Jaana Kestilä, 50, kuuli lapsena olevansa adoptoitu, mutta kotona asiasta ei saanut puhua. Se painoi mieltä vuosia, ja aikuisena Jaana alkoi selvittää taustaansa.

Se tapahtui aina sukujuhlissa. Joku vieraista päivitteli, keneen tyttö on tullut, kun ei se muistuta äitiä, isää eikä mummuakaan.

Huoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus. Vanhempani eivät kyenneet vastaamaan, että olen adoptiolapsi. Se oli asia, josta ei sanottu sanaakaan – ei muille eikä minulle.

Synkkä salaisuus

Sain tietää adoptiosta kymmenvuotiaana. Olin perheen ainoa lapsi ja toivoin äidiltä pikkusiskoa. Hän totesi karusti, että en ole Jaana sinuakaan synnyttänyt.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Enempää asiasta ei puhuttu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tieto järkytti pienen tytön mielen. Kuvittelin itseni alastomaksi pikkulapseksi, joka on hukkumaisillaan likaiseen katuojaan ja jonka ohikulkijat vievät turvaan.

Aloin pitää itseäni riesana, perheelle vieraana. Luottamus vanhempiin oli tiessään, ja ryhdyin puhuttelemaan heitä etunimillä.

Aloin pitää itseäni riesana perheelle.

Ajattelin, että riidat ja isän alkoholinkäyttö johtuivat minusta, joten yritin muuttua mahdollisimman kiltiksi ja hiljaiseksi. Olin kuin Muumi-tarinoiden arka ja näkymätön Ninni.

Äiti kaatoi pahan olonsa minun niskaani. Vielä aikuisenakin sain kuulla, että olen vääränlainen. Liian naurava ja äänekäs. Niin kamala, etten edes omalle äidilleni ollut kelvannut.

Rakkautta isovanhemmilta

Rakastavat isoäidit auttoivat minua selviytymään. He hyväksyivät minut, ja mummulassa oli hyvä olla. Enoni vaimon kanssa juttelin kerran adoptiosta, ja sen hetken jälkeen olin ehjempi kuin pitkään aikaan.

Kotoa muutin pois 18-vuotiaana.

Miten kukaan voi luopua jostain näin suloisesta?

Ensimmäisen kerran yritin selvittää juuriani 25-vuotiaana, kun esikoiseni oli juuri syntynyt. Ihana tyttövauva sylissäni mietin, miten kukaan voi antaa pois jotain niin suloista.

Kysyin biologisista vanhemmistani kirkkoherranvirastosta. Isää ei löytynyt, mutta sain äidin nimen ja syntymäajan. Selvitin osoitteen ja lähetin postikortin.

Äiti ei vastannut.

Kuka olen?

Menneisyyden arvoitukset painuivat lapsiperheen arkihuiskeessa vuosiksi taka-alalle, mutta myöhemmin tarve palasi entistä polttavampana.

Lopulta tietoja lapsuudestani löytyi syntymäkaupunkini sosiaalihuollon arkistoista. Paperit lähetettiin Ouluun sosiaalitoimistoon, ja sain tutkittavakseni paljon informaatiota ensimmäisistä elinvuosistani: syntymästä, lastenkodeista ja sijaisperheestä ennen adoptiota.

Asiaa tuli kerralla liian paljon ja liian nopeasti. Tapahtumien jäsentely oli raskasta tunnemyrskyä innostuksesta pettymykseen, vihaan ja suruun.

Innostus vaihtui pettymykseen, vihaan ja suruun.

Vasta hiljattain kuulin, että adoptoiduilla on oikeus palveluun, jossa asioita saa käydä läpi ammatti-ihmisen kanssa. Sitä en osannut pyytää eikä sitä tarjottu, joten kompuroin – välillä ryömien syvällä – tunteideni kanssa. Pelastukseni oli ystäväni Minna, joka jaksoi rinnallani.

Äidille lähetin taas turhaan postia.

Uusi sukulainen

Kun olin 34-vuotias, lähetin vielä yhden kirjeen. Mutta en äidille. Olin löytänyt papereistani uskomattoman tiedon, että minulla on biologinen täyssisko. Reilun vuoden minua nuorempi.

Jännittyneenä arvailin, miten sisko ottaisi kirjeen vastaan. Meni vain pari päivää, ja puhelin soi. Oli ihmeellistä kuulla luurista samanlainen ääni ja naurunräkätys kuin itselläni. Tapasimme pari kuukautta myöhemmin. Hetki oli täynnä tunteita, joita en pysty sanoin kuvailemaan.

Adoptiovanhempieni kuoleman jälkeen sain selville, että he olivat tienneet siskostani, mutta salasivat sen. Olin hirvittävän pettynyt ja vihainen. Jos olisin saanut kuulla siskosta, olisin voinut jo nuorena tutustua häneen. Olisimme voineet olla läsnä toistemme elämässä.

Siskon tapaaminen oli täynnä tunnetta.

Siskoni oli yhtä tietämätön minusta kuin minä hänestä. Hän kasvoi kahden äitimme kanssa.

Kaksi kertaa olen siskon luona kyläillessä tavannut lyhyesti myös äidin, mutta yhteydenpito on hänelle selvästi liian vaikeaa.

Äiti luovutti minut synnytyslaitokselta lastenkotiin, koska hänen silloiseen asuntoonsa ei saanut tuoda lasta. Äiti aikoi hankkia meille yhteisen kodin, mutta se viivästyi ja hänen elämäntilanteensa muuttui. Niinpä päädyin adoptoitavaksi.

Pelätty soitto

Sisko ja minä soitimme ensimmäisen puhelun isälle yhdessä.

Tätä yhteydenottoa olen pelännyt koko ikäni. Näin sanoi biologinen isäni, kun puhuimme ensimmäistä kertaa toistemme kanssa.

Löysin isän nimen sosiaaliviraston papereista. Olen tavannut hänet kerran.

Isä osoittautui miellyttäväksi mieheksi. Hän käski minun muistaa, että olen syntynyt rakkaudesta. Äitini oli hänen rakastajattarensa. Isällä oli vaimo ja lapsia, jotka eivät tiedä minusta, eikä isä aio kertoa. Siksi hän ei juuri pidä yhteyttä.

Joskus leikittelen ajatuksella, että ottaisin yhteyttä puolisisaruksiini tai ilmestyisin isäni ja hänen vaimonsa ovelle. Mutta en viitsi sotkea 80-vuotiaiden elämää.

Tunne ei häviä

Hylätyksi tuleminen on kokemus, joka kulkee adoptiolapsen mukana läpi elämän. Moni joutuu vielä vanhanakin kärsimään siitä, että kotona on salailtu adoptiota.

Vaikeissa tunteissa olen saanut apua muilta aikuisilta adoptoiduilta. Perustin Ouluun vertaistukiryhmän ja toimin Adoptioperheet-yhdistyksen mentorina eli rinnallakulkijana toiselle adoptoidulle.

Joskus leikittelen ajatuksella, että ottaisin yhteyttä puolisisaruksiini tai ilmestyisin isäni ovelle.

Minulle riittää, että sain nähdä äitini ja isäni. Se oli tärkeää, mutta joskus voi olla järkevää myös antaa asioiden ja ihmisten olla. Uskon vanhempieni tehneen parhaansa sen mukaan, mihin ovat siinä elämäntilanteessaan pystyneet.

Oma elämäni on nyt tasapainoista ja hyvää. Saan olla rakastava äiti ja isoäiti, enkä jäänyt näkymättömäksi Ninniksi. Eräs psykologi totesi kerran, että hänestä muistutan aikuista Peppi Pitkätossua. Se tuntui hyvältä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2020.

Sari

Siskoni antoi lapsen pois jo synnärillä, ei kertonut kenellekään, mutta minä haluaisin olla täti tälle lapselle , jos joskus joku ottaa minuun yhteyttä niin avaan oven ja sydämen tälle ihmiselle

Vierailija

Mun mielestä on kauheinta ikinä jos lapselle itselleen ei kerrota että on adoptoitu mutta kaikki muut tietää sen. Lapsuudessani oli tilanne jossa tutustuin kesämökkinaapuriemme lasten serkkuihin, noin kymmenvuotiaisiin. Mulle kerrottiin että heidät on adoptoitu mutta sitä ei saanut kertoa näille lapsille kun he eivät tienneet asiasta. Vaikka itse olin noin samanikäinen, ehkä vuoden pari nuorempi, oli se minusta jo silloin järkyttävää enkä tajunnut miksei heille voitu kertoa. Miettikää että se kerrotaan näiden adoptoitujen lasten serkkujen kavereille muttei heille itselleen! Toivon että he edes nykyään tietävät asiasta, ovat jossain neljänkympin tienoilla olevia aikuisia jo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla