Vuoden 2013 tangokuningas Kyösti Mäkimattila keikkailee ahkerasti Varjokuva-yhtyeensä kanssa.
Vuoden 2013 tangokuningas Kyösti Mäkimattila keikkailee ahkerasti Varjokuva-yhtyeensä kanssa.

Tangokuningas, runoilija, perheenisä, sanoittaja. Kyösti Mäkimattila on nelikymppisenä pääsemässä vauhtiin. Omassa elämässään hän tekee mitä haluaa, mutta tanssilavan edessä sitä mitä odotetaan. Se pitää nöyränä.

Sininen pikkutakki halkoo ilmaa, kun Kyösti Mäkimattila etsii oikeaa kesätunnelmaa. Hän käärii hohtavanvalkoisen kauluspaitansa hihat ylemmäksi ja hymyilee taivaalle. Naps. Valokuvaajan kamera tallentaa hennon hymyn juuri oikealla hetkellä. Sellaisella, jolla pilvet eivät lennätä tangomiehen kasvoille räntää.

– Monessa asiassa on kyse sopeutumisesta, ainakin tanssilavamuusikon elämässä, Mäkimattila toteaa vakavana ja kääntää toisen posken kameralle. Puhe katoaa tuuleen, vain sana rakkaus erottuu matalasta äänimatosta.

Rakkaus. Aiheeseenhan päästiin nopeammin kuin tangokappaleessa! Kylmä tuuli ujeltaa korvissa, mutta ihan selvästi Mäkimattila puhui jotain rakkaudesta. Pyynnöstä mies toistaa asiansa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Tässä ammatissa pitää rakastaa ennen kaikkea autoaan, Suomea ja sen kummallisia kolkkia, tanssilavoja ja öitä. Jos ei rakasta, on opeteltava sopeutumaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sopeutuminen on kaiken perusta, Mäkimattila sanoo napittaessaan takkia takaisin ylleen.

– Se on esimerkiksi sitä, että muistaa kesälläkin pitää kalsareita housujen alla.

Olennaisen äärellä

Vaikka mies puhuu kalsareistaan, tunnelmassa on jotakin erityistä, hetkellinen romantiikan jälkihehku. Kenties se on huoliteltu asu, jonka viimeistelee sininen rusetti.

Tai ehkä sittenkin puhetyyli. Mäkimattila puhuu välillä niin tarkasti, että hänet voisi helposti kuvitella 50-luvun elokuvan kesäyökohtaukseen ylioppilaslakki päässään.

Niin, ne yöt. Ne ovat Mäkimattilan työaikaa.

– Aika harvassa muussa ammatissa voi aamulla herätessä todeta itselleen, että työpäivä alkaa vasta 16 tunnin kuluttua, mutta niin tänäänkin käy. Vein ensimmäisen lapsen kahdeksaksi päiväkotiin, ja keikka laivalla alkaa kello 24.

Se on miehen mielestä juuri sitä sopeutumista, jota hän arvostaa. Nykyisessä itsensä toteuttamista ihannoivassa maailmassa Mäkimattila on yhä enemmän viehtynyt sellaisiin vähemmän muodikkaisiin käsitteisiin kuin sopeutuminen ja velvollisuudentunto.

– Aina silloin tällöin astun yleisön eteen, jolle tuntuu olevan se ja sama, kuka lavalla laulaa, kunhan saavat tanssia. Silloin on keskityttävä siihen mikä on olennaista eli musiikkiin, puhuttava mahdollisimman vähän ja tarjottava tanssijoille erilaisia rytmejä. Se opettaa nöyryyttä.

Lue myös: Kyösti Mäkimattila: "Lavatanssi tuo lohtua suomalaisten arkeen"

Taivas ei aukene valvomalla

Tähän on pysähdyttävä, ettei Mäkimattilasta piirry ihan väärää kuvaa. Hän ei ole työhönsä tympääntynyt, päinvastoin. Mies rakastaa työtään, tanssilavoja ja musiikkia. Ja yleisö häntä. Neljä vuotta sitten tangokuninkaaksi kruunatulla Mäkimattilalla ja Varjokuva-yhtyeellä riittää kysyntää. Siitä kertoo jo miehen nopeasti laskema keikkamäärä: viimeisten kolmen vuoden aikana hän on noussut lavalle 700 kertaa.

Tällaista tahtia kutsutaan menestykseksi. Mäkimattila on saanut tehdä töitä niin paljon kuin haluaa. Joskus miestä melkein pelottaa, miten paljon yleisö hänestä pitää.

– Kaikki on suhteellista, isäni toisteli, kun olin lapsi. Ja totta se onkin. Jos pääsisi tuonne avaruuteen tarkastelemaan tätä palloamme, niin kyllä tämä oma elinpiiri näyttäisi aika vaatimattomalta.

"Raskaimpia ovat keikkajaksot lähellä kotia."

Mäkimattilan ei tarvitse lähteä lavalta avaruuteen etsimään suhteellisuudentajuaan, riittää kun avaa kotioven. Turussa sen takaa löytyvät vaimo ja kolme tytärtä.

– Kaikkein raskaimpia ovat jaksot, jolloin keikat ovat niin lähellä kotia, että kannattaa ajaa kotiin yöksi. Silloin arki lyö vähän liian rajusti kasvoille. Kun olen pitkän viikonlopun poissa, voin elää koko reissun siinä tilassa ja saada vähän nukutuksikin.

"En osaisi olla vain muusikko", Kyösti Mäkimattila sanoo.
"En osaisi olla vain muusikko", Kyösti Mäkimattila sanoo.

Monen konstin mies

Kun Kyösti Mäkimattila poseeraa Turun kaduilla, voi lähes kuulla ohikulkijoiden niskojen naksumisen. Mies tunnetaan kaupungissa, ainakin näin lava-asussaan, mirri kaulassa.

Ihmisten katseet eivät saa miestä hämmentymään, vaikka hän toisinaan kertookin kummastelevansa ihailijoidensa tekemisiä. Lahjat, viestit ja huomionosoitukset ovat miehen mielestä paitsi liikuttavia, myös vähän surettavia.

– Monelle yksi kaunis sana, pieni huomionosoitus tai katsekontakti lavalta voivat olla mullistava kokemus. Joskus tuntuu, että täällä on ihan liian paljon yksinäisiä ihmisiä, Mäkimattila toteaa.

Silti tangolaulajakaan ei ole aina töissä. Vapaalla Mäkimattila riisuu artistiuden nopeasti.

– Vähän aikaa sitten olin kutsuilla, joilla joku pyysi, että etkös Kössi voisi laulaa jotain. Siihen osaan nykyään tokaista, että harmi kun tulin juuri tänään jättäneeksi sen laulajan kotiin.

"Olen nyt 40, mutta minulla on tunne, että vasta lämmittelen."

Mäkimattila on tehnyt musiikkia 14-vuotiaasta saakka. Silti hän on ehtinyt elättää itseään monilla muillakin töillä: opetusavustajana, opettajana, kuntoutuskeskuksen laulavana talonmiehenä, ukkokodin ohjaajana, apteekkiapulaisena, vangivartijana. Väliin mahtuu myös kirjallisuustieteen opintoja Turun yliopistossa.

– Edelleenkään en määrittele itseäni vain muusikoksi. Teen kaikenlaista. Piirrän, kirjoitan, soitan, laulan. Olen nyt 40, mutta minulla on tunne, että vasta lämmittelen.

Mäkimattilan elämässä ristiriita on tärkeä teema. Hän haluaa vaalia sitä.

– Meillä on täällä kummallinen yhden konstin timpurien kulttuuri, jossa suutarin pitäisi pysyä lestissään. En suostu, teen mitä haluan ja mihin pystyn.

Yllätysten ystävä

Ristiriita kuvaa myös Mäkimattilaa itseään. Tuntuu kuin hän rimpuilisi jatkuvasti sitä kuvaa vastaan, joka hänestä muodostuu.

Otetaan esimerkki. Kuvauksen jälkeen Mäkimattila istuu jäyhänoloisena kahvilan pöydässä vastailemassa kysymyksiin, mutta harkitsee jokaisen vastauksensa nöyrästi pohdiskellen. Seuraavana hetkenä hän livauttaa suustaan puujalkavitsin, joka lyö keskustelukumppanin ällikällä. Naama pysyy koko ajan peruslukemilla. Mäkimattila tunnustaa, että ei oikein edes osaa nauraa. Isän opit räkänokasta tyhjännaurajasta iskostuivat niin tiukasti kasvavaan selkärankaan.

Nauruasia keskeytyy, kun viereisessä pöydässä istuvat naiset käyvät kertomassa, että heidän pöytävarauksensa ulottuu myös meidän pöytäämme, mutta että kiirettä ei vielä ole, sillä varauksen alkuun on vielä reilun toistakymmentä minuuttia aikaa. Mäkimattila hymyilee naisille valloittavasti, mutta livauttaa näiden poistuttua hampaidensa välistä, että nämä rouvat taitavat olla sen ikäisiä, jotka tulevat etuajassa kaikkialle.

– Olen keikoilla huomannut saman ilmiön. Mitä korkeampi ikä, sen aiemmin he tulevat paikalle. Pelkäävätkö kuolevansa ennen kuin musiikki alkaa, en tiedä. Ehkä he tulevat varuiksi aistimaan tunnelmaa, Mäkimattila toteaa.

Mäkimattila on kyllästynyt Suomen ainaiseen kylmyyteen. "Haaveilen asuvani joskus pidempiä aikoja jossain lämpimässä."
Mäkimattila on kyllästynyt Suomen ainaiseen kylmyyteen. "Haaveilen asuvani joskus pidempiä aikoja jossain lämpimässä."

"Olen äärimmäisen poliittinen henkilö. Sitä ei kuitenkaan voi tuoda esiin tässä ammatissa."

Kun siirrymme pois pöydästä, Mäkimattila lurauttaa naisille kiitokseksi pienen laulun. Tänään hän ei selvästikään ole jättänyt laulajaa kotiin. Jonkinlainen ristiriita tämäkin.

– Elämäni suurin ristiriita on se, että olen äärimmäisen poliittinen henkilö. Sitä ei kuitenkaan voi tuoda esiin tässä ammatissa. Iskelmälaulajan ei kannata, ettei yleisö häviä. Siksi pidän suuni kiinni.

Tässä on Mäkimattilan mielestä suuri ero rokkareiden ja iskelmälaulajien välillä. Rokkareilta suorastaan janotaan kannanottoja, mutta tangolaulajan ainoa tunnustuksellinen väri on rakkauden punainen.

– Olen ajatellut, että toimin niin kuin puutarhurivanhempani, jotka tekivät kukkavihot samalla pieteetillä jokaiselle puoluekirjasta riippumatta. Minäkin laulan jokaiselle, joka laskun maksaa. Sillä tavalla tämä on konservatiivinen kulttuuri. Teen sitä, mitä minulta odotetaan, se on tämän työn haaste ja ristiriita.

Voi olla, että vielä jonakin päivänä Mäkimattila lähtee politiikkaan, "nousee matkustajan paikalta soutajaksi", niin kuin hän itse yhteiskunnallisuutta kuvaa. Päivää hän ei vielä lupaa.

Sanoja viinan korvikkeeksi

Monia tuntuu korpeavan Mäkimattilan niittämä menestys runoilijana. Haastattelupäivän aamuna Mäkimattila on lukenut blogikirjoituksen, jossa kritisoidaan hänen kustantajaansa Otavaa siitä, että se julkaisee tangolaulajan runoja.

– Yritin, mutta minun oli hyvin vaikea eläytyä kirjoittajan asemaan. Jos musiikkipiireihin tulisi runoilija, olisi vaikea kuvitella samankaltaista vastaanottoa. Tai että muusikkopiirit rupeaisivat kritisoimaan levy-yhtiöitä, että miten te tällaista paskaa julkaisette.

Kyösti Mäkimattila on julkaissut kolme runokokoelmaa muutaman vuoden sisällä, mutta kirjailijuudesta hän on haaveillut koko ikänsä. Hän kertoo eläneensä sanoista jo lapsuuden Yläneellä. Lukeminen, sutkauttelu ja sanojen kanssa pelaaminen olivat koko perheen harrastus.

– Muistan ihan yksittäisen hetken, jona sanat kolahtivat. Olin yksin aamupalalla. Huomasin teepussin lapussa tekstin. Luin: "Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää". Ajattelin silloin, että mieletöntä, vanhempani tekevät pää märkinä töitä puutarhassa, mutta se ei olekaan välttämättä kovin tärkeää. Maailmani kirkastui hetkessä, kun löytyi kiinnostava ristiriita.

Mäkimattila kirjoittaa runonsa käsin, usein keikkaillan päätteeksi.
Mäkimattila kirjoittaa runonsa käsin, usein keikkaillan päätteeksi.

Mäkimattila ei muista aikaa, jolloin hän ei olisi kirjoittanut. Runojen lisäksi mies tekee sanoituksia itselleen ja muille.

Runot syntyvät usein yöllä keikkojen jälkeen, kun uni ei tule. Mäkimattila ottaa silloin kynän käteensä ja antaa sanojen virrata.

Kirjoittamisella oli tärkeä rooli myös kuusi vuotta sitten tapahtuneessa raitistumisessa.

– Kun olen kaksi tuntia keikan jälkeen kirjoittanut nimmareita ja jutellut mukavia, minun tekee edelleen mieli viinaa. Silloin kirjoittaminen auttaa. Varjot hälvenevät. Sillä niinhän se on, että mitä kirkkaammassa valossa tässä paistattelee, sitä syvempiä ovat myös varjot.

Mäkimattila kertoo olevansa masennusherkkää laatua. Etenkin talvisin apeus tahtoo vallata mielen. Silloin kirjoittaminen, työ, perhe ja arki pitävät synkistelyn siedettävänä.

– Velvollisuudentunto määrittelee elämääni, mutta myös suojelee minua. Teen sen, mitä minulta odotetaan. Keikalla haluan täyttää odotukset, ihmisenä pitää lupaukseni. Se estää ajautumasta varjoihin.

Velvollisuudet odottavat täyttäjäänsä taas illalla. Muutama kuulosteleva tahti alkuun, kunnes musiikki hiljalleen valaisee koko salin, laulajansakin.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2017.

Kyösti Mäkimattila

Syntynyt: Yläneellä 1976.

Työ: Varjokuva-yhtyeen laulaja, runoilija ja sanoittaja. Valittiin Tangokuninkaalliseksi 2013. Kolmas runokokoelma, Yösydänhetkiä (Otava), ilmestyi keväällä.

Perhe: Vaimo ja kolme lasta.

Harrastukset: Kirjoittaminen ja lukeminen. Haaveissa tanssilavakulttuuriin sijoittuva romaani.

Sisältö jatkuu mainoksen alla