"Kun pojallani menee paremmin, minunkin asiani pysyvät raiteillaan", Johanna sanoo.
"Kun pojallani menee paremmin, minunkin asiani pysyvät raiteillaan", Johanna sanoo.

Nelikymppisen Johannan poika joutui vankilaan huumerikoksista. Äidille se oli kova paikka. Järkytys, häpeä ja huoli vuorottelivat.

"Poikani istuu pitkää vankilatuomiota. Yksi teko johti toiseen hänen elämässään.

Huumeiden maailmassa mikään ei ole yksiselitteistä. Usein tuomiot tulevat ensin hallussapidosta tai käytöstä. Sitten aineiden määrät kasvavat, ja lopulta käyttäjä ryhtyy itsekin huumausaineiden myyjäksi.

Näin kävi poikanikin kohdalla. Pienistä rikoksista kasvoi suuria.

Välttelevä poika

Viisitoistakesäisenä poika jäi kiinni pilvenpoltosta, ja pidin totisen puhuttelun. Hän lupasi, ettei enää jatkossa käytä kannabista. En ollut kovin huolissani, koska nykynuorten keskuudessa huumekokeilut ovat trendikkäämpiä kuin alkoholi.

Silti minun olisi varmaan pitänyt nähdä ennusmerkit, koska koulunkäynti ei kiinnostanut poikaa. Hän valvoi yöt ja nukkui päivät. Ajattelin, että se kuuluu teini-ikään. En mennyt hänen huoneeseensa urkkimaan.

Olin yksinhuoltaja, ja siihen aikaan toimin vielä yrittäjänä. Olin paljon poissa kotoa, eikä minulla ollut aikaa vahtia lastani. Suurimman ahdistuksen ovatkin aiheuttaneet itsesyytökset: mitä jos olisinkin tehnyt säännöllistä päivätyötä.

Vyyhdin alkaessa purkautua poika oli jo muuttanut kotoa. Pidimme yhteyttä niin kuin kuka tahansa äiti ja aikuinen lapsi, mutta hän oli monesti hyvin kiireinen ja jopa välttelevä. Ajattelin, että se kuuluu itsenäistymiseen, napanuoran katkaisemiseen.

Tunteiden kirjo

Kun asianajaja soitti ja kertoi pidätyksestä, en ollut kuullut pojasta moneen viikkoon. Olin ajamassa autolla sukujuhliin. Suljin puhelimen kädet täristen ja tunsin silkkaa pakokauhua.

Sain kuitenkin koottua itseni ja ajoin perille. Paikalla olivat vanhempani, sisarukseni ja kaikki sukulaiset. En voinut ratketa heidän edessään, vaan minun täytyi pitää itseni kasassa. Yritin hymyillä, vaikka pelkäsin koko ajan romahtavani.

Lähdön hetkellä kerroin tilanteen äidille ja isälle. He olivat kauhuissaan. Äidilleni uutinen oli aluksi melkeinpä rankempi kuin minulle.

"Surusta pääsee suremalla, mutta häpeä on kokonaisvaltaista."

Minulle järjestettiin heti tapaaminen pojan kanssa poliisivankilassa. Poliisi valvoi meitä. Tapahtuneesta emme tutkinnallisista syistä saaneet puhua. Minä vain itkin, tilanne oli tosi outo.

Kokemani tunteiden kirjo on ollut laaja: järkytystä, häpeää, huolta pojan puolesta. Tietenkin suru ja tuska kulkevat siinä vieressä, mutta jos äitinä epäonnistumisen tunne ei olisi tunkenut päällimmäisiksi, minulla olisi ehkä ollut helpompaa.

Surusta pääsee suremalla, mutta häpeä on kokonaisvaltaista. Kävelin ihmisten joukossa pää painuksissa. Ajattelin, että jos joku katsoo minua silmiin, hän näkee sisälleni ja syyttää, että sellaisen lapsen kasvatit.

Ulkopuolisia moitteita en ole kohdannut. Olen itse ollut pahin syyttäjäni.

Työterveydestä ei tukea

Aluksi pystyin olemaan vuoden normaalisti töissä. Selitin esimiehelle tilanteen, ja hän oli hyvin ymmärtäväinen.

Sitten pienetkin asiat alkoivat mennä pieleen. Työkaverit ihmettelivät, miksi olin itkuinen ja ärtynyt. Jos joku sanoi väärän sanan, romahdin saman tien.

Kävin parikin kertaa työterveyshuollossa. Kerroin, että minulla oli niin paha olo, etten pysty käymään töissä.

Lääkäri totesi, että ongelma oli poikani eikä minun. Yritin vängätä, etten ollut työkuntoinen. Lääkäri ei antanut periksi. En saanut sairauslomaa enkä mitään apua.

Minun annettiin ymmärtää, että voin olla pois töistä, mutta työnantaja ei maksa siltä ajalta palkkaa. Että nämä ovat niitä elämän myötä- ja vastamäkiä.

"Hevosista saan voimaa. Ratsastaminen on aina kuulunut elämääni", Johanna kertoo.
"Hevosista saan voimaa. Ratsastaminen on aina kuulunut elämääni", Johanna kertoo.

Pakko kertoa jollekin

Työpaikalla järjestettiin sattumoisin työnohjausta. Jokaisen piti vuorollaan kertoa, mikä yhteisössä oli hyvin ja mikä huonosti.

Kun ensimmäinen alkoi puhua, aloin itkeä. Siitä ei tahtonut tulla loppua.

Työnohjaaja totesi, että minulla on varmaan paljonkin asioita sydämellä. Se oli viimeinen niitti. Tipuin polvilleni ja vaikersin, etten enää jaksanut. Esimies saatteli minut autoon ja sanoi, että voin olla poissa niin kauan kuin on tarpeen.

Terveysasemalla ymmärtäväinen naislääkäri näki heti, että minua oli kohdannut valtava kriisi. Hän kirjoitti kuusi viikkoa sairauslomaa.

"Kukaan ei kysynyt, miten minä jaksan."

Tajusin, että minun on alettava purkaa asiaa jollekin, en vain tiennyt, kenelle. Se oli hirveä vaihe. Aluksi keskustelin ainoastaan lääkärin ja äitini kanssa.

Muutamalle tuttavalle kerroin, mitä on tapahtunut. Jotkut siunailivat, että miten poika nyt tuolla tavalla. Toiset ihmettelivät, kuinka en ollut tajunnut. Kukaan ei kysynyt, miten minä jaksan.

En uskaltanut lähteä ulos asunnosta enkä osannut etsiä ja vaatia apua. Ajattelin, etten ansaitsekaan sitä. Kriisissä ihminen käpertyy kuoreensa.

Yritin etsiä tietoa netistä, mutta siitä ei tullut mitään. Kun kirjoitin hakukoneeseen sanan 'apua', kuvaruudulle pamahti teksti: "Oletko joutunut rikoksen uhriksi?"

Ongelma oli siinä, että olin tekijän omainen. Jos olisin uhrin omainen, tilanne olisi ollut täysin päinvastainen. Minua olisi riennetty auttamaan.

Vertaistuki auttoi

Vasta sairausloman jälkeen tilanne alkoi purkautua. Kun olin menossa tapaamaan poikaani, huomasin vankilan pihalla kahvia tarjoavia ihmisiä ständeineen. Kriminaalihuollon tukisäätiö, vankien omaisten yhdistys ja seurakunta olivat järjestäneet paikalle tietoiskun.

Tajusin saman tien, että siinä olivat etsimäni auttajat.

Juttelin heidän kanssaan ja silloinkin purskahdin itkuun. Mutta se oli toivon itkua. Sain esitteitä, joissa kerrottiin, mihin voisin ottaa yhteyttä.

Kävin neljä kertaa tukisäätiössä kriisikeskustelussa. Työntekijä kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten vankiloissa toimitaan. Sain purkaa kaiken ulos, mikä oli valtava helpotus.

"Omaisten kynnys puhua tilanteestaan voi olla korkea. Moni jää yksin."

Vankien omaisten yhdistyksestä sain vertaistukea ja psyykkistä apua. Osallistuin yhdistyksen virkistysviikonloppuun, jossa sain puhua sydämeni kyllyydestä.

Vankien omaisten vertaistukiryhmien tapaamisia järjestetään ympäri maata, mutta osanotto jää usein vähäiseksi. Omaisten kynnys puhua tilanteestaan voi olla korkea. Moni jää kriisinsä kanssa yksin.

Yhdistyksen toiminta on kuitenkin tärkeää. Tapaamisissa huomaa, ettei ole yksin tunteineen ja ajatuksineen. Olen löytänyt sitä kautta lähelleni pari hyvää ystävää ja monet viikonloppuleirillä tapaamani ihmiset ovat nyt Facebook-kavereitani.

Apua pitää etsiä itse

Vertaistuen ansiosta olen muuttunut avoimemmaksi. En tietenkään lähde kadulle kuuluttamaan osaani, mutta esimerkiksi työpaikalla kaikki tietävät tapahtumista.

Olen oppinut, ettei ketään tulla kotiin auttamaan, vaan avun luokse pitää mennä itse.

Ihmetyttää, ettei poliisiasemilla tai terveyskeskuksissa ole esillä tukiyhdistysten esitteitä. Varmaan kuukauden ajan soittelin tutkivalle poliisille ja purin tuskaani. Poliisi kyllä kuunteli kiltisti, vaikka epäilemättä hänellä olisi ollut muutakin tekemistä kuin lohduttaa vangin äitiä.

Minusta on kummallista, ettei vankien omaisten yhdistys saa taloudellista tukea mistään.

Pojan tukena

Pysyn edelleen poikani tukena. Minulle ei ole tullut mieleenkään, etten haluaisi tavata häntä.

Tiedän monta vankien omaista, jotka ovat päätyneet katkaisemaan välit. Teot ovat olleet niin julmia tai vangin mieli ei ole kääntynyt parempaan suuntaan.

Itse näen tulevaisuudessa paljon toivoa. Kiinnijäämisessä on se hyvä puoli, että syöksykierre katkeaa.

"Tärkeintä on, että näen pojalla menevän hyvin."

Tunnen, että olen päässyt vaikeuksien yli. Pystyn jopa nauramaan itselleni.

Tärkeintä on, että näen pojalla menevän hyvin. Kun hänen asiansa kulkevat parempaan suuntaan, minunkin elämäni pysyy raiteillaan.

Olen alkanut tehdä muutoksia arjessani ja pidän nykyään huolta itsestäni. Aloitin liikunnan ja käyn kuntosalilla. Etsin hyvänolontunteita asioista, joita en ennen tehnyt.

Vaikeissa vaiheissa ihminen kieltää itseltään kaiken ilon. Minä olen antanut itselleni luvan taas nauttia elämästä.

Äidin nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

Tukea omaisille

Vankien omaiset VAO ry on vuonna 2005 perustettu vapaaehtoisyhdistys. Se järjestää virkistyspäiviä ja -leirejä sekä vertaistukiryhmiä eri paikkakunnilla.

  • Tukipiste, Kinaporinkatu 2 D, Helsinki.
  • Tukipuhelin: 050 340 0373.
  • vankienomaiset.fi

Kriminaalihuollon tukisäätiö KRITS puolestaan tukee rangaistuksesta vapautuvien ja heidän läheistensä selviytymistä ja elämänhallintaa.

  • Kinaporinkatu 2 E 39, Helsinki.
  • Puh. 09 7743 610.
  • krits.fi

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta

Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila on teeveestä tuttu ja Suomen silmäätekevien kaveri. Mutta harva tuntee yksityisempää pikkukylän likkaa, joka hänessä pyrkii pintaan kotiseudulla Hämeenlinnassa.

Merja Ylä-Anttila aloitti syyskuun alussa Yleisradion 14:tenä toimitusjohtajana. Virassa on ollut häntä ennen vain yksi nainen, Hella Wuolijoki vuodet 1945–1949. Wuolijoen lyhyen kauden luomuksista ovat jääneet elämään muun muassa Metsäradio ja Radioteatteri.

Merja Ylä-Anttilalla, 58, on takanaan harvinaisen pitkä rupeama saman työnantajan palveluksessa. Ylä-Anttila aloitti Maikkarissa kesätoimittajana 22-vuotiaana ja yleni tämän vuosituhannen alussa MTV Uutisten uutis- ja ajankohtaisohjelmien vastaavaksi päätoimittajaksi.

”Sielu ehtii muutokseen mukaan.”

MTV:n identiteetin ytimessä on ollut Yleisradion valta-aseman horjuttaminen. Uuden virkansa myötä Ylä-Anttila pääsee siis puolustamaan organisaatiota, jota hän on tottunut yli 30 vuotta haastamaan. Muutos on verrattavissa siihen, että Tapparan fani kääntyisi kesätauon aikana Ilveksen kannattajaksi.

– Hyvä että tähän tuli kesä väliin ja sielu ehtii muutokseen mukaan, Ylä-Anttila myöntää.

Nimitysuutisen yhteydessä huomio on kiinnittynyt Ylä-Anttilan sukupuoleen, ikään, työnantajauskollisuuteen ja verkostoitumiskykyihin. Hämeenlinnassa lounaspöytään istuu kuitenkin yksityisempi Ylä-Anttila, sillä hän on nyt kotiseudullaan ja sielunmaisemassaan. Tuntuu turhan etäiseltä puhutella häntä sukunimellä, sillä ääneen pääsee Merja, omaa sukua Kivinen.

Kerrostalon kasvatti

Merja Kivinen syntyi keväällä 1960. Vanhemmat Eino Kivinen ja Aino Järvinen olivat kotoisin samalta Rengon kylältä ja tapasivat lavatansseissa. Yhteinen arki alkoi Hämeenlinnassa, jossa Eino löysi työtä autonkuljettajana ja Aino myyjänä. Perhe asui kerrostalossa, jonka alakerran kaupassa äiti työskenteli ja josta tuli Merjalle kuin toinen koti.

Sisaruksia ei ilmaantunut ja suku oli pieni. Myös Merjan isä oli ollut ainoa lapsi, äidillä oli yksi veli. Merjalla oli yksi serkku ja muutama pikkuserkku, mutta yhteys isovanhempiin Rengossa oli tiivis. Kesät kuluivat siellä etenkin, kun perheelle valmistui kesämökki äidin perintömaille Merjan ollessa 13-vuotias.

”Elämän pääosassa olivat työ ja palkinnot.”

– Mummulassa kuuntelin papan sotamuistoja ja hänen syliinsä kiivetessäni minun piti muistaa, etten istunut haavoittuneen polven päälle.

Kotona oli muutamia keskeisiä elämänarvoja: Työ ja yrittäminen ovat avaimia menestykseen. Rehellinen pitää olla. Jumalan varjelukseen voi tukeutua. Perhe on perusta, jonka varaan elämä rakentuu.

– Vanhemmat olivat jälleenrakennuksen sukupolvea. Elämän pääosassa olivat työ ja sitä kautta hitaasti kertyvät palkinnot.

Yksi jälleenrakennussukupolven keskeisistä unelmista oli saada oma lapsi koulutettua.

”Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat.”

– Kun pyrin Hämeenlinnan tyttölyseoon, lähdimme illalla koko perhe katsomaan tulokset koulun ovesta. Kun nimeni oli kärkikastissa, isän silmät kostuivat. Sen jälkeen kävelimme kaupungille syömään, mikä ei ollut siihen maailmanaikaan lainkaan tavallista.

Kun Merja sai oppikoulussa kokeista hyviä numeroita, hän vei ne kotimatkalla äidin työpaikalle ihasteltavaksi ja sai palkkioksi pienen makeisen.

– Sekin on tärkeä muisto siitä, kuinka lähiympäristö voi tukea ja kannustaa. Koen olevani Myllymäen kerrostaloalueen kasvattama likka.

Verkostoituja herää

 


Merja Ylä-Anttila jututtaa koulukavereitaan Ritva Rekola-Flinckiä (vas.) ja Hannele Pöntystä Hämeenlinnan torilla.

 

Merja Ylä-Anttilaa kuvaillaan superverkostoitujaksi, jonka urakehityksen taustalla on laaja ja vaikutusvaltainen tuttavapiiri. Näiden verkostojen selitys löytyy lapsuudesta. Ainut lapsi tarvitsi ystäviä.

– Olen tykännyt pienestä pitäen olla porukoissa. Jos minä jotain harrastan, niin ystäviä.

Merja on tässä harrastuksessaan yhtä uskollinen kuin työhistoriassaan. Teini-iän paras kaveri Leena Louhivaara on pysynyt rinnalla koko elämän ensimmäisestä interrailista nykyisiin kaupunkimatkoihin. Kolmen lukiotytön koplaan kuului myös Ritva-Liisa Korhonen, joka oli Merjan luokalla jo oppikouluvuodet Hämeenlinnan tyttölyseossa ja jonka kanssa Merja lauloi ja esiintyi koulun juhlissa.

”Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.”

Esiintyminen oli sen verran hauskaa ja koukuttavaa, että Ritva-Liisasta tuli oopperalaulaja. Merjakin kävi lukion jälkeen testaamassa estradikykyjään teatterikoulun pääsykokeissa.

– Siellä oli kaksi Kivistä, Merja ja Mikko, mutta vain toinen pääsi sisään.

Koulussa Merja viihtyi etenkin äidinkielentunneilla, joilla hänellä oli opettajana paikallinen kulttuuripersoona ja runoilija Hilja Mörsäri. Kapinallista teini-ikää Merja ei muista eläneensä.

Hurriganesin hän sentään näki Hämeenkaaressa ja ensimmäinen oma ulkomaanmatka vei Tukholmaan kuusitoistavuotiaana. Sitä ennen Merja kiersi vanhempiensa kanssa Suomea ja Pohjoismaita autolla ja vankkuriteltalla. Perheen autohistoria kertoo sosiaalisesta noususta: Moskvitš, ­Toyota ja lopuksi Volvo.

Lukiovuosien jälkeen pikkukaupungin idylli oli tehnyt tehtävänsä. Sieltä piti päästä ”suureen maailmaan”. Suuri maailma oli yhtä kuin Helsinki ja Laajasalon kristillisen opiston medialinja.

– Sen vuoden aikana päätin, ettei minusta tule näyttelijää eikä juristia, vaan haen opiskelemaan viestintää.

Tuliainen ilman palautusoikeutta

Ennen Helsingin yliopistoa Merja palasi vielä puoleksi vuodeksi työharjoitteluun kotiseudulleen Hämeen Sanomiin. Hämeen Sanomista tuli hänen kasvattajaseuransa journalistiksi. Nuorelle harjoittelijalle uskottiin vastuuta ja häntä evästettiin tehtäviinsä.

Opiskelu yliopistossa alkoi tammikuussa 1981, ja Merja teki vielä yhden kesän töitä Hämeen Sanomissa. Seuraavana syksynä MTV Uutiset aloitti toimintansa. Kanavan kesätyöilmoitus kiersi viestinnän opiskelijoiden luennoilla kädestä käteen. Myös Merja päätti kokeilla onneaan ja hakea upouuteen uutistoimitukseen.

Hakijoita pudotettiin kyydistä viikon ajan, kunnes jäljelle jäivät Merja ja pari muuta. Kesätyöpaikassa odotti median uusi aika.

”Kun meillä on kina, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin.”

– Siellä oli vastassa hirmu innokas uutistoimitus, jossa jaksettiin puhua journalismista yöt läpeensä. Tutustuin ikimuistoisiin persooniin kuten Pekka Karhuvaaraan ja Leena Kaskelaan. Se oli kiihkeää kasvua ja mahtava elämänkoulu.

Yliopistolla Merja oli ainejärjestönsä puheenjohtaja ja järjesti muun muassa opintomatkoja. Yksi niistä suuntautui jakautuneeseen Berliiniin. Samassa bussissa istui opiskelutoveri Ari Ylä-Anttila.

– Rakastuimme sillä matkalla. Joskus harvoin, kun meillä on kinaa, Ari sanoo palauttavansa minut Berliiniin. Minä puolestani totean, että sitä Berliiniä ei enää ole. Et sinä voi.

”Tämä pieni perhe on peruskallioni.”

Ylä-Anttiloiden poika Aleksi syntyi vuonna 1988. Kivisen suvun perinne jatkui: Aleksi jäi ai­noaksi lapseksi.

– Olisin erilainen ihminen ilman äitiyden kokemusta. Tämä pieni perhe on peruskallioni.

Nyt kun takana on 35 yhteistä vuotta, Merja tuntee edelleen tehneensä hyvän miesvalinnan.

– Amor vincit omnia, rakkaus voittaa kaiken. Siihen minä kyllä uskon.

Likasta tulee tytönhupakko

Kesätyön jälkeen Merja jatkoi vuorojen tekemistä Maikkarilla, kunnes hänet vakinaistettiin vuonna 1984. Rakkauden ja työn imu voittivat gradun imun. Opiskelu jäi kesken.

– Pitkään minä sitä harmittelin, mutta en enää. Ehkä minä näillä työnäytteillä jonkin maisteristason olen saavuttanut.

Maikkarissa Merja oli aluksi kulttuuritoimittaja, kunnes Pekka Hyvärinen lähti Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi ja Jorma Miettinen kysyi Merjaa hänen paikalleen politiikan toimittajaksi.

”Päätin, että täältä pesee.”

Eduskunnassa Merja törmäsi ensi kertaa tilanteeseen, jossa kollega ei kannustanutkaan.

– Vanhempi toimittaja pysäytti minut eduskunnan portaikossa ja sanoi: ’On se järkyttävää, että MTV lähettää tänne tuollaisia tytönhupakoita romuttamaan uskottavuuden, jota olemme vuosikymmenet rakentaneet.’ Kun hän lopetti, mietin että mitäs nyt. Päätin, että täältä pesee.

Kohta pesikin. Merja sai suuren uutisvoiton, kun hän onnistui onkimaan tietoonsa, että Suomeen suunniteltiin ennen kuulumatonta sinipunaista hallituspohjaa Harri Holkerin johdolla.

– Se oli kova uutisvoitto nuorelle likalle.

Politiikantoimittajana Merja ymmärsi lopullisesti ihmissuhteiden ja verkostojen tärkeyden.

– Jotta kuulee uutisia ja pystyy arvioimaan kuulemaansa, täytyy olla kontakteja monenlaisiin ihmisiin. Se, että mennään kahville ja tutustutaan ihmisiin, on keskeinen osa tätä työtä.

Jaetut muistot elävät

Merja tuntee suomalaisen vallan ja eliitin, mutta yrittää pitää mielessään, mistä likka on kotoisin.

– Tuttavuudet eivät saa vaikuttaa journalistisiin päätöksiin, ja yksityisemmät asiani jaan vain ystävien kanssa.

Merjan äiti kuoli vuonna 2009, kohta yhdeksänkymmentävuotias isä asuu vielä omillaan Hämeenlinnan keskustassa.

”Soitan isälle vähintään kerran päivässä.”

– Soitan isälle vähintään kerran päivässä ja käyn aika usein häntä katsomassa.

Merja arvostaa yhä enemmän niitä ihmisiä, jotka ovat tunteneet hänet pikkutytöstä lähtien. Yksi tällainen on pikkuserkku Jukka, jolta Merja kertoo juuri saaneensa yllätyssoiton.

– Mietimme puhelun lomassa, miten tärkeätä on yhteydenpito, koska olemme ainoat, jotka enää muistavat, millaisia vanhempamme ja isovanhempamme olivat. Tällaisten ihmisten arvo kasvaa ihan määrättömästi, kun ikää tulee. Toinen auttaa toista pitämään muistot elävinä.

Henkilökohtaisten muistojen vaalimisessa ihminen tarvitsee sukuaan ja ystäviään. Siinä ei auta paraskaan työelämän verkosto. Oman isänsä kohdalla Merja näkee, kuinka muistot alkavat hiipua, kun ikätoverit harvenevat.

– Kun katsoimme viimeksi kuvaa isän pesäpallojoukkueesta, isän lisäksi joukkueesta oli hengissä enää yksi pelitoveri.

 


Median portinvartija. ”Median pitää varoa sellaisia äänenpainoja, että koko järjestelmä on mätä”; Merja Ylä-Anttila sanoo.


Esimerkkinä muille naisille

Yhden työuran aikana ehtii tapahtua paljon. Kun Merja kotiutui Maikkariin 1980-luvun kasvun vuosina, vain taivas tuntui olevan kasvun kattona. Nyt lounaalla istuu internetin voittokulun ja me­dian vaikeat vuodet todistanut keski-ikäinen nainen, joka on joutunut viemään läpi puolen tusinaa yt-kierrosta ja irtisanomaan pitkäaikaisia työtovereitaan. Likka huokaisee ennen kuin jatkaa.

– Irtisanomiset ovat olleet raskaimpia ja vaikeimpia päiviäni johtajana. Onneksi aika harva näistä entisistä työtovereista vaihtaa kadulla puolta, kun kohtaamme.

Yleisradion paikkaa Merja ei hakenut, vaan häneen otettiin yhteyttä ja kysyttiin kiinnostusta. Edellisestä vastaavasta soitosta oli kulunut ­17 vuotta. Silloin Matti Packalén kysyi, ottaako Merja vastaan MTV Uutisten päätoimittajan tehtävät.

”Yritin pitää sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä.”

– Kun Maikkarin pestiä tarjottiin, mietin tyypillisiä naisten kysymyksiä: pärjäänkö minä ja onko minusta tähän. Nyt yritin pitää tämän sisäisen epäilevän ääneni pienemmällä. Ajattelin, että kaikkia uuden työn asioita ei tarvitse osata ennakkoon, vaan jotain saa työkin opettaa.

Merja sanoo, että naisten kohoaminen johtotehtäviin vaatii pelon selättämistä ja haasteisiin tarttumista.

– Moni ikäiseni nainen on kertonut saaneensa voimaa siitä, että minut valittiin tällaiseen tehtävään tämän ikäisenä. Vielä ei tarvitse hissutella kohti eläkepäiviä, vaan voi mennä kohti uutta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2018.

Merja Ylä-anttila

SYNTYNYT 1960 Hämeenlinnassa, asuu Helsingissä.

TYÖ Yleisradion ­toimitusjohtaja.

PERHE Naimisissa ­toimittaja Ari Ylä-Anttilan kanssa. Parsikunnan ­aikuinen lapsi Aleksi on ­niin ikään toimittaja.

HARRASTUKSET Luku­piiri, järjestötyö, laulaminen ja kesämökkeily.