinyt olla kuin muutaman kuukauden vapaana ennen seuraavaa tuomiota. Sitä lähdin istumaan jo aikuisten vankilaan Konnunsuolle.
Sekoiluni jatkui, vaikka meille syntyi tyttö vuonna 1970. Pojan saimme neljä vuotta myöhemmin. Rakastin lapsia valtavasti. Sekään ei saanut minua lopettamaan juomista.
Sekoilu jatkui, vaikka tulin isäksi.
Kotona ollessani yritin olla hyvä isä. Lapset olivat pieniä eivätkä ymmärtäneet, missä minä menin poissa ollessani.
Tunsin valtavaa häpeää siitä, että alkoholi sai minut tekemään asioita, jotka veivät minut pois heidän luotaan. Riippuvuuteni oli kuitenkin niin vakava, että se voitti häpeän ja rakkauden.
Kotona lupasin aina parantaa tapani, mutta kun otin yhden ryypyn, se oli menoa taas. Ryyppyreissut venyivät ja jossain vaiheessa piti tehdä jokin epätoivoinen ryöstö, että sain lisää rahaa viinaan. En koskaan tehnyt vakavia rikoksia, mutta niistä pikkuvarkauksistakin tuli välillä yli vuoden tuomioita.
Naimisiin menimme Kakolanmäellä.
Rakkaus kuitenkin kesti. Naimisiin menimme Kakolanmäellä. Siihen aikaan Kakolaan joutui, kun sai kuudennen linnatuomion. Kun pappi sanoi aamenensa, päätin, että nyt tämä äijä rauhoittuu. Olin hiukan alle kolmikymppinen ja istunut linnassa puolet aikuisiästäni.
Se päätös piti ihan yhtä huonosti kuin kaikki aiemmatkin.
Avioero tulee vihdoin
Kaikista toilailuistani huolimatta vaimo pysyi rinnallani. En vieläkään ymmärrä miksi. Hänen täytyy olla valtavan sitkeä ihminen. Ja kai hän minua rakasti samalla tavalla kuin minäkin häntä.
Kun minä olin reissuillani, vaimo kävi töissä, piti huolta kodista ja kasvatti lapset – ja hyvin kasvattikin. Heistä on tullut kunnon kansalaisia.
Kärsivällisyys loppui 30 vuotta sitten. Vaimo ilmoitti, että nyt tulee ero, koska: ”Jos et ole kännissä, olet linnassa.”
30 vuotta sitten vaimon kärsivällisyys loppui.
Löin lippiksen päähän ja lähdin. Pian olin taas vankilassa.
Elämäni meni vielä pahempaa alamäkeä. Joka kerran vapaalla ollessani vajosin syvemmälle alkoholismiin. Lopulta olin puliukkona porukassa, joka joi huoltoasemilta varastettua lasinpesunestettä.
Sille tuli stoppi, kun yksi ryyppykavereistani paloi kuoliaaksi.
Elinkautinen saa ajattelemaan elämää
Poliisi tutki asiaa ja päätteli, että minä olisin teon takana. Sain elinkautisen tuomion murhapoltosta.
Tuomion jälkeen olin pari kolme vuotta shokissa. En osannut ajatella muuta kuin sitä, että olen ehkä tappanut kaverini ja vietän loppuelämäni vankilassa. Molemmat asiat olivat ihan kamalia kestää.
Olin sen verran paskahousu, etten uskaltanut hirttää itseäni, vaikka sitä monta kertaa mietin.
Kolmen vuoden istumisen jälkeen minun oli pakko hyväksyä syyllisyys. Olin palon aikaan psykoosissa enkä muista tapahtuneesta mitään. Moraalisesti olin kuitenkin vastuussa, koska en ollut pystynyt kaveriani pelastamaan. Tuon oivalluksen jälkeen aloin voida paremmin.
Mietin monta kertaa hirttäytymistä.
Vankilassa oli aikaa tutkia itseäni tarkemmin: mikäs ukko se tässä onkaan? Se oli rankka tie ja vei vuosia. Totesin, etten ole lainkaan niin omavoimainen kuin olin kuvitellut. Tarvitsen apua, jos haluan muuttua.
Olin ollut moneen kertaan katkaisuhoidossa ja istunut päihdeluennoilla ilman, että siitä olisi ollut mitään apua. Vasta itsetutkiskelun kautta aloin ymmärtää luentojen sisällön.
Haluan pyytää anteeksi
Iso apu on ollut Kriminaalihuollon tukisäätiön vertaistuesta. Aloin käydä tapaamisissa jo vankilassa ollessani lomien aikana. Oli lohdullista tietää, että minulle olisi paikka minne mennä sen jälkeen, kun tuomioni joskus päättyy.
Elinkautiseni kesti 17 vuotta. Olin täysin laitostunut, mutta vapautuessani luotin itseeni. Enää en vankilaan mene.
Sain Kriminaalihuollon tukisäätiön kautta tukiasunnon. Se oli onnenpotku. Taivasalla tai asuntolassa en olisi pärjännyt. Olen nyt elänyt puolitoista vuotta vapaalla, pitempään kuin koskaan lapsuuteni jälkeen.
Eniten toivon, että saisin pyydettyä lapsiltani anteeksi sitä, että en ole osannut olla kunnon isä. Poikani kanssa olen puhunut jo puhelimessa. Voi olla, että pian näemme. Tunsin itseni ihan pikkupojaksi hänen rinnallaan. Hän on perheellinen kunnon mies.
Muuten en enää haaveile suurista asioista. Iloitsen yhä joka päivä siitä, että saan itse avata ja sulkea ovet.
Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2022.
Apua rikoskierteeseen
Kriminaalihuollon tukisäätiö tukee rikoksista tuomittujen, rikoksilla oireilevien ja heidän läheistensä selviytymistä ja elämänhallintaa.
