Lausuntataiteilija Anna-Liisa Alanko ET-lehdessä 2011: "Runoni vaikuttivat poikieni sanoituksiin"

Lausuntataiteilija ja kirjailija Anna-Liisa Alanko kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen varhain keskiviikkoaamuna Joensuussa, kertoo Yle. Alanko oli kuollessaan 83-vuotias.

Anna-Liisan haastattelu ilmestyi ET:ssä vuonna 2011. Julkaisemme artikkelin nyt ensimmäistä kertaa etlehti.fi:ssä:

Vain yritys on meidän, muu ei meitä koske, Anna-Liisa Alanko, 76, lausuu ja kohottaa aavistuksen käsiään muoviviitan alta. T.S. Eliot sujuu silmät ummessakin. Ryhdikäs nainen istuu ehostettavana keskellä kuvausvalmisteluja. Pää ei edes värähdä, vaikka Eliotin Autio maa -runon hahmot mellestävät ulos suusta.

Lausuntataiteilija Anna-Liisa Alanko rakastaa runoja. Hän tutki niitä väitöskirjan verran, opetti yliopistossa ja kirjoittaa niitä kansien väliin kokoelmiksi. Sen lisäksi hän tartutti runoilla lapsensakin. Neljästä muusikkolapsesta Ismo ja Ilkka ovat myös tunnettuja rock-lyyrikoita, nykyajan runonlaulajia.

Alussa oli pahvilaatikko

Meikkaustuoli natisee, mutta lausujana Anna-Liisa on tottunut vaatimattomiin olosuhteisiin. Eivät puitteet uran alussakaan, kansakoulun toisluokkalaisena, olleet hulppeat.

– Koulun lavalla pahvilaatikko oli maalattu mustaksi, se oli puhelin. Laatikon sisään oli piilotettu herätyskello, joka pirisi. Nostin luurin ja lausuin huolellisesti runon Puhelu joulupukille. 

Anna-Liisa Alanko muistaa tarkasti ensiesityksen jännityksen, oman mekkonsa ja näyttämön. Jopa opettajan kammottavan koltun. Se tosin oli joka päivä sama.

Puhetta tulvii.

– Minähän puhun niin paljon kuin jaksat vain kuunnella, hän nauraa.

Ja niin hän puhuu. Värikkäästä elämästään, runoistaan, lausunnasta ja erikoisesta roolistaan neljän tunnetun muusikon äitinä. Mutta juuri nyt lapsuus, on mielessä kirkkaimpana. Silloin sai alkunsa niin moni asia. Innostus runoihin, esiintymiseen, opiskeluun. Ehkä juuri siksi, ettei niistä mitään ollut tarjolla sota-ajan Hankasalmella. Oli vain kansakoulun lava, pahvilaatikko ja hurjasti haaveita. 

Peltoon haudatut haaveet

Anna-Liisaa kiehtoo, miten tarkasti muistojen yksityiskohtia voi kuvailla. Kun hän jäi yliopistonlehtorin työstään eläkkeelle, hän alkoi kirjoittaa ylös muistikuviaan. Nyt Hankasalmi on vellonut mielessä aiempaa useammin, sillä ilmestymässä on runokokoelma, jossa kertojana on lapsi keskellä sotaa. Sota ei ole jättänyt Anna-Liisaa koskaan rauhaan.

– Välillä on tuntunut, ettei minulla olisi oikeutta pitää lapsuuttani apeana. Enhän joutunut keskelle pommituksia, en edes evakkoon, hän miettii. 

Anna-Liisan isä, pientilan isäntä, oli sodassa viisi vuotta. Perhe piti tilaa pystyssä.

– Pellolla kitkiessäni ajattelin katkerasti, että tähän multaan minä nyt sitten hautaan luovuuteni.

Eipä haudannut, vaikka läheltä piti. Kun isä palasi sairaana sodasta, oli selvää, ettei perheellä ollut varaa kouluttaa tytärtään pidemmälle. Se oli Anna-Liisalle kova paikka. Kun hän pääsi muutaman mutkan jälkeen töihin Helsinkiin, hän halusi heti jatkaa opintojaan.

– Päivät olin lastenhoitajana, illat tentin keskikoulua.

Myös vanhat haaveet heräsivät. Hän alkoi esiintyä ja lausua runoja, kilpaillakin. Elämä alkoi avautua uudella tavalla. Sitten, 50-luvun kääntyessä loppuaan kohden, eräistä Nuorisoseuran henkisistä kisoista tarttui Anna-Liisan mukaan muutakin kuin palkinto. Nimittäin Voitto.

– Hän lauloi samoissa kisoissa kuin minä lausuin. Siinä kun yhdessä tultiin pokaalit käsissä, niin kyllähän se kummasti yhdisti, Anna-Liisa muistelee tulevan aviomiehensä kohtaamista.

"Ainakin Ismo on todennut, että minun runojen pulputtamiseni on vaikuttanut häneen sanoittajana."

Lausuva äiti

Jos Anna-Liisan elämän oikoisi janaksi, se jäisi silti mutkikkaaksi. 60-luvullahan perhe olisi riittänyt monelle elämäntyöksi. Mutta Anna-Liisalle ei.

Ensin hän keskittyi perheeseen, kun aviomies Voitto loi uraa pankinjohtajana. Mutta kun luovuutta ei ollut haudattu Hankasalmen multiin, ei sitä upotettu vaippaämpäriinkään. 

Anna-Liisa alkoi valmistaa lausuntailtoja ja näytellä. Harjoitustilaksi riitti Joensuun-kodin olohuone. Into kokeilla kaikkea uutta oli valtava. Hän muistelee nauraen, kuinka kerran synnytyskin piti sovitella esitysten lomaan. Täällä Pohjantähden alla -näytelmän ensi-ilta kun sattui osumaan samoille päiville kuin Petri-pojan laskettu aika.

– Niin ensi-illassa sitten nähtiin vähän kalpeahko, juuri synnytyksestä toipunut hahmo.

Vaikka lapset eivät ymmärtäneet syntyä äidin aikataulun mukaisesti, äidin sinnikäs lausunta jätti heihin pysyvät jäljet.

– Ainakin Ismo on todennut, että minun runojen pulputtamiseni on vaikuttanut häneen sanoittajana, Anna-Liisa kertoo.

"Parista säännöstä pidin silti kiinni: meillä ei saanut polttaa eikä kiroilla."

Hän muistaa, kuinka Ismo teini-ikäisenä rokkarina intoutui väsäämään yhteen hänen lausuntailtaansa äänitehosteetkin. Ne olivat tosin jo aika omanlaisensa.

– Olin toivonut tykkien kaukaista jylinää, mutta Ismon tehosteet olivat niin rajut, että koko yleisö tärähti jyrähdysten tahdissa! 

Kohtalokkaat soittotunnit

Anna-Liisa kävelee rivakasti. Kuvaukset ovat alkamassa Helsingin Lammassaaressa.

Palaamme lapsiin. He eivät koskaan jääneet äidin työn jalkoihin. Päinvastoin. Vanhemmat halusivat, että lapset saisivat toteuttaa itseään, kun heillä itsellään ei siihen sota-aikana ollut mahdollisuutta.

Musiikkia suorastaan tuputettiin. Lapset kävivät konservatoriossa ja yksityistunneilla. Viulu, sello, käyrätorvi, huilu, kitara. Soittimia riitti.

– Minä en siinä porukassa kahdeksikon laulutaidolla juuri ole lauleskellut, Anna-Liisa hymyilee.

Lapsista Satu ja Petri valitsivat klassisen musiikin ja jatkoivat opintojaan Sibelius-Akatemiaan. Ismon ja Ilkan konservatorio-opinnot katkesivat murrosiässä. Klassisen tilalle rytkähti rock. Joensuun-kodin kellariin rakennettiin pojille ja heidän kavereilleen harjoitustilat. 

Anna-Liisa oli tyytyväinen: nyt lapset saivat toteuttaa itseään. Kun alakerran meteli ja rytke vain yltyivät vuosi vuodelta, vanhemmat yrittivät sopeutua siihen hammasta purren. Välillä leuat kyllä kirskuivatkin.

– Parista säännöstä pidin silti kiinni: meillä ei saanut polttaa eikä kiroilla. Molempia sääntöjä tosin taidettiin rikkoa, Anna-Liisa nauraa. 

Kellarista maailmalle

Alankojen kellarin rytkeet alettiin huomata kodin ulkopuolella. Kun Ismon Hassisen kone -yhtye voitti 1980 rockin SM-kisat, koko perhe sai osuutensa julkisuudesta. Vaikka Petri on huippuhuilisti ja Satu Helsingin kaupunginorkesterin viulisti, Ismo ja myöhemmin Ilkka Neljä ruusua -yhtyeineen ovat keränneet silti laajaa huomiota musiikillaan. He olivat perheen kapinallisia.

Anna-Liisa piti huolen siitä, että jokainen lapsista kirjoitti ylioppilaaksi. Se oli periaatekysymys, joka tosin oli koetuksella moneen otteeseen.

– Lähes kiskoin lukioikäiset rokkaripoikani joka aamu ylös sängystä, pistin teenkin valmiiksi kuppiin. Silti ainakin Ismo myöhästyi koulusta joka toinen aamu!

"Ismokin aina sanoi, että kun mutsi iskee nyrkkiä pöytään, niin silloin on pakko totella."

Tuolloin Anna-Liisa oli jo itse valmis opettaja, kasvatuksen ammattilainen. Mutta hänenkin oli välillä kaikessa idealismissaan tartuttava vanhoihin konsteihin: uhkailuun, kiristykseen ja lahjontaan.

– Vaikka olen lapsistani ylpeä, näiden rokkareitten takia olen valvonut öitä. Välillä olen tuntenut itseni kuin Lemminkäisen äidiksi, joka on haravoinut lapsiaan ympäri maailmaa. 

Anna-Liisa oli perheessä kuitenkin se, jolla tiukan paikan tullen oli määräysvalta.

– Ismokin aina sanoi, että kun mutsi iskee nyrkkiä pöytään, niin silloin on pakko totella, hän hymähtää.

Pitkä opintie

Kaislikko heilahtaa pitkospuiden vieressä, kun Anna-Liisa asettuu kuvattavaksi. Hän todella näyttää Lemminkäisen äidiltä.

– Itse asiassa eläydyin rooliin niin, että tein Lemminkäisestä runoillankin, hän muistaa.

Nykyään lapset ovat jo aikuisia, eikä heitä tarvitse enää paimentaa. Jälkipolvi lapsineen asuu pääkaupunkiseudulla, ja niinpä Anna-Liisakin hankki Helsingistä pienen asunnon, jossa käy kuukausittain.

– Kun jäin kymmenisen vuotta sitten eläkkeelle, elämä muuttui yhtäkkiä kurjaksi. Rakastin työtäni, ja sitten piti ryhtyä eläkeläiseksi, vaikka olin nainen parhaassa iässä.

"Eläkkeellä olisi tylsää ilman suunnitelmia."

Nainen parhaassa iässä oli juuri ennen eläköitymistään ehtinyt väitellä tohtoriksi. Kun Anna-Liisa lasten kasvettua pääsi vihdoin opiskelemaan, opinnoille ei meinannut tulla loppua. Ensin hän vähän yli 40-vuotiaana sai käteensä maisterin paperit ja ryhtyi yliopistonlehtoriksi. Sitten hän vielä 49-vuotiaana yllätti läheisensä ja painoi perheen toiseksi viimeisenä valkolakin päähänsä. 

– Tentin lukion Helsinkiin, kun en yliopisto-opettajana oikein kehdannut enää Joensuussa opiskella.

Lakkia ei suuremmin juhlittu, kun ei kotona ollut enää niin juhlijoitakaan. Aviomies Voitto oli yllättäen kuollut vain vuotta aiemmin ja kotona asui enää kuopus Ilkka. Suuri talo alkoi hiljetä, ja Anna-Liisa uppoutui entistä enemmän työhönsä. Siitä hän nautti.

– Sain opiskelusta ja omista opiskelijoistani hurjasti lohtua. Kun oli muuta ajateltavaa, jaksoin surunkin keskellä eteenpäin. 

Kummallinen järjestys

Kuvaukset ovat lopuillaan. Anna-Liisa harppoo liukkailla pitkospuilla. Hän on varoitellut kipeästä lonkastaan, mutta askel on silti ripeä. Joka-aamuinen kävelylenkki ja jumppa luonnon keskellä pitävät hänet selvästi kunnossa. Nuoren oloisena, vaikka siitä Anna-Liisa on eri mieltä.

– Aina kun katson peiliin, ihmettelen, miten näin nuoresta sielusta kurkistaa noin kurttuinen mummo!

Nyt mummolla on kiire runokirjansa oikovedosten pariin, jotta kirja saadaan painoon. Sitten alkaa syksyisen lausuntaillan suunnittelu.

– Eläkkeellä olisi tylsää ilman suunnitelmia. Minullakin alkoi runojen kirjoitusvaihe vasta seitsemänkymppisenä, Anna-Liisa virnistää iloisesti.

Haaveissa häämöttää jo seuraavan kirja. Anna-Liisa on vieläkin herkkä innostumaan. Aina voi nurkan takaa ilmestyä jotain uutta, vaikka vähän kummallisessa järjestyksessä.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 15/2011.