Millaista on tulla adoptiolapsen isovanhemmaksi? Aila, Raili ja Kerstin kertovat

Aila Pulkkinen, 71, Kuopio – naimisissa, kolme lasta, neljä lastenlasta

”Tunsin, että haluan olla tämän tytön isoäiti”

– Kiinnitän nykyään aiempaa enemmän huomiota rasismiin, Aila Pulkkinen sanoo. Aila on naimisissa ja hänellä on kolme lasta ja neljä lastenlasta.

”Huhtikuussa 2010 tyttäreni soitti ilosta pakahtumaisillaan. Hän sai onnensa läpi kerrottua, että he saisivat Etelä-Afrikasta nelikuisen tyttölapsen. Muistan edelleen, kuinka tavallinen kevätpäivä muuttui suuren onnen päiväksi.

Soitin siltä istumalta miehelleni ja sovimme, että menisimme sitten koko porukkaa vastaan Helsinki-Vantaalle.

Lasta oli odotettu yli kolme vuotta, ja prosessissa oli mukana koko meidän lähisukumme.

Tunnesuhteeni  tyttöön alkoi muodostua sillä hetkellä, kun sain hänen valokuvansa käteeni ensimmäisen kerran. Tunsin, että haluan olla tämän tytön isoäiti.

Minut, mieheni ja kaksi muuta lastamme perheineen oli valokuvattu ja kuvat oli lähetetty Etelä-Afrikan viranomaisille. He halusivat saada mielikuvan lapsen tulevasta suvusta.

Kävin adoptiolasten isovanhemmille tarkoitetun koulutuksen. Minun ja mieheni tärkein tehtävä olisi tukea lapsenlapsen kiintymyssuhteen muodostumista vanhempiinsa.

En voi ymmärtää toisen ihmisen tuomitsemista ulkonäön perusteella.

Lapsi saisi jo aivan pienenä kokea, että häntä rakastetaan ja hänestä välitetään. Halusin olla lämmin ja läheinen isoäiti, toivoin että minua olisi helppo halata ja lähelleni mutkatonta tulla.

Viisi viikkoa  tyttäreni puhelun jälkeen seisoimme lentokentän aulassa.

Tyttäreni säteili onnesta, kun hän kantoi sylissään pientä Liljaa. Tyttö oli vain 16 päivää ensimmäistä lapsenlastani nuorempi, ja tuntui onnekkaalta, että serkukset kasvaisivat toistensa leikkitovereiksi.

Viivyimme perheen luona Helsingissä viikonlopun yli, mutta palasimme sitten Kuopioon, jotta uudet vanhemmat saisivat muodostaa perheensä kaikessa rauhassa.

Seuraavien Helsingin-vierailujemme aikana tutustuimme tyttäremme kautta myös muihin perheisiin, joihin oli adoptoitu lapsia Etelä-Afrikasta.

Vuonna 2013 tyttäreni, hänen miehensä ja 3-vuotias Lilja lähtivät Etelä-Afrikkaan hakemaan perheeseensä uutta jäsentä, vuoden ikäistä Annaa.

Tyttärentytärtemme ansiosta innostuimme mieheni kanssa tutkimaan Etelä-Afrikan kulttuuria ja historiaa. Nyt haaveilemme kahdenkeskisestä matkasta sinne.

Kiinnitän nykyään aiempaa enemmän huomiota rasismiin. En voi ymmärtää toisen ihmisen tuomitsemista ulkonäön perusteella.”

Raili Tyynelä, 71, Kuusamo – naimisissa, kolme lasta, kuusi lastenlasta

”Ensin hän tiukensi otettaan äidistään”

– Adoptio on lapsen onni ja vanhempien ilo, Raili Tyynelä sanoo. Raili on naimisissa, hänellä on kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

”Adoptiossa mikään ei ole varmaa, ennen kuin lapsi on kotona.

Kun tyttäreni kertoi, että he olivat päättäneet adoptoida lapsen, tiesin että heillä on edessään raskas prosessi. Olen tehnyt työurani päiväkodissa ja sitä kautta pääsin seuraamaan läheltä monen adoptioperheen elämää.

Tyttäreni perheessä kaikki meni onneksi hyvin, ja saimme odotettua nopeammin tiedon kaksivuotiaasta pojasta, joka odotti tytärtäni ja hänen miestään Kiinassa.

Tapasimme lapsen ensimmäisen kerran Skypen välityksellä, kun tyttäreni oli miehensä kanssa hakemassa poikaa Suomeen.

Tuntui uskomattomalta katsella vilkasta ja eläväistä poikaa ruudulta ja tietää, että kohta hän on täällä osana perhettämme.

Asumme satojen kilometrien päässä tyttäremme perheestä emmekä tunkeneet vieraisille heti heidän saavuttuaan kotiin.

Tiesin, että perhe tarvitsee aluksi paljon turvallista omaa aikaa ilman ulkopuolisia. Kun poika tuli ensimmäistä kertaa käymään luonamme Kuusamossa, hän tarkasteli meitä äitinsä sylistä vakavana. Ensin hän vain tiukensi otettaan äidistään.

Olimme mieheni kanssa sopineet, ettemme yritä väkisin tutustua lapseen, vaan annamme hänelle aikaa.

Tutustuminen kävi lopulta mutkattomasti. Poika piti laulu- ja sormileikeistä ja tuli syliini heti ensimmäisellä tapaamiskerralla.

Suomen kielen hän oppi kolmessa kuukaudessa.

En aiemmin tiennyt, miten paljon Kiinassa on lapsia ilman vanhempia.

Poika on nyt 5-vuotias. Lennämme Helsingin ja Kuusamon väliä parin kuukauden välein. Hekin käyvät säännöllisesti meillä, joten näemme usein välimatkasta huolimatta.

Leikimme, laulamme ja leivomme yhdessä. Lapsi sanoo minua mummuksi.

Eräänä päivänä hän totesi minulle, että hän on syntynyt Kiinassa, mutta hän on syntynyt myös tähän perheeseen. Ja siltä se meistäkin tuntuu.

Viime vuonna tyttäreni perheeseen syntyi toinen lapsi, ja viisivuotiaasta nuoresta miehestä on tullut ylpeä isoveli, mummun kulta.

Olen miettinyt lasten elämänkaaria ja sitä, miten he saavat jakaa yhdessä lapsuuden ja elämän. Ajattelen, että yhdessä saman katon alla kasvettu aika tuo heille sydämen rikkautta.

Lapsenlapseni takia olen innostunut tutkimaan Kiinan kulttuuria. En aiemmin tiennyt, miten paljon Kiinassa on lapsia ilman vanhempia.

Olen katsonut dokumenttielokuvia ja lukenut kirjoja aiheesta. Erityisesti kiinalaisten naisten vaikeasta asemasta kertova teos Kiinan kadotetut tyttäret auttoi minua ymmärtämään maan tilannetta.

Olen seurannut jo yhden lastenlasten sukupolven varttumista murrosikään, ja nyt saamme olla lisäksi vielä isovanhempina nuorimman tyttäreni pienille lapsille.”

Kerstin Uhtio, 67, Helsinki – eronnut, yksi lapsi, kolme lapstenlasta

”Lapsenlapseni on kuin tuulahdus raikasta ilmaa”

– Meillä on Nivyan kanssa läheiset välit, Kerstin Uhtio sanoo. Kerstin on eronnut, hänellä on yksi poika ja kolme lapsenlasta.

”Poikani ja hänen vaimonsa olivat aina puhuneet siitä, että he adoptoivat lapsen. Sitten miniäni kertoi olevansa raskaana. Ajattelin, että haave adoptiosta oli kuopattu. Niin asia ei kuitenkaan ollut.

Syntyi tytär, ja kun hän oli kaksivuotias, perhe lähti hakemaan toista lasta Intiasta.

Toinenkin lapsi on tyttö ja melkein samanikäinen kuin hänen Suomessa syntynyt sisarensa.

Menin perhettä vastaan lentokentälle.

Heti oli selvää, että uusi tytär oli ottanut omakseen uuden isänsä. Nivya istui tiiviisti poikani sylissä, eikä kuulemma ollut päästänyt uutta isäänsä edes vessareissulle lentokoneessa.

Tytöstä huomasi, että hän oli elänyt täysin toisenlaisessa maailmassa. Kun hän näki itsensä seinällä roikkuvasta peilistä, hän lähti juoksemaan kuvastimessa näkemäänsä tyttöä kohti.

Lapsi törmäsi peiliin, ja me ymmärsimme heti, ettei hän ollut nähnyt peiliä koskaan ennen.

Kun lapset olivat pieniä, perhe matkusti paljon Intiassa. Nyt Nivya on 17-vuotias, eikä Intia juuri kiinnosta häntä.

Sisaruksilla on pieni ikäero, mutta heistä on haluttu kasvattaa selkeästi yksilöitä, ei parivaljakkoa.

En ole koskaan huomannut tyttöjen välillä mustasukkaisuutta, vaikka Nivyaa on saatettu huomioida joskus enemmän kuin hänen sisartaan.

Nykyisin tytöt opiskelevat kumpikin tahoillaan. Molempien on aika itsenäistyä ja tutustua elämään ilman siskon tukea.

Suvussamme on yleensä luettu ylioppilaaksi, mutta Nivya halusi opiskella itselleen heti ammatin.

Meillä on Nivyan kanssa avoimet välit.

Kävin hänen kanssaan tutustumassa parturi-kampaajakouluun. Hän aloitti siellä – ja puhkesi kukkaan. On upeaa nähdä nuori ihminen, joka tietää mitä haluaa.

Minun mielestäni Nivya on perheessäni kuin tuulahdus raikasta ilmaa.

Biologisissa sukulaisissani saatan huomata kyllästymiseen asti omia piirteitäni, mutta Nivya yllättää minut usein ajatuksilla ja ilmeillä, jotka ovat toisesta, kaukaisesta suvusta perittyjä.

Katselen häntä tarkemmin kuin muita sukulaisia, sillä en tiedä, mitä hänen geeniperimänsä tuo tullessaan.

Meillä on Nivyan kanssa avoimet välit ja hän on kertonut joskus ahdistuvansa siitä, että häntä tuijotetaan kadulla.

Minä olen varma siitä, että häntä tuijotetaan siksi, että hän on todella kaunis nuori nainen.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 7/2018.