Pakkoadoptioita tutkinut Ann Fessler: "Biologinen äitini salasi tapaamiseni perheeltään"

Posteljooni toi jokunen aika sitten yhdysvaltalaiseen, rehevän puutarhan ympäröimään omakotitaloon kirjeen. Sen kirjoittanut viisikymppinen nainen halusi kiittää talossa asuvaa Ann Fessleriä. Nainen kertoi olevansa adoptoitu ja kuvitelleensa, ettei hänen äitinsä halunnut pitää häntä.

Nyt nainen oli nähnyt Annin tekemän dokumenttielokuvan A Girl like her ja tajunnut olevansa yksi siinä kerrotusta puolestatoista miljoonasta yhdysvaltalaisvauvasta, jotka vuosina 1945–72 otettiin väkisin nuorilta, aviottomilta äideiltään. Vasta nyt hänkin oli tullut ajatelleeksi, ettei biologinen äiti ehkä luopunutkaan hänestä vapaaehtoisesti.

”Kiitos Ann, että avasit silmäni”, nainen lopetti kirjeensä. 

Ann Fessler, 65, taittelee kirjeen takaisin kuoreensa.

– Tällaisia viestejä olen saanut tuhansia, eri puolilta Yhdysvaltoja, elokuvantekijä kertoo työhuoneessaan.

Hänen silmäkulmassaan voi nähdä jotain kimmeltävää.

”Voisit olla tyttäreni” 

Ann Fessler on tutkinut adoptioita Yhdysvalloissa yli 20 vuotta. Ensin hän teki aiheesta valokuvanäyttelyitä ja taideinstallaatioita. Myöhemmin hän kirjoitti kirjan The Girls who never went away, josta tuli menestys. Kirja perustuu Annin laajoihin tutkimuksiin ja sataan lapsensa adoptioon luovuttaneen naisen haastatteluun. Viimeisimpänä valmistui Annin samasta aiheesta koostama dokumenttielokuva A Girl like her. 

Annin ura adoptioiden parissa alkoi 24 vuotta sitten, sattumalta. Vuonna 1989 Ann osallistui taidenäyttelyn avajaisiin Marylandin Taideinstituutissa, jossa hän työskenteli taideopettajana. Pian hänen seuraansa liittyi tuntematon nainen.

– Hetken rupateltuaan nainen katsoi minua ja totesi, että voisin olla hänen kauan kateissa ollut tyttärensä. Minussa kuulemma yhdistyivät sekä hänen että hänen lapsensa isän piirteet.

"Kuulin ensi kertaa adoptiosta toisen puolen, lapsensa luovuttaneen tarinan."

Huomautus oli hätkähdyttävä, koska Ann tiesi olevansa adoptiolapsi. Synnytys- ja syntymäpäivät eivät kuitenkaan käyneet yksiin. Tuntematon nainen vaikutti pettyneeltä, mutta rohkaisi Annia etsimään biologisen äitinsä. ”Hän todennäköisesti miettii päivittäin, mitä sinulle tapahtui, ja saitko hyvän elämän.”

Kotiin päästyään Ann kirjasi keskustelun muistiin.

– Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin adoptiosta toisen puolen, lapsensa luovuttaneen naisen tarinan. 

Ann oli ehtinyt nelikymppiseksi  pohtimatta kertaakaan, mitä hänet synnyttäneelle naiselle mahtoi kuulua. Taidenäyttelytapaamisen jälkeen ajatus äidistä alkoi vaivata häntä päivittäin.

Eno ensin 

Ann kasvoi turvallisessa ohiolaiskodissa rakastavien adoptiovanhempiensa ja kolme vuotta hänen jälkeensä adoptoidun pikkuveljen kanssa. Pienestä asti hän oli tiennyt syntyneensä eri äidille, ja lapsena hän tutki usein adoptiopapereitaan. 

Ann oli kuvitellut, että biologisen äidin jäljittäminen olisi vaikeaa, mutta tarvittiin vain yksi puhelinsoitto. Tilastokeskus toimitti hänelle hänen alkuperäisen syntymätodistuksensa, jonka avulla selvisi äidin suvun osoite. 

Ann ajoi ohiolaiselle maatilalle ja päätyi syntymätalonsa keittiöön juttelemaan miehen kanssa, joka paljastui hänen enokseen.

– Pelkäsin olevani epätoivottu vieras ja valehtelin muka etsiväni äidin vanhaa ystävää. 

Ann sai kuulla, että äidillä oli kaikki hyvin ja että Annilla oli kaksi veljeä ja sisar. Ann sai äidin uuden osoitteen. Hän kiitti, lähti ja päätti kerätä rohkeutta äitinsä kohtaamiseen.

Siinä hujahti 14 vuotta.

Intohimoista tutkimista

Adoptiosta tuli Annille lähes pakkomielle. Hän alkoi selvittää, mitä Yhdysvalloissa vauvabuumin aikaan oikein tapahtui.

Vuodet 1945–72 olivat Pohjois-Amerikassa suuren talouskasvun aikaa. Moni köyhä perhe nousi keskiluokkaan, hankki omakotitalon ja uuden auton. Elämä noudatteli konservatiivisia perhearvoja: lapsia tuli hankkia vasta papin aamenen jälkeen ja naisen paikka oli kotona.

Samaan aikaan nuoren polven tavat muuttuivat. Entistä useampi harrasti seksiä ennen avioliittoa, mutta ehkäisyä oli vaikea saada, abortti oli laiton eikä seksivalistusta ei ollut.

– Ajateltiin, että seksuaalisuudesta puhuminen olisi kannustanut sen harrastamiseen, Ann puuskahtaa.

Niinpä nuoret eivät aina edes tienneet, miten raskaaksi tullaan. Annin haastattelemista naisista monelle raskaus oli alkanut ensimmäisestä yhdynnästä.

Avioton raskaus oli vielä 1960-luvulla yhdysvaltalaisen nuoren naisen elämässä suurin mahdollinen häpeä ja riittävä syy koulusta erottamiseen. Myös sairaanhoitajat ja opettajat olisivat menettäneet työnsä, jos olisivat pitäneet aviottoman lapsen. Näin yhteiskunta varmisti, ettei epäsiveellinen esimerkki leviäisi. 

"Naisiin oli iskostettu häpeä. Monet luulivat olevansa ainoita, joille näin oli käynyt."

Ann kiersi Yhdysvaltoja haastattelemassa naisia, jotka olivat tulleet raskaaksi aviottomasta suhteesta. Osalla kumppani oli pitkäaikainen poikaystävä, jonka kanssa piti mennä naimisiin, toisille lyhyt kouluromanssi, harvemmin yhden illan juttu. Moni tunnusti kertovansa asiasta ensimmäistä kertaa, eikä se helppoa ollut vieläkään.

– Naisiin oli iskostettu sellainen häpeä, että he olivat päättäneet vaieta kokemuksestaan iäksi. Monet myös kuvittelivat olevansa ainoita, joille näin oli koskaan käynyt, Ann kertoo.

Isovanhempien painostus

Matkalaukku napsahtaa kiinni ja 1960-luvun A-linjaiseen takkiin pukeutunut nuori nainen istahtaa auton takapenkille. Vanhemmat vievät tyttärensä äitiyskotiin, kuten aviottomien naisten synnytyslaitoksia kutsuttiin. Siellä tytär viettäisi raskautensa viimeiset kuukaudet, piilossa naapuruston katseilta.

Kohtaus on Annin dokumenttielokuvasta A Girl like her, mutta sama tapahtui sadoilletuhansille naisille. Synnytyksen jälkeen äidit saivat joskus pitää vastasyntyneen luonaan muutaman päivän, joskus vauva kiikutettiin jo synnytyssalista odottamaan adoptiovanhemmille luovuttamista. 

"Äideille vakuutettiin, että jos he rakastivat lasta, heidän oli annettava se pois."

Annille oli yllätys, miten vähän nuorilla äideillä oli sananvaltaa omaan lapseensa.

– Useimmiten päätöksen lapsen luovuttamisesta tekivät vauvan isovanhemmat, jotka pelkäsivät perheen maineen menettämistä.

Samaan kuoroon yhtyivät myös lääkärit, sosiaaliviranomaiset ja adoption järjestäjät, jotka usein olivat kirkollisia järjestöjä. Ajan henki oli, että tyttö, joka oli holtittomasti antautunut esiavioiseen seksiin, oli myös kyvytön huolehtimaan vauvasta.

– Lähes kaikille haastattelemilleni äideille oli vakuutettu, että jos he todella rakastivat lastaan, heidän oli annettava se pois, jatkettava omaa elämäänsä ja unohdettava koko asia.

Arkistot aukeavat harvoille

Vuosikymmeniä myöhemmin naiset tunnustivat Annille, etteivät he olleet kyenneet unohtamaan.

Moni piti salaisuuden sisällään, jakamatta sitä myöhemmin edes aviomiehensä kanssa. Annin tapaamasta sadasta naisesta peräti 30 ei koskaan saanut muita lapsia. Sen ajan perhekeskeisessä Amerikassa määrä on hätkähdyttävän suuri.

– Monet naiset kärsivät ahdistuneisuudesta ja muista traumanjälkeisistä oireista vuosikausia. Heidän itseluottamuksensa oli heikko. Lapsen hylkäämisen lisäksi naiset häpesivät myös sitä, etteivät päässeet surunsa yli. 

"Adoptoidut ovat vuosikausia kuvitelleet olevansa ei-toivottuja."

Annin elokuva ja kirja avasivat vaietun tabun. Äitien lisäksi ne ovat koskettaneet myös adoptoituja vauvoja, jotka ovat nyt 40–68-vuotiaita.

– On ollut järisyttävää kuulla adoptoiduilta, kuinka he ovat vuosikausia kuvitelleet olleensa ei-toivottuja lapsia, eivätkä siksi ole halunneet tietää äideistään mitään. 

Ann on kiertänyt eri puolilla Yhdysvaltoja järjestetyissä elokuvanäytännöissä ja houkutellut haastattelemiaan naisia yleisön eteen puhumaan. Puheenvuorot päätyvät lähes aina kyyneliin.

Nyt kun moni adoptoitu haluaisi löytää äitinsä, useimmissa osavaltioissa laki estää adoptoitua lasta saamasta syntymätodistustaan ja pääsemästä syntymä-äitinsä jäljille. Ann keskittyykin parhaillaan lobbaamaan päättäjiä siitä, että kaikilla adoptoiduilla olisi samanlainen mahdollisuus löytää äitinsä kuin hänellä.

Artikkeli jatkuu kuvan alla.

Yllätys dna-testissä

Intiimeissä haastatteluissa moni lapsensa menettänyt nainen uteli Annin adoptiokiinnostuksen syytä. Sen kuultuaan he kannustivat häntä ottamaan yhteyttä äitiinsä. Lopulta Ann lähetti äidille kirjeen.

– Äiti suostui tapaamaan minut – mutta toisessa kaupungissa, ettei kukaan hänen lähipiiristään saisi salaisuutta selville. 

Ann on näyttänyt kirjansa ja elokuvansa äidilleen, mutta yli 80-vuotias nainen kokee aiheesta puhumisen vaikeaksi. Annin isästä hän ei aneluista huolimatta ole suostunut sanomaan sanaakaan.

– Sadan naisen tapaaminen ennen äitini kohtaamista on auttanut minua ymmärtämään häntä, vaikka tietysti olen vähän pettynyt siihen, että suhteemme on niin etäinen. 

Ann arvelee äidin arkuuden johtuvan hänen iäkkyydestään. Äiti ei päässyt mukaan 1960-luvulla alkaneeseen naisten vapautusliikkeeseen, vaan elää edelleen vanhan ajan syyllisyyskulttuurissa.

Kun isästä ei herunut tietoja, Ann testautti dna:nsa. Tuloksista selvisi, että isän puolelta juuret juontavat, yllätys yllätys, Suomeen! Ilmeisesti joku Annin isän sukulaisista on suomalainen uudisraivaaja tai muu siirtolainen. Vielä Ann ei tiedä, mitään hän tiedolla tekee.

– Koko elämäni olen kokenut olevani erilainen kuin perheeni. Olin yritteliäs ja visuaalisesti lahjakas, myin lapsena mansikoita tien varressa ja sain päättää automme värinkin. Mietin aina, mistä nämä ominaisuudet tulevat, kun vanhempiani sellainen ei lainkaan kiinnostanut.

Ei Ann pidä mahdottomana sellaistakaan ajatusta, että tulisi Suomeen sukujuuriaan katselemaan. Mutta dna ei kerro ihmisten nimiä eikä osoitteita.

Adoptiot kuriin

Nyt Ann odottaa vuorotteluvapaansa alkamista. Hän aikoo seuraavaksi perehtyä adoptiolasten isiin, joista tiedetään hyvin vähän.

– Perinteisesti on ajateltu, että he pääsivät raskaudesta kuin koirat veräjästä, mutta olen kuullut myös toisenlaisia tarinoita. Suhteeseen sitoutuneille pojille pakkoadoptio on voinut olla sokki.

Vuosien uurastus adoption ympärillä on muuttanut Annia monin tavoin. Naurahtaen hän kertoo olevansa liberaali amerikkalainen, joka vastusti aikoinaan Vietnamin sotaa ja myöhemmin Irakiin hyökkäämistä.

– Adoptiohaastattelut ovat vieneet mitä konservatiivisimpien naisten luokse. Vaikka pinnalta olen heidän kanssa hyvin erilainen, adoptiokokemus yhdistää ja auttaa luottamuksen syntymisessä. Olen varmasti nyt paljon suvaitsevaisempi kuin nuorempana.

"Adoptiolapsesta saatetaan maksaa jopa 60 000 dollaria."

Mutta yhdessä asiassa Ann on entistä tiukempi. Hänen mielestään lasten adoptoimista tulisi vaikeuttaa ja vähentää. Se, mitä Yhdysvalloissa tapahtui 1950–60-luvuilla, jatkuu nyt muualla.

– Amerikkalaisperhe saattaa maksaa adoptiolapsesta 20 000–60 000 dollaria. Siinä ei lapsen äidin etu ole enää etusijalla. 

Ann seuraa huolestuneena etenkin Koreasta ja Afrikasta adoptoitavien lasten tilannetta ja pelkää, etteivät lapset enää koskaan saa yhteyttä ensimmäisiin äiteihinsä.

– Ja kuten emme mekään aikoinaan, hyvin harvoin nekään lapset oikeasti ovat orpoja. Meillä elää edelleen käsitys, että mitä rikkaampi perhe, sitä parempia lapsenkasvattajia he muka ovat. Siihen minä en usko.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2014.