Ira Vihreälehto käytti viisi vuotta elämästään selvittääkseen, kuka hänen sotavanki-isoisänsä oli. Hanke onnistui ja muutti samalla Iran käsitystä itsestään ja omasta elämästään.

Elin nuoruuteni sen tiedon kanssa, että isoisäni on venäläinen sotavanki. Asia oli selvinnyt isälleni vasta hänen äitinsä kuoltua vuonna 1968.

Se oli isälle suuri sokki. Hänestä tuli henkisesti isätön.

Totuus selvisi isälle vasta hänen äitinsä kuoltua.

Isä halusi kipeästi tietää, kuka on hänen oikea isänsä. Koska olen koulutukseltani historioitsija ja minulla oli taito auttaa isääni biologisen isän etsinnässä, tunsin, että minun on autettava häntä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Päätin käydä kansallisarkistossa selvittämässä, keitä sotavankeja Otavan koulutilalla oli siihen aikaan, kun tilalla keittäjättärenä työskennellyt mummoni tuli raskaaksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sain 15 nimen listan. Olin sen verran utelias, että päätin sijoittaa hankkeeseen pikkuisen aikaani.

Pitkä työ

Pengoin asiaa lopulta viisi vuotta. Kirjoitin aiheesta kaksi kirjaa, perustin nettiyhteisöjä ja aloin auttaa muitakin kadonneiden sukulaisten etsijöitä.

Olen sitä sukupolvea, joka ajattelee, että sharing is caring eli kun jaat, saat itsekin.

Jos olisin tiennyt alussa, mihin olen ryhtymässä, en olisi ottanut tällaista työmäärää. Toisaalta minusta tuli samalla vähän vahingossa kirjailija, asiantuntija ja luennoitsija.

En olisi aloittanutkaan, jos olisin tiennyt työmäärän.

Helsingin Sanomien jutun mukaan olen saanut aikaan sotavanki-isien etsintäbuumin. Kun näytin jutun lapsilleni, he kommentoivat viiltävän sarkastisesti: Vau, äidistä on tullut suunnannäyttäjä senioripiireissä!

Ratkaisu lähellä

Viime vuonna ratkaisu isän arvoitukseen tuntui olevan jo käsillä. Olimme saaneet lupaavia dna-tuloksia Ivan Matjevevin sukuun liittyen, ja venäläisen arkiston kautta onnistuin saamaan yhteyden hänen tyttärentyttäreensä.

Myös valokuvat näyttivät lupaavilta, ja olimme aika varmoja, että hän se on. Sovimme jo suvun kanssa, miten tapaisimme, ja keräilin tuliaisia kaappiin.

Kun dna-testitulos valmistui, selvisi, ettei sukulaisuutta ollutkaan. Se oli hirveä pettymys sekä isälle että minulle. Aloin pelätä, että mitä jos asia ei selviäkään isän elinaikana.

Uusi yritys

Keväällä 2019 olin Petroskoissa Karjalan tasavallan kansallisarkistossa puhumassa näistä etsinnöistäni. Siellä kuvattiin myös tv-ohjelmaa.

Karjalasta Suomeen muuttanut opiskelija Maria Gurina otti minuun yhteyttä nähtyään kyseisen ohjelman ja lupasi auttaa etsinnöissä.

Sovimme, että hän keskittyy haeskelemaan Ivan Anashkinin sukua, sillä Ivan näytti seuraavalta mahdolliselta isäkandidaatilta.

Tiesin, että Ivan jäi suomalaisten sotavangiksi 1941. Suomen kielen taitoisena nuorukaisena hän sai erityiskohtelua ja oli mummoni työpaikalla keväästä 1943 alkaen.

Hän liittyi suomalaiseen heimopataljoonaan keväällä 1944 eli taisteli suomalaisten puolella, kunnes katosi vartiopaikaltaan kesäkuussa 1944. Siihen tietoni loppuivat.

Ivan katosi vartiopaikaltaan vuonna 1944.

Maria löysi oikean sukuhaaran Petroskoin tuntumasta. Suvun kautta sain kuulla, että Ivan asettui sodan jälkeen Sortavalan seudulle ja perusti perheen suomalaissukuisen naisen kanssa.

Hän työskenteli lautturina Valamon ja Sortavalan väliä liikennöivässä laivassa. Ivan hoiti työnsä, kantoi sodan traumoja, lievitti niitä alkoholilla ja kuoli jo nelikymppisenä.

Lempi-mummoni albumissa oli kuva kolmesta sotavankimiehestä. Selvisi, että Ivan oli säilyttänyt samaa kuvaa. Tämä ei voinut enää olla sattumaa.

Ivanin nuorin veli oli vielä elossa ja suostui dna-testiin. Testin tulos selvisi isänpäiväviikolla, kun istuin täydessä aamujunassa matkalla Helsinkiin. Soitin saman tien isälle, että nyt se selvisi. Isäsi on Ivan. Hän sai sanottua yhden sanan: kiitos.

Rohkea nainen

Olen helpottunut, että tarinasta ei paljastunut mitään inhottavaa, rumaa ja ikävää. Pelkäsin sitä vaihtoehtoa, että ehkä joku vain vietteli mummon ja hylkäsi saman tien, mutta Lempi-mummo ja Ivan näyttävät rakastaneen toisiaan.

Heidät erottivat lopulta Suomi ja Neuvostoliitto, eivät parisuhteen ongelmat.

Kun aloitin etsintää, ajattelin, että mummoni oli minun kaltaiseni eli tumma nainen, joka viihtyy keittiössä. Se, että hänellä oli tällainen salattu rakkaustarina, teki hänestä kiinnostavan.

Ihailen mummoni rohkeutta heittäytyä riskialttiiseen suhteeseen.

Etsintöjen aikana minussa heräsi suuttumus häntä kohtaan: mokomakin salailija, katso nyt mitä sait aikaan! Halusitko oikeasti tuottaa näin paljon murhetta ja harmia pojallesi? Eikö olisi kannattanut puhua totta?

Nyt kun salaisuus vihdoin selvisi, ajattelen mummoa hiukan huvittuneesti. Hän valitsi miesjoukosta komeimman, joka oli lisäksi melkein kymmenen vuotta häntä itseään nuorempi.

Ihailen mummoni rohkeutta. Hän uskalsi kyseenalaistaa vallitsevan normiston ja heittäytyi riskialttiiseen suhteeseen.

Olen nyt itse keski-ikäinen nainen ja tiedän, miten hirveä määrä riskejä liittyy siihen, että ryhtyisi uuteen parisuhteeseen edes naapurin kanssa, saati sitten vihollisen.

Etsinnän loppu on siinä mielessä onnellinen, että totuus on selvinnyt. Sitä, kuinka tiivis yhteys meille muodostuu Ivanin sukuun, en vielä tiedä.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2020.

Ira ja isä

Juttu Ira Vihreälehdosta ja hänen isästään Raimo Kautiaisesta julkaistiin ET-lehdessä 16/2016. Voit lukea sen täältä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla