Marianne Nordman, 28, vietti lapsena paljon aikaa mummunsa Annikki Seppälän, 83, luona. Kun mummu ei enää pärjännyt yksin kotona, Marianne teki ison päätöksen.
Mummu ja pappa kävivät usein lapsuudenkodissani Peräseinäjoella. Muistan, miten sidoin veljeni kanssa pitkän narun heidän autostaan pihapuuhun, jotta he eivät pääsisi lähtemään meiltä pois kotiinsa Töysään. Taisimme olla silloin viiden ja seitsemän ikäisiä.
Kouluikäisinä odotimme aina, että pääsemme mummulaan lomanviettoon. Muistikuvissani se on sellainen kuin mummulat aina: vanha talo, jonka pihapiirissä on ihana touhuta. Mummulla ja papalla oli aina aikaa leikkiä meidän kanssamme.
Kouluikäisinä odotimme aina, että pääsemme mummulaan lomanviettoon.
Murrosiässä käynnit mummun ja papan luona harvenivat, koska siinä elämänvaiheessa oli niin paljon omia menemisiä. Pidin silti isovanhempiin yhteyttä ja hoidin välillä heidän asioitaan.
Kymmenen vuotta sitten pappa kuoli. Muutin pian sen jälkeen mieheni Teemun kanssa Pohjanmaalta Hämeenlinnaan. Mummu tuli kolme neljä kertaa vuodessa luoksemme viikoksi tai kahdeksi.
Kolme vuotta sitten palasimme Etelä-Pohjanmaalle, koska mieheni halusi tulla auttamaan äitiään sukutilan hoitamisessa.
Mummu asui edelleen yksin kotitaloa Töysässä. Yksinäistähän siellä tietysti oli, kun lähitalot olivat autioituneet. Kesät hän pärjäili pitkään lasten ja lastenlasten avulla, mutta talvet lumitöineen ja lämmityksineen olivat vuosi vuodelta vaikeampia. Viime kesänä mummu sai kotiapua, mutta sekään ei ollut enää pärjäämisen kannalta riittävää.
Viime vuoden keväällä mummulla todettiin pitkälle levinnyt imusolmukesyöpä. Siitä alkoivat hoidot. Muutamassa kuukaudessa mummun vointi muuttui niin huonoksi, ettei hän enää pystynyt asumaan yksin talossaan. Samalla hänellä diagnosoitiin Alzheimerin tauti.
Huoli mummusta oli kova. Puhuin äitini, tätini ja sisarusteni kanssa paljon hänen hoidostaan.
Mummu sanoi, ettei missään tapauksessa halua vanhainkotiin.
Mummu sanoi, ettei missään tapauksessa halua vanhainkotiin. Ajattelin, että nyt on minun vuoroni antaa sitä rakkautta, jota olen aikanani häneltä saanut.
Päädyimme siihen, että mummun voisi olla paras asua minun perheeni luona ja että ryhtyisin hänen omaishoitajakseen. Miehenikin oli sitä mieltä, että kyllähän me mummun hoidamme. Minulla on ihana mies, en voi muuta sanoa.
Lopullinen päätös oli tietysti mummun. Hän epäröi pitkään: miten asuminen meillä onnistuu, ja pystynkö hoitamaan sekä hänet että pienet tyttömme? Ella on kahden ja Essi vuoden vanha. Kun vakuutin selviäväni, mummun omakin tahto oli tulla asumaan kanssamme.
Minulla on ihana mies, en voi muuta sanoa.
Sovimme mummun kanssa, että hän muuttaa meille heti, kun saamme sairaalasängyn apuvälinelainaamosta. Odotellessamme remontoimme hänelle alakerrasta huoneen ja teimme ulkoportaista sellaiset, että hän pystyy niitä kulkemaan.
Yhtenä perjantaina elo-syyskuun vaihteessa tuli soitto, että sänky on tullut, mutta posti saa toimitettua sen meille vasta seuraavalla viikolla. En malttanut odottaa, vaan pakkasin tytöt turvaistuimiin, kiinnitin peräkärryn autoon ja lähdin hakemaan sänkyä. Veljeni kutsuin nostoavuksi.
Matkalta soitin mummulle ja tädilleni, joka auttoi mummua pakkaamisessa ja toi hänet meille.
Alkutilanne näytti mummun syövän takia huonolta.
Alkutilanne näytti mummun syövän takia huonolta. Hoidot kuitenkin purivat, ja nyt syöpä on saatu melkein selätettyä. Hänen vointinsa on nykyään parempi kuin kotona asuessa.
Syövän ja keskivaikean Alzheimerin lisäksi mummulla on verenpainetauti ja eteisvärinää. Muistisairauden takia hän ei muista hetki sitten puhuttuja asioita, mutta vanhat tapahtumat ovat pysyneet hyvin mielessä.
Olen melkein joka lääkärikäynnillä mummun mukana. Lähihoitajan koulutuksestani on ainakin sen verran apua, että osaan vaatia mummulle hyvää hoitoa.
Sellaiset päivät, joina mummulla on lääkäri- tai laboratoriokäynti, vaativat melkoista organisointia. Yritän yhdistää samaan reissuun kaupassa käynnit ja muut pakolliset menot.
Osaan vaatia mummulle hyvää hoitoa.
Muuten arkemme on aika säännöllistä, ja päivät ja viikot menevät eteenpäin samalla tavalla. Herään tyttöjen kanssa aikaisin, syömme aamupalan ja lähdemme ulos. Laitan samalla mummulle aamupalan ja lääkkeet valmiiksi. Lounaan jälkeen lepäämme ja iltapäivällä ulkoilemme kaikki.
Kunnioitamme mummun omia toiveita niin asumisen kuin hoidon suhteen. Esimerkiksi ulkosaunaan hän pääsee joka lauantai.
Joskus päivät tuntuvat raskailta, mutta lapset antavat minulle voimaa.
Omaishoitajilta kysytään liian harvoin, kuinka he jaksavat. Mielestäni niiden kunnan viranomaisten, joiden vastuulla omaishoitoasiat ovat, pitäisi olla säännöllisesti yhteydessä sekä omaishoitajiin että hoidettaviin. Onneksi omat perheenjäsenet kysyvät jaksamisestani riittävästi.
Joskus päivät tuntuvat raskailta, mutta lapset antavat minulle voimaa.
Minulla on kolme vapaapäivää kuukaudessa. Äitini toimii silloin sijaishoitajana ja vahtii samalla tyttöjä. Ensimmäisenä vapaailtana oli todella outoa istua kahdestaan miehen kanssa hiljaisessa ravintolassa. Vaikka nautin tilanteesta, takaraivossa jyskytti silti kamala ikävä lapsia.
Vieraita meillä käy aika harvoin. Tämä on tietysti myös mummun koti, joten hänen luokseen saa tulla. Mummun lapset käyvät pari kertaa kuussa, joskus useamminkin.
Viestitän mummun asioista hänen lapsilleen ja lapsenlapsilleen säännöllisesti. Videopuheluiden ansiosta kaukanakin asuvat sukulaiset pääsevät näkemään mummua.
Haluan hoitaa mummua, mutta pakko on miettiä sitäkin, onko se rahallisesti mahdollista. Saan omaishoitajana 460 euroa kuussa. Verojen jälkeen käteen jää alle 400 euroa.
Haluan hoitaa mummua, mutta pakko on miettiä sitäkin, onko se rahallisesti mahdollista.
Onhan se todella vähän. Saman verran yhteiskunnalle maksaa, kun vanhus on pari vuorokautta tehostetussa palveluasumisessa. Kai se kertoo siitä, että päättäjät uskovat vahvasti ihmisten haluun pitää itse huolta läheisistään.
Jos minun on mentävä töihin, mummun tilanne pitää miettiä uudestaan. Samoin, jos hänen vointinsa huononee niin, että kotihoito ei enää millään onnistu.
Toivon kovasti, että mummu pystyy asumaan kotonamme loppuun asti. On hellyttävää katsoa, miten tärkeitä tytöt ja mummu ovat toisilleen. Näen omissa lapsissani sitä samaa iloa ja rakkautta isovanhempia kohtaan, jota itse tunsin lapsena.
Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2020.
