"Kun pojallani menee paremmin, minunkin asiani pysyvät raiteillaan", Johanna sanoo.
"Kun pojallani menee paremmin, minunkin asiani pysyvät raiteillaan", Johanna sanoo.

Nelikymppisen Johannan poika joutui vankilaan huumerikoksista. Äidille se oli kova paikka. Järkytys, häpeä ja huoli vuorottelivat.

"Poikani istuu pitkää vankilatuomiota. Yksi teko johti toiseen hänen elämässään.

Huumeiden maailmassa mikään ei ole yksiselitteistä. Usein tuomiot tulevat ensin hallussapidosta tai käytöstä. Sitten aineiden määrät kasvavat, ja lopulta käyttäjä ryhtyy itsekin huumausaineiden myyjäksi.

Näin kävi poikanikin kohdalla. Pienistä rikoksista kasvoi suuria.

Välttelevä poika

Viisitoistakesäisenä poika jäi kiinni pilvenpoltosta, ja pidin totisen puhuttelun. Hän lupasi, ettei enää jatkossa käytä kannabista. En ollut kovin huolissani, koska nykynuorten keskuudessa huumekokeilut ovat trendikkäämpiä kuin alkoholi.

Silti minun olisi varmaan pitänyt nähdä ennusmerkit, koska koulunkäynti ei kiinnostanut poikaa. Hän valvoi yöt ja nukkui päivät. Ajattelin, että se kuuluu teini-ikään. En mennyt hänen huoneeseensa urkkimaan.

Olin yksinhuoltaja, ja siihen aikaan toimin vielä yrittäjänä. Olin paljon poissa kotoa, eikä minulla ollut aikaa vahtia lastani. Suurimman ahdistuksen ovatkin aiheuttaneet itsesyytökset: mitä jos olisinkin tehnyt säännöllistä päivätyötä.

Vyyhdin alkaessa purkautua poika oli jo muuttanut kotoa. Pidimme yhteyttä niin kuin kuka tahansa äiti ja aikuinen lapsi, mutta hän oli monesti hyvin kiireinen ja jopa välttelevä. Ajattelin, että se kuuluu itsenäistymiseen, napanuoran katkaisemiseen.

Tunteiden kirjo

Kun asianajaja soitti ja kertoi pidätyksestä, en ollut kuullut pojasta moneen viikkoon. Olin ajamassa autolla sukujuhliin. Suljin puhelimen kädet täristen ja tunsin silkkaa pakokauhua.

Sain kuitenkin koottua itseni ja ajoin perille. Paikalla olivat vanhempani, sisarukseni ja kaikki sukulaiset. En voinut ratketa heidän edessään, vaan minun täytyi pitää itseni kasassa. Yritin hymyillä, vaikka pelkäsin koko ajan romahtavani.

Lähdön hetkellä kerroin tilanteen äidille ja isälle. He olivat kauhuissaan. Äidilleni uutinen oli aluksi melkeinpä rankempi kuin minulle.

"Surusta pääsee suremalla, mutta häpeä on kokonaisvaltaista."

Minulle järjestettiin heti tapaaminen pojan kanssa poliisivankilassa. Poliisi valvoi meitä. Tapahtuneesta emme tutkinnallisista syistä saaneet puhua. Minä vain itkin, tilanne oli tosi outo.

Kokemani tunteiden kirjo on ollut laaja: järkytystä, häpeää, huolta pojan puolesta. Tietenkin suru ja tuska kulkevat siinä vieressä, mutta jos äitinä epäonnistumisen tunne ei olisi tunkenut päällimmäisiksi, minulla olisi ehkä ollut helpompaa.

Surusta pääsee suremalla, mutta häpeä on kokonaisvaltaista. Kävelin ihmisten joukossa pää painuksissa. Ajattelin, että jos joku katsoo minua silmiin, hän näkee sisälleni ja syyttää, että sellaisen lapsen kasvatit.

Ulkopuolisia moitteita en ole kohdannut. Olen itse ollut pahin syyttäjäni.

Työterveydestä ei tukea

Aluksi pystyin olemaan vuoden normaalisti töissä. Selitin esimiehelle tilanteen, ja hän oli hyvin ymmärtäväinen.

Sitten pienetkin asiat alkoivat mennä pieleen. Työkaverit ihmettelivät, miksi olin itkuinen ja ärtynyt. Jos joku sanoi väärän sanan, romahdin saman tien.

Kävin parikin kertaa työterveyshuollossa. Kerroin, että minulla oli niin paha olo, etten pysty käymään töissä.

Lääkäri totesi, että ongelma oli poikani eikä minun. Yritin vängätä, etten ollut työkuntoinen. Lääkäri ei antanut periksi. En saanut sairauslomaa enkä mitään apua.

Minun annettiin ymmärtää, että voin olla pois töistä, mutta työnantaja ei maksa siltä ajalta palkkaa. Että nämä ovat niitä elämän myötä- ja vastamäkiä.

"Hevosista saan voimaa. Ratsastaminen on aina kuulunut elämääni", Johanna kertoo.
"Hevosista saan voimaa. Ratsastaminen on aina kuulunut elämääni", Johanna kertoo.

Pakko kertoa jollekin

Työpaikalla järjestettiin sattumoisin työnohjausta. Jokaisen piti vuorollaan kertoa, mikä yhteisössä oli hyvin ja mikä huonosti.

Kun ensimmäinen alkoi puhua, aloin itkeä. Siitä ei tahtonut tulla loppua.

Työnohjaaja totesi, että minulla on varmaan paljonkin asioita sydämellä. Se oli viimeinen niitti. Tipuin polvilleni ja vaikersin, etten enää jaksanut. Esimies saatteli minut autoon ja sanoi, että voin olla poissa niin kauan kuin on tarpeen.

Terveysasemalla ymmärtäväinen naislääkäri näki heti, että minua oli kohdannut valtava kriisi. Hän kirjoitti kuusi viikkoa sairauslomaa.

"Kukaan ei kysynyt, miten minä jaksan."

Tajusin, että minun on alettava purkaa asiaa jollekin, en vain tiennyt, kenelle. Se oli hirveä vaihe. Aluksi keskustelin ainoastaan lääkärin ja äitini kanssa.

Muutamalle tuttavalle kerroin, mitä on tapahtunut. Jotkut siunailivat, että miten poika nyt tuolla tavalla. Toiset ihmettelivät, kuinka en ollut tajunnut. Kukaan ei kysynyt, miten minä jaksan.

En uskaltanut lähteä ulos asunnosta enkä osannut etsiä ja vaatia apua. Ajattelin, etten ansaitsekaan sitä. Kriisissä ihminen käpertyy kuoreensa.

Yritin etsiä tietoa netistä, mutta siitä ei tullut mitään. Kun kirjoitin hakukoneeseen sanan 'apua', kuvaruudulle pamahti teksti: "Oletko joutunut rikoksen uhriksi?"

Ongelma oli siinä, että olin tekijän omainen. Jos olisin uhrin omainen, tilanne olisi ollut täysin päinvastainen. Minua olisi riennetty auttamaan.

Vertaistuki auttoi

Vasta sairausloman jälkeen tilanne alkoi purkautua. Kun olin menossa tapaamaan poikaani, huomasin vankilan pihalla kahvia tarjoavia ihmisiä ständeineen. Kriminaalihuollon tukisäätiö, vankien omaisten yhdistys ja seurakunta olivat järjestäneet paikalle tietoiskun.

Tajusin saman tien, että siinä olivat etsimäni auttajat.

Juttelin heidän kanssaan ja silloinkin purskahdin itkuun. Mutta se oli toivon itkua. Sain esitteitä, joissa kerrottiin, mihin voisin ottaa yhteyttä.

Kävin neljä kertaa tukisäätiössä kriisikeskustelussa. Työntekijä kertoi, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten vankiloissa toimitaan. Sain purkaa kaiken ulos, mikä oli valtava helpotus.

"Omaisten kynnys puhua tilanteestaan voi olla korkea. Moni jää yksin."

Vankien omaisten yhdistyksestä sain vertaistukea ja psyykkistä apua. Osallistuin yhdistyksen virkistysviikonloppuun, jossa sain puhua sydämeni kyllyydestä.

Vankien omaisten vertaistukiryhmien tapaamisia järjestetään ympäri maata, mutta osanotto jää usein vähäiseksi. Omaisten kynnys puhua tilanteestaan voi olla korkea. Moni jää kriisinsä kanssa yksin.

Yhdistyksen toiminta on kuitenkin tärkeää. Tapaamisissa huomaa, ettei ole yksin tunteineen ja ajatuksineen. Olen löytänyt sitä kautta lähelleni pari hyvää ystävää ja monet viikonloppuleirillä tapaamani ihmiset ovat nyt Facebook-kavereitani.

Apua pitää etsiä itse

Vertaistuen ansiosta olen muuttunut avoimemmaksi. En tietenkään lähde kadulle kuuluttamaan osaani, mutta esimerkiksi työpaikalla kaikki tietävät tapahtumista.

Olen oppinut, ettei ketään tulla kotiin auttamaan, vaan avun luokse pitää mennä itse.

Ihmetyttää, ettei poliisiasemilla tai terveyskeskuksissa ole esillä tukiyhdistysten esitteitä. Varmaan kuukauden ajan soittelin tutkivalle poliisille ja purin tuskaani. Poliisi kyllä kuunteli kiltisti, vaikka epäilemättä hänellä olisi ollut muutakin tekemistä kuin lohduttaa vangin äitiä.

Minusta on kummallista, ettei vankien omaisten yhdistys saa taloudellista tukea mistään.

Pojan tukena

Pysyn edelleen poikani tukena. Minulle ei ole tullut mieleenkään, etten haluaisi tavata häntä.

Tiedän monta vankien omaista, jotka ovat päätyneet katkaisemaan välit. Teot ovat olleet niin julmia tai vangin mieli ei ole kääntynyt parempaan suuntaan.

Itse näen tulevaisuudessa paljon toivoa. Kiinnijäämisessä on se hyvä puoli, että syöksykierre katkeaa.

"Tärkeintä on, että näen pojalla menevän hyvin."

Tunnen, että olen päässyt vaikeuksien yli. Pystyn jopa nauramaan itselleni.

Tärkeintä on, että näen pojalla menevän hyvin. Kun hänen asiansa kulkevat parempaan suuntaan, minunkin elämäni pysyy raiteillaan.

Olen alkanut tehdä muutoksia arjessani ja pidän nykyään huolta itsestäni. Aloitin liikunnan ja käyn kuntosalilla. Etsin hyvänolontunteita asioista, joita en ennen tehnyt.

Vaikeissa vaiheissa ihminen kieltää itseltään kaiken ilon. Minä olen antanut itselleni luvan taas nauttia elämästä.

Äidin nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

Tukea omaisille

Vankien omaiset VAO ry on vuonna 2005 perustettu vapaaehtoisyhdistys. Se järjestää virkistyspäiviä ja -leirejä sekä vertaistukiryhmiä eri paikkakunnilla.

  • Tukipiste, Kinaporinkatu 2 D, Helsinki.
  • Tukipuhelin: 050 340 0373.
  • vankienomaiset.fi

Kriminaalihuollon tukisäätiö KRITS puolestaan tukee rangaistuksesta vapautuvien ja heidän läheistensä selviytymistä ja elämänhallintaa.

  • Kinaporinkatu 2 E 39, Helsinki.
  • Puh. 09 7743 610.
  • krits.fi