Raimo Kautiaisen elämäntarinalta putosi pohja pois, kun hänen äitinsä kuoli. Perunkirjoituksessa paljastui, että isä ei ollutkaan hänen biologinen isänsä. 50 vuotta myöhemmin Raimon tytär Ira Vihreälehto päätti löytää kadonneen isänisän.

Päivää ennen kuolemaansa vuonna 1968 Lempi Heikkisellä oli asiaa pojalleen Raimo Kautiaiselle. "On jottain mitä miun pitäis kertoa, oon tehnyt siua kohtaan väärin. Miä halua haluan pyytää siulta anteeksi."

Poika lupasi anteeksiantonsa, mutta Lempi ei jaksanut enää kertoa asiaa, johon oli puheessaan viitannut.

Salaisuus paljastui perunkirjoituksessa. Sen jälkeen 23-vuotiaalla Raimolla ei ollut enää isää eikä sisaria, vaan kasvatti-isä ja viisi sisarpuolta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Äiti oli salannut syntyperäni. Eihän maailman täydellisin äiti voi tehdä sellaista. Äidin petoksen jälkeen minun on ollut vaikea luottaa ihmisiin, Raimo myöntää puoli vuosisataa myöhemmin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kasvatti-isältään Einolta Raimo sai sen verran lisätietoa, että oikea isä oli venäläinen sotavanki, "se hevosmies Lempin valokuva-albumissa".

Siinä kaikki. Ei nimeä, ei yksityiskohtia. Ei tarinoita. Vain epäselvä kuva miehestä hevosrattailla.

Raimo päätti jatkaa elämäänsä, mutta salaisuus jäi kummittelemaan niin kuin puhumattomilla asioilla on tapana.

Isän tyttö valmistautuu

Aivan tavalliset isä ja tytär. Se tulee ensimmäiseksi mieleen Ira Vihreälehdosta ja Raimo Kautiaisesta. He tarkentavat toistensa sanomisia, etenkin tytär isän. Ira on kärsimätön, jos isä kaartelee vastauksissaan.

– Isä haluaa sanoa...

Ira onnistuu kertomaan asiat johdonmukaisemmin ja etäämmältä. Hän on kirjoittanut niistä juuri kirjan. Sen sijaan Raimolle kyseessä on koko elämää varjostanut mysteeri, jota hän on miettinyt vuosi vuodelta enemmän ja enemmän.

– Se lumipallo on kasvanut.

Lempi minkä teit! Äidiltä jäi muutamia valokuvia ja suuri mysteeri.
Lempi minkä teit! Äidiltä jäi muutamia valokuvia ja suuri mysteeri.

Ira on ollut pienestä pitäen isän tyttö. Kun hän oli seitsemänvuotias, vanhemmat erosivat ja Ira jäi ajan tyylistä poiketen isälleen. Iran koulunkäyntiin Raimo puuttui vain yhden kerran. Hän halusi tyttärensä valinnaiseksi kieleksi venäjän.

Kun Ira päätyi opiskelemaan historiaa, työkalut isoisän mysteerin selvittämiseen alkoivat olla hallussa.

– Luulin jo pääseväni vastuusta, kun isän nuorimman sisarpuolen tytär lähti tekemään graduaan sotavankien romansseista. Hän ei kuitenkaan päässyt kovin syvälle tähän meidän tapaukseemme, Ira kertoo.

Tavallinen suomalainen nainen

Kun Lempin salaisuus paljastui, siitä ei sen koommin juuri puhuttu. Raimon suhde kasvatti-isään pysyi lämpimänä, mutta se muuttui kahden miehen kaveruudeksi, jossa toisen ei tarvinnut enää esittää isää eikä toisen poikaa.

Lempi-äiti oli painottanut kasvatuksessaan rehellisyyttä. Raimo sai usein kuulla, että jos ei kerro totuutta, vaarantaa luottamuksen. Tämä teki äidin toiminnasta entistä vaikeammin sulatettavan.

Raimo tiesi äitinsä elämänhistorian ydinkohdat. Renkipojan tytär syntyi vuonna 1915 ja sai nuoruudessaan nauttia 1930-luvun nousukaudesta. Nuori nainen remmikengissään säteilee valokuvassa toivoa ja toiveita paremmasta ja vapaammasta huomisesta.

Lempi löysi ensimmäiset työpaikkansa Mikkelin läheltä Otavasta kauppa-apulaisena ja koulutilan keittäjättärenä. Keittäjättärenä hän aloitti vuonna 1938 ja pesti jatkui aviottoman lapsen syntymään asti eli vuoteen 1944. Tulevan miehensä Einon Lempi tapasi heti sodan jälkeen, ja naimisiin he menivät ensimmäisen yhteisen lapsen syntymän yhteydessä vuonna 1946. Lempi synnytti tämän jälkeen vielä neljä lasta ennen kuin kuoli 52-vuotiaana rintasyöpään.

Ira lainaa Lempin 90-vuotiasta serkkua, joka kuvasi Iralle Lempiä ja tämän avioliittoa: "Lempi oli tavallinen suomalainen nainen ja Lempin ja Einon liitto oli tavallinen suomalainen avioliitto."

– Se oli aika vahva lause ja pitää sisällään paljon, Ira sanoo.

– Lapset syötettiin, vaatetettiin ja laitettiin kouluun. Ilta oltiin kotosalla, joskus kesäisin käytiin venematkalla. Eino teki töitä, toi rahat ja rassasi autoaan. Äiti hoiti kodin ja lapset, Raimo täydentää kuvaa lapsuudenkodistaan.

Vaikenemisen varjossa

Jos 1930-luku oli värittynyt rohkeilla toiveilla, 1950-lukua hallitsi realismi. Remmikengät ja hellehatut vaihtuivat jälleenrakentamisen yksinkertaisiin univormuihin. Sekä sotarintaman että kotirintaman vaikeimmat tapahtumat peiteltiin hiljaisuuteen.

Lempin romanssi vihollisen kanssa kuului itseoikeutetusti armeliaan unohduksen piiriin. Kaikki asiasta tietävät vaikenivat niin visusti, että Lempi sai viedä salaisuutensa hautaan asti.

"Minun oli vaikea ymmärtää, miksi isovanhemmat eivät kertoneet ja miksi vanhemmat eivät kysyneet."

– Se aika tuntuu vieraalta, kun nykyään puhumme aivan kaikesta. Minun on vaikea ymmärtää, miksi isovanhemmat eivät kertoneet ja miksi vanhemmat eivät kysyneet. Erityisen vaikea on ymmärtää, että Lempi halusi kuolla oikaisematta valhetta, joka kuitenkin tuli ilmi heti hänen kuolemansa jälkeen, Ira sanoo.

Äidin olisi pitänyt kertoa ja ehkä Raimon olisi pitänyt kysyä. Siihen tarjoutui tilaisuus jo armeija-aikana.

Raimo ilmoitti sotaväessä lähiomaisekseen Einon, mutta kirjuri sanoi, että heidän tietonsa mukaan lähiomainen on Lempi.

– Lomalla en kuitenkaan uskaltanut kysyä asiaa, Raimo sanoo.

Myös Raimon vaimolla oli silmät päässään, kun hän kävi ensimmäistä kertaa tapaamassa appivanhempiaan.

– Hän totesi paluumatkalla, että Eino ei ole isäni. Väitin vastaan, että onpas, Raimo kertoo.

Ira ymmärtää historioitsijan roolissa sodan jälkeisen vaikenemisen. Kun asiat ovat liian kipeitä puhuttaviksi, niistä on helpompi vaieta.

– Kun suomalainen nainen päätyi vihollisen syliin, pala isänmaata joutui vihollisen haltuun, Ira muistuttaa sodan ajan ajattelusta.

Vaikenemisen suurimman laskun on maksanut Raimo. Hänen elämänsä on tuntunut siltä, kuin jokin oleellinen pala puuttuisi.

Isän ja isoisän etsintä yhdistää Raimoa ja Iraa.
Isän ja isoisän etsintä yhdistää Raimoa ja Iraa.

Tytär päättää selvittää

Ira kävi vuonna 2014 dna-testissä selvittämässä rintasyöpäriskiään. Hänen perimästään ei yllättäen löytynytkään venäläisyyttä.

– Olin viimeisen päälle suomalainen. Aloin miettiä, että onkohan kaikki ihan niin kuin meille on kerrottu.

Ira päätti vihdoin selvittää sukunsa salaisuuden. Kansallisarkistosta löytyi ensi alkuun 15 sotavangin nimet, jotka oli sijoitettu jatkosodan aikaan Otavan koulutilalle. He olivat Neuvostoliiton kansalaisia, mutta etniseltä taustaltaan suomensukuisia eli niin sanottuja heimosotavankeja.

Raimon syntymäajan, hevosmieskuvan ja syksyn 1944 säätietojen perusteella miesjoukko rajautui, sillä osa vangeista poistui Otavasta jo ennen lumipeitettä, joka näkyy selvästi valokuvan taustalla.

Silminnäkijäkertomusten mukaan Lempin mielitietty oli häntä nuorempi. Ira päätti luottaa näihin kuulopuheisiin sen verran, että karsi 1800-luvulla syntyneet miehet pois isäkandidaateista. Jäljelle jäi puolen tusinaa tarkemmin tutkittavaa tapausta.

– Aloittelin hommaa alkusyksystä 2014 ja ajattelin, että eiköhän salaisuus paljastu jouluun mennessä, Ira sanoo.

"En ole tavannut ketään venäläistä, joka tietäisi tarkkaan sukunsa vaiheet ennen 1900-lukua."

Se oli optimistinen arvio. Ira oppi pian, että sota-ajan lähteisiin ei voinut luottaa. Vankien kotipaikat muuttuivat dokumentista toiseen ja nimet saattoivat olla alun perinkin tekaistuja.

Syntyperältään epäilyttäviä neuvostokansalaisia, jotka palasivat sotavankeudesta, kohdeltiin pikemmin maanpettureina kuin sotasankareina. Kotiinpaluuta juhlittiin korkeintaan uudella vankeusrangaistuksella. Vankeusreissulla rakastunut mies valitsi luultavasti saman lääkkeen kuin lemmittynsä, vaikenemisen.

Vaikka Ira osaa jonkin verran venäjää, sotavankien sukujen jäljittäminen on ollut vaikeaa.

– En tajunnut alussa sitä, että venäläiset eivät tunne sukujaan tai että heitä on kadonnut 1900-luvulla pilvin pimein. En ole tavannut tämän prosessin aikana ketään venäläistä, joka tietäisi sukunsa vaiheet ennen 1900-lukua kovin tarkkaan.

Ihanan vaikea homma

Kun Raimo kävi dna-testissä, etsintä tarkentui. Dna oli vahvasti itäsuomalainen: Savoa, Karjalaa, Vepsää, Viroa, Ukrainaa ja Puolaa. Isäkandidaatit vähenivät kolmeen. Jäljelle jäivät Heikki Prokofjev, maatyöläinen Rukajärven pohjoispuolelta Luvajärveltä, Ivan "Juho" Anashkin, sukeltaja ja Otavan vangeista nuorin, sekä inkeriläinen Andrei Savolainen.

Ira uskoo, että isä on joko Heikki Prokofjev tai Andrei Savolainen, mutta urheilullinen Raimo saisi Ivanista hyvän selityksen urheiluhulluudelleen.

– Isällä on siis suosikki näistä kolmesta, Ira naurahtaa.

Toistaiseksi nimetön hevosmies Lempin valokuva-albumissa on mitä todennäköisimmin Raimon biologinen isä.
Toistaiseksi nimetön hevosmies Lempin valokuva-albumissa on mitä todennäköisimmin Raimon biologinen isä.

Jotta varmuus saadaan, Iran pitäisi löytää miesten suvuista lähisukulaiset ja saada heidät dna-testiin. Ira uskoo, että ennen pitkää näin tapahtuu.

Ira on huomannut yhä useammin iloitsevansa siitä, että etsintä on ollut niin ihanan monimutkaista.

– Elämässä draaman kaaret eivät ole puhtaita, vaan epämääräisiä ja katkeilevia. Tämähän on parasta mitä sukututkija voi kuvitella, muheva salaisuus, joka ei noin vain ratkea.

Noin voi puhua tutkija ja historioitsija. Raimolle kelpaisi ihan hyvin se huikean draaman päättävä onnellinen loppu. Vaikkapa sellainen kuin Veikolla.

Raimo löytää kaltaisensa

Kuopiolainen Veikko Immonen (s. 1945) tiesi, että hänen isänsä on venäläinen sotavanki. Hän alkoi kysellä tädiltään lisää asiasta ja sai tietää isänsä etunimen lopulta vuonna 2012.

Etunimen ja maatilan tietojen avulla kansallisarkistosta löytyi isän vankikortti. Lopulta avuksi tuli myös Kuopiossa asuva venäläisnainen, joka laittoi Immosen isästä etsintäkuulutuksen venäläiseen yhteisöpalveluun VKontakteen. Etsintäkuulutus tuotti tulosta. Veikon isän sisko ja siskon poika löytyivät Siperiasta.

Immosen venäläinen isä oli onneksi kertonut muutamille sukulaisilleen rakastuneensa sotavankeudessa suomalaisnaiseen, joten tarina oli uskottava myös sukulaisten korvissa. Immonen sai kutsun Siperiaan, jossa häntä oli vastassa kymmenittäin uusia sukulaisia. Suomalaisvieraasta tuli saman tien perheenjäsen, ja yhteydenpito on jatkuvaa.

Raimo Kautiaisen dna-tulokset paljastivat, että isälinja ei tulekaan Venäjältä vaan Karjalasta ja Itä-Euroopasta.
Raimo Kautiaisen dna-tulokset paljastivat, että isälinja ei tulekaan Venäjältä vaan Karjalasta ja Itä-Euroopasta.

Kun Veikko tuli tarinansa kanssa julkisuuteen, Ira otti häneen yhteyttä ja lähti isänsä kanssa Kuopioon. Se oli mieleenpainuva tapaaminen.

– Kun Veikko alkoi kertoa tarinaansa, isä istui ihan hiljaa. Hän kuunteli ikään kuin omaa tarinaansa, jonka yhtäkkiä joku toinen kertoo.

Raimo toteaa kyseisen tapaamisen olleen yksi elämänsä merkittävimmistä, vaikka se herätti myös surua ja kateuttakin. Veikko oli löytänyt isänsä, mutta Raimo vielä etsi.

Vaikenemisen muuri rakoilee

Ira yrittää toppuutella isänsä toiveita uudesta suvusta ja tervetuliaisjuhlista. Kun nyt löytyisi edes nimi, hauta ja vähän lisätietoa.

– On vaikea olla historioitsija, kun ilmassa on niin paljon toiveita. Halu löytää on välillä suurempi kuin faktat antavat myöten. Kaikkihan me haaveilemme joskus, että jostain tulee se mahtava tyyppi, joka vie meidät uuteen ja parempaan ja tekee meistä ehjiä. Se haave ei näytä kuihtuvan tuossakaan iässä, Ira sanoo ja katsoo isäänsä ymmärtäväisesti.

Totuus voi tosin olla tarua harmaampi ja mutkikkaampi, mutta parempi sekin kuin ikuinen epävarmuus. Ira uskoo, että isän olisi helpompi antaa Lempillekin lopullinen synninpäästö, kun salaisuus olisi vihdoin ratkennut.

– Jos isoisäkseni löytyy vaikkapa urheilullinen karjalaisvaari, ei se identiteettiäni kauheasti hetkauta. Enemmän minuun on vaikuttanut tämä salaisuus ja sen jäljet suvussamme. Haluan vaikuttaa osaltani siihen, ettei kenenkään sotavangin lapsen tarvitsisi vaieta ja hävetä, Ira sanoo.

Raimo antaa tyttärelleen täyden tunnustuksen jo tässä vaiheessa etsintää.

– Iran kirjoittama kirja Venäläistä isoisääni etsimässä – tuntematon sotavanki merkitsee minulle enemmän kuin kaikki muut kirjat yhteensä.

Ira Vihreälehdon blogin kadonneen suvun etsinnästä löydät täältä

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2016.

 

Päivitetty 15.3.2018:

Ira Vihreälehdon uusi kirja Kunnes rauha heidät erotti – Neuvostosotavankien ja suomalaisten suhteet jatkosodan aikana (Atena) ilmestyi 15.3.2018.

Ketkä?

Ira Vihreälehto

Syntynyt: 1974 Mikkelissä. Asuu Tampereella.
Perhe: Yksinhuoltaja,kolme lasta.
Työ: Historian opettaja, työskentelee tällä hetkellä asiantuntijatehtävissä.
Harrastukset: Lasten harrastukset, leipominen ja sukututkimus.

Raimo Kautiainen

Syntynyt: 1944 Mikkelissä, jossa asuu edelleen.
Perhe: Toista kertaa naimisissa. Kaksi lasta, joista toinen on kuollut, ja kolme lastenlasta.
Työ: Eläkkeellä oleva kiinteistönhoitaja.
Harrastukset: Kaikki mahdollinen urheilu, etenkin kestävyyslajit. Oma ennätys maratonilla 2.40.58.

Vierailija

Ainainen haikailu biologisten vanhempien perään saa spermanluovuttajat kaikkoamaan ja siitä kärsivät lapsettomat. Mutta ihmistä piinaa ikuisesti kysymys; mistä olen tullut.

En kyllä Lempiä kauheasti syyllistäisi siitä ettei mennyt kylillä lapsestaan huutelemaan. Ei varmaan ollut kovin kunniakasta tai edes soveliasta avata syliänsä vihollisvangille. Raimollekin olisi saattanut nuorena olla kova pala kuulla tuosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla