Kuvat
Panu Pälviä
Allan istuu Johannislundin lasitehtaan raunioilla.  – Tässä pullo-koneella nuorena painoin töitä. Yhden olutpullon valmistus kesti seitsemän sekuntia.
Allan istuu Johannislundin lasitehtaan raunioilla. – Tässä pullo-koneella nuorena painoin töitä. Yhden olutpullon valmistus kesti seitsemän sekuntia.

Lasinpuhaltaja Allan Sjöberg, 98, on viettänyt elämänsä jokaisen kesän samassa kylässä. – Itseäni nuoremmista, seitsenkymppisistä, saan virtaa. Elämän tarkoitusta en tiedä enkä täällä mieti. Sellaisten miettiminen on lukeneiden ihmisten murhe.

– Ajanks mä liian lujaa? Allan Sjöberg kysyy.

– Vanhukset kuulemma usein ajavat.

Allan ei aja liian lujaa, innokkaasti vain. Ja hyvin tarkasti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Edessä avautuu mutkainen hiekkatie. Allan painaa kaasua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kohti kesäkotia ja Johannislundia. – Auton ratin takana on maailman mukavin paikka istua, Allan sanoo.

– Nämä kurvit minä ajan kuin formulakuski. Ensin ajan tästä reunasta ja sitten tuosta, katsos näin.

Allan mutkittelee taitavasti, hiekka pöllyää.

Nämä kurvit minä ajan kuin formulakuski.

– Tuo takana tuleva auto tuolla ihmettelee, että mitä poika leikkii, hän sanoo eikä pidättele hymyään.

Tänään on Allanin syntymäpäivä. Hän täyttää 98 vuotta.

Juuri nyt hän ajaa kohti Johannislundin kylää.

Salon keskustassa Allanilla on kerrostalo­asunto, jossa hän asuu talvet. Joka kevät, kun koivut alkavat vihertää, Allan pakkaa autoonsa kesäkauluspaidat, harmonikan, uimahousut ja reitittimen Youtuben asentamista varten, ja muuttaa Johannislundiin.

Tämän pullon Allan Sjöberg puhalsi itse viime kesänä Fiskarsissa. – Halusin kokeilla, vieläkö osaan. Osasin.

Johannislundin kylässä, Ruukinjärven rannalla, on Allanin kesäasunto. Siellä ovat myös Allanin juuret. Siellä hän syntyi, kävi kansakoulun, aloitti 12-vuotiaana työt tehtaassa ja rakastui ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Siellä hän on viettänyt kaikki 98 kesäänsä.

Koskaan Allanin ei ole tarvinnut miettiä, miksi hän isona tahtoo. Hänestä tuli lasinpuhaltaja, koska isä oli lasinpuhaltaja – kuten myös isän isä, isoisän isä, isoisän isoisä ja isoisän isoisän isä. Lasitehdas kylässä oli toiminut vuodesta 1813.

20 kyykkyä pitää päästä

Allan esittelee älykellonsa teknisiä ominaisuuksia, päivittelee sitä miten Facebook-viestit jäävät häneltä nykyään huomaamatta ja pohtii pitkän iän salaisuutta.

– Sen tiedän, mikä pitkän hyvän elämän salaisuus ei ainakaan ole: terveellinen ruokavalio ja urheilu, Allan sanoo.

– Minun ruokavalioni on aika epäterveellinen. En juuri vihreitä harrasta. Enkä urheile.

Minun ruokavalioni on aika epäterveellinen. En juuri vihreitä harrasta. Enkä urheile.

Aamiaiseksi Allan syö yleensä kaksi piimälimppuviipaletta, joiden välissä on juusto, leikkele ja joskus tomaatti. Lounaaksi hän kokkaa itselleen lohikeittoa, makkarakeittoa, lihakeittoa tai juureskeittoa.

Kuulostaa aika terveelliseltä.

Kuulostaa siltäkin, että vaikka Allan ei omasta mielestään urheile, kyllä hän urheilee. Hän tekee esimerkiksi seinää vasten kyykkyjä.

– Kyllä 20 kyykkyä pitää aina päästä.

Olohuoneessa on stepperi, jota Allan polkee, kun hän katsoo televisiosta uutisia.

Jatkuva liikkeellä oleminen on hänelle niin luonnollista, että hän ei miellä sitä liikunnaksi.

– Virkeyteni johtuu siitä, että en ole tehnyt päivääkään istumatyötä. Ja siitä, että olen toteuttanut oman unelmani.

Kylässä koko elämä

Johannislundin kylä on soma kuin satukirjasta. Hirsitalot on maalattu punamullalla, vanhimmat niistä on rakennettu 1800-luvulla. Mäellä komeilee rivistö huusseja.

Mihin tahansa kylässä päänsä kääntää, näkee Allan Sjöbergin pitkän elämän.

Tuon talon yläkerrassa hän syntyi. Tässä rannassa hän oppi uimaan, kun äiti pesi pyykkiä. Tuossa puimaliiterissä hän vaikuttui kiertävän sirkuksen esityksestä, polkupyöräilevästä karhusta ja apinasta, joka löi häntä nenään. Tuohon rappuun Allan saattoi tansseista naapurin Annikin.

Kiertävän sirkuksen apina löi Allania nenään.

Kaikki Allanille tärkeä on yhä täällä. Talot ovat samat, maisema on sama. Vain lasitehdas on poissa, se lakkautettiin vuonna 1960. Enää jäljellä tehtaasta ovat rauniot ja ikivanhat lasinsirpaleet, jotka kimaltavat auringossa, pitkin poikin maassa.

Allan on kylän vanhin alkuperäinen asukas. Muut nykyiset kesäasukkaat ovat hänen mukaansa ”lähinnä taiteilijoita ja elokuvaväkeä Helsingistä” ja oikein mukavia.

Allanin kesäkodissa on yksi huone, pieni keittiö ja kirkkaat värit. Aikoinaan asunto oli isoäidin, sitten siitä tuli Allanin ja Annikki-vaimon kesäkoti. 20 viime kesää Allan on majaillut täällä yksin.

–Kun viimeksi purjelensin, olin pitkälti yli kahdeksankymppinen. Lentäminen on ollut elämäni parasta aikaa.

– Tänne minun on kesäksi päästävä. Täällä tunnen olevani kotona.

Johannislundissa Allan saunoo kahdesti viikossa, juo oluen, grillaa makkaran ja juttelee lauteilla kylän miesten kanssa.

– Itseäni nuoremmista, seitsenkymppisistä, saan virtaa. Elämän tarkoitusta en tiedä enkä täällä mieti. Sellaisten miettiminen on lukeneiden ihmisten murhe.

Allan on hetken hiljaa.

– Ei kun tiedänpäs minä. Tässä iässä elämän tarkoitus on television katseleminen.

Allania naurattaa, vaikka totta on, että televisio on hänelle tärkeä. Useimmiten hän katsoo päivän kaikki uutislähetykset, aamun ensimmäisestä illan viimeiseen asti.

Tässä iässä elämän tarkoitus on television katseleminen.

Kun uutisia ei tule, hän katsoo Youtubesta videoita lentotaisteluista, kuuluisista lentäjistä, tai vaikka siitä, miten kirvestä voi käyttää vanhanajan puutöissä.

Välillä hän laittaa soimaan harmonikkamusiikin. Kun Syysunelmia soi, Allan ajattelee häävalssiaan ja Annikkia.

Tyttö, joka särki sydämen

– Vaimoni oli kylän kaunein tyttö.

Noin Allan Annikista alkaa kertoa.

Annikki asui samassa lasikylässä ja oli töissä samassa lasitehtaassa kuin Allan. Toisensa he olivat tunteneet lapsesta asti.

– Annikilla olisi ollut ottajia. Meitä oli siinä samaan aikaan kaksikin poikaa häntä saattelemassa.

Kerran Annikki lupasi tulla tapaamaan Allania sovittuun paikkaan, mutta ei tullutkaan. Se on ainut kerta, kun Allanin sydän on särkynyt.

Annikilla olisi ollut ottajia. Meitä oli siinä samaan aikaan kaksikin poikaa häntä saattelemassa.

Allan ei antanut periksi. Hän päätti odottaa oikeaa hetkeä. Sitten hän toimisi.

Se, milloin oikea hetki lopulta koitti ja miten Allan sitten toimi, on hänen mielestään pikkuisen liian henkilökohtainen kysymys, mutta se hetki joka tapauksessa koitti.

– Meillä oli Annikin kanssa hyvä liitto. Toimiva. Ennen häntä en tiennyt rakkaudesta mitään.
– Meillä oli Annikin kanssa hyvä liitto. Toimiva. Ennen häntä en tiennyt rakkaudesta mitään.

–Myöhemmin Annikki kertoi, että eivät ne muut osanneet edes halata.

Kesäkuussa 1948 Allan ja Annikki vihittiin. He saivat pojan ja tyttären ja ehtivät elää yhdessä 56 vuotta.

Kun Annikki seitsenkymppisenä alkoi saada sydänoireita, Allan huolestui mutta Annikki ei. ”Kyllä tämä sydän mun aikani kestää”, Annikki kuittasi.

Vuonna 1948 Allan ja Annikki vihittiin. He ehtivät elää yhdessä 56 vuotta.

Vuoteen 2004 asti sydän kesti. Sitten Annikki joutui pallolaajennukseen. Kun Allan leikkausta edeltävänä iltana lähti Salon sairaalasta, hän sanoi Annikille, että huomenna kaikki on paremmin.

Seuraavana päivänä Annikki kuoli.

– Se oli valtava järkytys. Tuntui ihan kestämättömältä.

Nyt Allan on elänyt leskenä 20 vuotta. Ikävä ei ole kadonnut, mutta sen kanssa pärjää jo.

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 10/2024 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla