Kirje lukijalta: ”Tätä arjen kompastelua ei moni näe”
ET-lehden lukija kertoo, mitä hän on oppinut työssään vanhusten avustajana. Lisää lukijoiden kirjeitä vanhuudenhoivasta löydät 30.9. ilmestyneestä ET-lehdestä 19/26.
”Olen 70, elän aktiivista elämää, hoidan asiani itsenäisesti, liikun ja tapaan ihmisiä. Selviän digitaalisten palvelujen kanssa, vaikka en niistä erityisemmin pidäkään. Mietin kuitenkin vanhojen selviämistä paljon.
Aloitin kaksi vuotta sitten työt yrityksessä, joka välittää erilaisia apulaisia vanhuksille. Siinä on kirkastunut, mitä vanhan ihmisen arki on.
Liikuntakyky heikkenee, sairaudet ja lääkitykset väsyttävät, digitaalinen maailma on hepreaa tai ainakin lähellä sitä. Hyvä kun kaupassa jaksaa käydä, bussiin meno pelottaa, se kun saattaa nykäistä liikkeelle niin äkisti, että romahtaa lattialle. Ja taksi maksaa. Uber? Mikä se on?
”Moniko aikuinen lapsi tietää, paljonko vanhempi saa eläkettä ja mihin se riittää?”
Tätä arjen kompastelua ei moni aikuinen lapsi näe.
Jos lapsi katsoisi jääkaappiin tai kurkkaisi roskakoriin, loisi silmäyksen makuuhuoneeseen ja tarkistaisi pyykit, voisi oivaltaa jotakin.
Voisi myös kysäistä, onko äiti tai isä käynyt kävelyllä, tavannut jonkun ihmisen tai soittanut ystävälle.
Ehkä silloin ymmärtäisi tarjota apuaan tai hommata jonkun toisen auttamaan.
Moniko aikuinen lapsi tietää, paljonko vanhempi saa eläkettä ja mihin se riittää?
”Siivousavuksi olen ajatellut kouluttaa lapsenlapset.”
Olen itse tehnyt edunvalvontavaltuutuksen ja testamentin, hoitotahtoa en vielä. Mutta tarkoitus on laatia myös toivelista siltä varalta, kun en itse pysty kommunikoimaan.
Arjen apua aion pyytää lähellä asuvilta lapsilta, mutta tilanteen mukaan olen siitä myös valmis maksamaan. Nyt he vielä huitovat asiaa pois, ikään kuin ilmoittaisin, että ”kuolema tulloo”.
Siivousavuksi olen ajatellut kouluttaa lapsenlapset, jotka ovat kohta teini-iässä – rahapalkkaa vastaan tietysti. Sitten ammattilaisen. Kaupassa käyn itse niin pitkään kuin pystyn, se on myös sosiaalinen tapahtuma.
Kaikkein tärkeintä minusta nimittäin olisi, että yhteydet ihmisiin säilyvät. Monilla tasoilla.
”Sitten on niitä, joissa ongelma voi olla päinvastainen: vanhat eivät antaisi lastensa auttaa.”
Pikkulapset ovat ihan parasta seuraa – olen läheltä nähnyt, miten kahdeksankymppiset ystävät ovat piristyneet parivuotiaan lapsenlapsenlapsen seurassa.
Monissa perheyhteisöissä vanhuksia hoidetaan ja palvellaan tosi hyvin. Sitten on niitä, joissa ongelma voi olla päinvastainen: vanhat eivät antaisi lastensa auttaa eivätkä tehdä asioita puolestaan. Se se vasta raskasta on, yhtä taistelua, jossa ei kumpikaan voita.
Toivon ettei itsemääräämisoikeuden ylilyöntitaipumus eli suoranainen itsekkyys iske minuun. Se voi pilata elämän loppuvuodet, jolloin olisi hyvä antautua autettavaksi siinä määrin kuin voimien hupeneminen vaatii.”
Nainen, 70
Lisää lukijoiden kirjeitä voit lukea ET-lehden 19/26 jutusta Kuka minua vanhana hoitaa? Tilaajana voit lukea koko jutun myös täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
