Kaikki Heidi Köngäksen kirjat ja elokuvat ovat kertoneet jotakin hänestä itsestään. Nyt hän piirtää armottoman kuvan kommunistijohtaja Hertta Kuusisesta. Voitokseen Heidi on kääntänyt myös oman elämänsä luokkasodat ja vaaran vuodet.

Hertta Kuusinen on pörrännyt Heidi Köngäksen päässä jo seitsemän vuotta, tanssinut pöydillä Moskovassa ja raapinut vankilan muureja Hämeenlinnassa. Mutta tässä välissä, ennen Herttaa, on syntynyt koko joukko muita tärkeitä teoksia, joita yhdistää sama asia. Vaikea rakkaus.

– Hertta oli vahva pinnalta mutta suojaton sisältä, ja semmoinen epäsuhta kiinnostaa minua aina, kiteyttää Heidi, jonka omaankin elämään on pienestä pitäen liittynyt kaikenlaista ristiriitaa. Adoptiolapsena ja siirtotyöläisten kakarana Ruotsissa.

– En niitä kokemuksia pahalla muistele, koska ne eivät ole pystyneet muhun. Asiat meni niin kuin meni. Onneksi.

Hertta Kuusinenkin oli kovaa puuta. Pitkäaikainen SKDL:n kansanedustaja ja ministeri oli nopeaälyinen, kuutta kieltä puhuva, hypnoottisen hyvä esiintyjä. Ja tarpeen vaatiessa sokea – isänsä tytär.

Isä, kommunistijohtaja Otto Wille Kuusinen, pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle. Hertta muutti perässä nelisen vuotta myöhemmin, 17-vuotiaana.

– Ympäristönmuutos oli raju monessa mielessä. Neuvostoliitossa oli tuolloin vallalla Euroopan vapaamielisin perhepolitiikka ja "siivekäs eros" hullaannutti myös kristillissiveellisen kasvatuksen saaneen perhetytön.

"Ensin ajattelin, etten kirjoita siitä lastenkodista ollenkaan."

Suomeen, salaisiin tehtäviin, Hertta palasi isänsä käskystä kolmekymppisenä. 10-vuotiaan poikansa Jurin hän jätti lastenkotiin. Eikä nähnyt lastaan enää koskaan.

Epävarmuus

– Ensin ajattelin, etten kirjoita siitä lastenkodista ollenkaan, Heidi huomauttaa aika yllättäen. Eikä myönnä kelanneensa omaa taustaansa edes alitajuisesti.

Omaelämäkerrallisessa teoksessaan Jokin sinusta (2008) Heidi kyllä kuvaa karvoja nostattavan hyvin henkilökohtaisia vaaran vuosiaan: jos biologinen äiti olisi saanut tahtonsa läpi, "tilapäinen järjestely" eli lastenkoti olisi voinut koitua myös hänen kohtalokseen.

Biologinen äiti jätti Heidin jo vauvana lapsettoman sisarensa ja hänen miehensä hoitoon. Ja rassasi heitä epävarmuudessa viisi vuotta. Virallinen adoptio sinetöitiin vasta silloin.

"Ilmeisesti Hertan kyky rakastaa oli suurempi kuin kyky vihata. Näen siinä jotakin rohkaisevaa."

Tähän molempien siskosten epävarmuuden tuskaan Köngäs eläytyy romaanissaan koskettavasti – ja armollisesti. Autenttisin on tietysti oma näkökulma, lapsen kokema pelko pois viemisestä. Erityisesti silloin, kun "se toinen" silloin tällöin lehahti maailmalta korkeissa koroissaan. 

”Katselen häntä marjapuskien takaa ja aion jäädä sinne loppuiäksi.”

Ei Heidi jäänyt. Mutta ei hän tätä toista äitiä koskaan tuntemaan oppinut. Ymmärtämään kuitenkin.

Uhrit

Hertta Kuusisen suhde ainoaan poikaansa sai vielä tylymmän lopun. Hän kuuli Jurin kohtalosta vasta 1944, kaksi vuotta pojan kuoleman jälkeen. Ja tajusi samalla, ettei hänen isänsä ollut tehnyt elettäkään vapauttaakseen tyttärenpoikaansa työleiriltä, jonne Juri 18-vuotiaana menehtyi.

– Aika ihmeissäni katselin jollakin datshalla 1960-luvulla kuvattua kaitafilmiä, jossa isä ja tytär Kuusinen ovat kaikesta tapahtuneesta huolimatta kovin auvoisissa tunnelmissa. Ilmeisesti Hertan kyky rakastaa oli suurempi kuin kyky vihata. Näen siinä jotakin hyvin rohkaisevaa – ettei hän murtunut maailman edessä.

"Miksei hän lähtenyt etsimän lastaan? Sitä minun on vaikea ymmärtää."

Merkillistä on kyllä sekin, miten Otto Wille itse selvisi Stalinin massiivisista puhdistuksista. Hertta ilmeisesti säilyi hengissä vain sen vuoksi, että hänet oli teljetty Suomessa vankilaan.

– Mutta miksi hän ei heti vapauduttuaan lähtenyt etsimään lastaan. Sitä minun on vaikea ymmärtää, tuhahtaa Heidi, jolla on kokemusta myös yksinhuoltajan paineista. Ensimmäinen liitto päättyi, kun esikoinen oli kolmen. 

"Historiallisista tyrskyistä huolimatta päällimmäinen teema sekä romaanissa että elokuvassa on rakkaus", korostaa Heidi Köngäs.
"Historiallisista tyrskyistä huolimatta päällimmäinen teema sekä romaanissa että elokuvassa on rakkaus", korostaa Heidi Köngäs.

Voimapari

Kuuliainen suhde isään vaikutti siihenkin, että Hertta Kuusinen oli altavastaaja kolmessa avioliitossaan. Toisaalta, kaikki hänen elämänsä miehet olivat kiinteä osa hänen poliittista toimintaansa.

Heidin ohjaama TV-sarja Punainen kolmio kuvaa liitoista keskimmäistä, kiihkeää suhdetta sisäministeri Yrjö Leinoon

Vuoden 1948 vaaleissa Hertta Kuusisto sai niin paljon ääniä, että hänet peittosi vasta Sauli Niinistö. 

– Leino joutui Moskovan epäsuosioon 1948 ja siihen päättyi myös heidän liittonsa, Moskovan käskystä, päättelee Heidi.

Kuusinen ja Leino olivat oman aikansa näyttävä voimapari. Mutta ministerinä Leinosta tuli varsin pian pelkkä kumileimasin. Surullisen hahmon ritari muutenkin. Neuroottisesti käsiään pesevä mammanpoika, joka huuhteli tuskaansa hanakasti myös viinalla.

Heidi kehaisee, että näyttelijä Eero Aho pääsee TV-sarjassa tekemään taas kerran huikean roolityön, vaikka ei esikuvaansa ulkoisesti muistutakaan. Toisin kuin Vappu Nalbantoglu, jossa on yllin kyllin Hertan tummaa karismaa.

Kiehtovaa Hertassa on myös se, miten vahvan aseman hän sai Suomen politiikassa, taustastaan huolimatta. Vuoden 1948 vaaleissa hän saavutti niin suuren henkilökohtaisen äänimäärän, että sen peittosi vasta Sauli Niinistö. Saavutuksista mainittakoon myös palo, jolla Kuusinen ajoi monia sosiaalilainsäädännön uudistuksia lapsilisistä lomaoikeuksiin. Paradoksaalista kyllä, saavutukset söivät pohjaa kumoukselliselta toiminnalta.

"Tunnistan itsessäni samaa iloisuutta kuin Hertassa. Sen sijaan sosiaalisuudesta en saa pisteitä."

Hyvin Hertta viihtyi myös seurapiireissä ja ylitti ketterästi kulttuurieliitin raja-aidat. Soitti ja piirsi paljon itsekin. 

Heidi tunnistaa itsessään Hertan iloisuutta ja uteliaisuutta.

– Mutta sosiaalisuudesta en juuri nyt paljon pinnoja saa. Parhaiten viihdyn oman perheen parissa – se vähä, mitä ehditään tavata.

Puoliso Heikki Hellman johtaa nykyisin Tampereen yliopiston viestinnän, median ja teatterin yksikköä.

Ihanteet

Köngäksen juuri ilmestynyt romaani ja joulukuussa nähtävä draamasarja täydentävät toisiaan.

– Kirjassa olen voinut kuvata historiallisia tapahtumia, jotka olisivat olleet elokuvabudjetin kannalta liian suureellisia, kuten Rauhantanssit.

Hertta ja Yrjö Leino menivät naimisiin 9.5.1945, toisen maailmansodan päättymisen päivänä. Seuraavana päivänä kymmenet tuhannet ihmiset ilakoivat jazzin tahtiin Helsingin Rautatieasemalla.

"Tämän päivän Venäjää ei voi ymmärtää, ellei tiedä, mitä Neuvostoliitossa tapahtui."

Rakkaus. Ystävyys. Solidaarisuus. Näiden sanojen painoarvo on Heidille yhä suuri.

– Mihinkään niistä ei voi pakottaa, kiteyttää työläisperheen tyttö, jonka sydän on aina sykkinyt vahvasti vasemmalla.

Jo koululaisena hän kuului Teiniliittoon ja otti palavasti kantaa maailman vääryyksiin. Vieläkin hän karttelee konservatiiveja ja turhan tavaran haalimista. Vieläkin hän uskoo pieniin tekoihin. Ja liikuttuu uutiskuvasta, jossa joku tavallinen unkarilainen ruokkii Syyriasta tullutta pakolaista, vaikka tilanne on kaikkien kannalta kestämätön.

– Omia ihanteitani olen kyllä joutunut kyseenalaistamaan monet kerrat – ja hyvä niin, hymähtää Heidi, jonka mielestä sosialistisen järjestelmän romahtaminen on aikamme tärkein tapahtuma. 

Mutta entä tämän päivän Venäjä?

– Ei sitä voi ymmärtää, jos ei tiedä, mitä kaikkea Neuvostoliitossa on tapahtunut, hän kuittaa.

Vastuu

Heidin henkilökohtainen luokkasota oli muutto Ruotsiin. Hän oli tuolloin 6-vuotias – ja toimi vanhempiensa tutkana ja tulkkina uuteen kulttuuriin. Mutta karttuvasta kielitaidosta huolimatta kaikki oli vaatimatonta ja vaivalloista, ”suomalaisuuden nokeamaa”.

– Sieltä juontaa myös tunne, että koen olevani vastuussa.

"Nautin metsästysvaiheesta, taustojen tutkimisesta."

Ruotsin perintöä on myös kyky haltioitua.

– Pelkkä piirileikki koulun joulukuusen ympärillä, koko se yltäkylläinen tunnelma, sai minut hyppimään riemusta, muistelee Heidi.

Kyky innostua ja innostaa toimii polttoaineena myös työssä.

– Erityisesti nautin metsästysvaiheesta, taustojen tutkimisesta, jäljille pääsemisestä. Vaikka siinä sivussa tulee tehtyä paljon turhaa työtä.

Musta huumori

Kun Heidin lapsuusperhe palasi Ruotsista Suomeen, tyttö sopeutui taas uuteen kieleen ja kulttuuriin.

– Ruotsi on yhä mieluinen kieli ja maa, mutta kyllä sen eron näkee vieläkin. Ei Suomessa loikita iloisesti hejsania huudellen, koska olemme vieläkin sodan merkitsemiä. Naiset tosin miehiä vähemmän. 

– Senkään vuoksi tämä nykyinen uhkakuvia maalaileva talouspoliittinen puhe ei sovi suomalaisille ollenkaan. Parempi tälle pelkokyykkyyn jumittuneelle kansalle olisi huutaa, että hyvin menee – jatketaan!

Tulevaisuudenuskoa riitti Hertallakin.

–Toisaalta en voi käsittää, miten herkästi hän sulki silmänsä ideologisista syistä.

"Kyllä Suomen kommunistisen puoleen toimia pitää avata komiikan kautta. Mitään ihailtavaa heissä ei ole."

Köngäksen omia valtteja on sisäinen silmä. Kyky eläytyä ja lihottaa faktaa uskottavalla fiktiolla. Mustaa huumoriakin on luvassa.

– Hertta sätti itsekin "heikonläntää" puoluejohtoa. Ja kyllä Suomen kommunistisen puolueen toimia onkin tarpeen avata koomisen kautta – mitään ihailtava heissä ei ole. Niin lähellä Suomen liukuminen sosialistiseen leiriin noina vaaran vuosina oli.

"Kirjailijan työ vaatii koteloitumista. Nyt saan taas avata siivet, haltioitua ja olla utelias", Heidi iloitsee.
"Kirjailijan työ vaatii koteloitumista. Nyt saan taas avata siivet, haltioitua ja olla utelias", Heidi iloitsee.

Punaisen kolmion ennakkolupaus on kiitettävän kova: uusi tulkinta Suomen historiasta. 

– Ainakin toivon, että syntyisi keskustelua – myös niistä asioista, jotka olemme halunneet unohtaa, kuten poliittisen vankien kohtelu. Herttakin oli vankilassa kahteen otteeseen, useita vuosia.

Myöhemmin Hertta vapautui jonkin verran myös Neuvostoliiton liekasta. Ihmetteli miehelleen jopa Stalinia, joka tavatessa oli paljastunut pieneksi äijän käppänäksi. 

Mutta Moskovasta Hertta lähti hakemaan apua vielä viimeiseen taistoonsa, syöpään sairastuttuaan. Suomeen hän palasi tuhkauurnassa.

Täyteläinen

Heidin biologinen äiti kuoli Los Angelesissa. 

Hänet kasvattaneiden vanhempien kuolemasta on kymmenisen vuotta.

– He olivat ihania ihmisiä, joita ikävöin ja tutkiskelen yhä mielessäni. Sain heiltä paljon rakkautta joka kantaa.

"Moni kuvittelee, että vanheneminen on hiutumisen aikaa. Minä koen, että kaikki täyteläistyy."

Heidi tuntee olevansa onnekas siinäkin, että hänen kirjailijan uransa alkoi niin myöhään.

– En ole vielä kirjoittanut itseäni tyhjäksi, vaikka jokainen teos kertoo myös minusta. Hertasta kirjoittaessa kirkastui sekin, ettei pidä suostua ulkoa määritellyksi ja ylhäältä ohjatuksi. Aika vähän minulla sitä määräysvaltaa ohjaajan työssäni on, mutta kirjailijana voin säilyttää vapauden illuusion.

Vahvistunut on myös näkemys iän merkityksestä – ja merkityksettömyydestä.

– Koen, että kaikki tihenee ja täyteläistyy, vaikka moni kuvittelee, että vanheneminen on hiutumisen aikaa. Toisaalta, olen tavannut myös arkoja parikymppisiä ja paikalleen jämähtäneitä kolmekymppisiä... Toinen ääripää on elokuvassani Yrjö Leinon äitiä esittävä Seela Sella. Niin suvereeni työssään – ja tietää sen itsekin.

Pyysinpä häneltä ohjaajana millaista tulkintaa tahansa, vastaus oli sama: tulee!

– Minäkin olen kiitollinen tästä iästä. Kaikkein kiinnostavin on vasta tulossa.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2015. 

Heidi Köngäs o.s. Myntti

Syntynyt: 1954 Tukholmassa. Asuu omakotitalossa Helsingin Toukolassa. 
Ammatti: Kirjailija ja ohjaaja. TV-elokuvia: Liian paksu perhoseksi, Tauno Tukevan sota, Kirje isälle, Hyväntekijä. Kuusi romaania, joista Dora Dora oli Finlandia-ehdokas 2013. Myös lastenkirjoja.
Perhe: Aviomies Heikki Hellman, kolme aikuista lasta, kaksi lastenlasta. 
Harrastaa: Joogaa, vaeltamista ja historiaa.

Vierailija

Kirjailija Heidi Köngäs: "Miten Hertta Kuusinen saattoi hylätä lapsensa?"

Onhan se hienoa ja ylentävää paheksua toisten ihmisten tekemiä valintoja näiden omassa elämässä. He eivät aina kerro omista tunteistaan ja vaikuttimistaan, mikä ei tarkoita että olisivat tunteettomia. Saati että jo kuolleiden valintoja alkaa paheksumaan. Olisi huomattavasti tyyikkäämpää yrittää aidosti löytää ymmärrystä, vaikka mielikuvitukseenhan sekin perustuisi. Vielä parempi olisi keskittyä arvioimaan vain omaa elämäänsä.
Lue kommentti