Vuokko Ilola on syntynyt Kajaanissa vuonna 1964. Hän on koulunkäytiavustaja ja Kotimaa 24 -verkkosivuston blogisti. Vuokko on kirjoittanut kirjan vanhoillislestadiolaisten äitien kokemuksista.
Vuokko Ilola on syntynyt Kajaanissa vuonna 1964. Hän on koulunkäytiavustaja ja Kotimaa 24 -verkkosivuston blogisti. Vuokko on kirjoittanut kirjan vanhoillislestadiolaisten äitien kokemuksista.

Vuokko Ilola ei ole enää vanhoillislestadiolainen. Silti hän uskoo edelleen samaan Jumalaan kuin ennen. Sitä ei tosin tarvitse enää pelätä, niin kuin ei elämääkään.

Mikrofoni kiertää kädestä käteen. Suureen saliin on ahtautunut väkeä odottamaan vuoroaan. Vuokkoa jännittää niin, että henki meinaa salpautua. Kun tulee hänen vuoronsa tunnustaa synnit, puhe on enää pelkkää mölinää.

Nyt, 40 vuotta myöhemmin, Vuokko Ilola ei muista lapsuuden hoitokokouksesta kuin pelon. 

– Pelko kiinnitti voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, Vuokko Ilola toteaa.

Lapsuudessa järjestetty hoitokokous oli yksi pelottavimmista tavoista tiivistää yhteenkuuluvuutta.

– En varmaan edes silloin tiennyt, mitä synti on ja mitä pyysin anteeksi, mutta pelkäsin ehkä tehneeni tai ajatelleeni jotain tahtomattani väärin. En halunnut olla joukosta se, joka ei pääse taivaaseen. 

Lapsuuden korkeat kerrossängyt

Kultakellolapsi. Sellainen Vuokko oli syntyessään, sillä hänen isänsä oli luvannut vaimolleen kultakellon kymmenennen lapsen kunniaksi. Perhe eli tiiviisti poliisi-isän työsuhdekaksiossa, jossa kerrossänkyrivistöt hipoivat katonrajaa.

– Äiti oli todellinen teräsnainen. Hän hoiti meidät, siivosi päivittäin viereisen poliisiaseman putkat, laittoi pidätetyille ruuat ja osallistui seurakuntatyöhön.

"Nuorena oli arka ja tiukkauskoinen. Noudatin pilkuntarkasti sääntöjä."

Vuokon äiti jaksoi omien lapsien lisäksi hoivata laitapuolen kulkijoita.

– Äiti oli erityisen kiintynyt yhteen aika vastenmielisen oloiseen ukkoon, jonka paapomisesta uskonsisaretkin jo vähän ilkkuivat. Äiti ei ollut pilkasta moksiskaan, vaan totesi: "Ettekö te huomaa, siinähän kulkee Jeesus."

Vuokko tahtoi samanlaiseksi, auttaa maan täyttämisessä, olla superäiti. Hän halusi olla uskossaan yhtä puhdas ja hyvä.

– Olin nuorena arka ja tiukkauskoinen. Halusin noudattaa pilkuntarkasti sääntöjä, joita riitti. Kerrankin puhuttelin erästä naista siitä, että hän oli päästänyt ilmoille sanan paska. Koin, että minun tehtäväni oli varoittaa häntä synnistä. 

Pinnasänky muutti makuuhuoneeseen

Nuorena Vuokko ei unelmoinut muusta kuin äitiydestä. Siinä mielessä hän oli syntynyt oikeaan liikkeeseen. 

Onnekseen Vuokko löysi liikkeen piiristä ihanan miehen. Parikymppisinä he menivät avioon, ja yhdeksän kuukauden kuluttua häistä syntyi ensimmäinen lapsi. Ja pian toinen ja kolmas.

– Olen aina hullaantunut vauvoista. Joka kerta kun vastasyntynyt nostettiin rinnoilleni, täytyin onnesta.

Jossain vaiheessa, kun pinnasänky oli lähes juurtunut kiinni makuuhuoneen lattiaan, uupumus alkoi levittäytyä kuin huopa Vuokon ja hänen miehensä ympärille.

"Rättiväsyneenäkin oli ahdettava itkuiset lapset autoon ja lähdettävä seuroihin."

– Elämä oli niin sidottua lapsiin, että voimat yksinkertaisesti hiipuivat. Samalla ahdistuin ristiriitaisista tunteistani. Aloin olla yhä enemmän kauhuissani, kun huomasin olevani taas raskaana, vaikka samalla häpesin omaa pelkoani, Vuokko kertoo.

Ja silti hän aina iloitsi uudesta vauvasta. Iloitsi, vaikka arjessa ei juuri muuta iloa ollut. Itse asiassa se oli yhtä kaaosta. Esikouluikäinen saattoi unohtua päiväkotiin tai vaippaikäinen löytyä taapertelemasta ruuhkaiselta tiellä.

Kaiken tämän keskellä sunnuntaisin oli aina silti mentävä seuroihin.

– Rättiväsyneenäkin oli ahdettava itkuisina vastustelevat lapset autoon ja lähdettävä. Kun pääsin etupenkille, olin niin täynnä raivoa, että huusin koko matkan pelkkiä äänettömiä kirosanoja.

Silti Vuokon silmien edessä häämötti ihannekuva äidistä. Siinä kuvassa hän pystyi lapsikatraan keskellä loihtimaan tarjottavaa pöytään sen sijaan, että yritti voipuneena kurottautua lattialta hämmentämään puurokattilaa, niin kuin Vuokko itse pahimpina päivinä.

"Oli juhlahetki päästä miehen kanssa kaksin kävelylle."

Kun Vuokon mies vielä joutui liikenneonnettomuuden takia kouluttautumaan uuteen ammattiin, alkoi perheen talouskin nitistä liitoksistaan. Minnekään ei päässyt kotia pakoon, eikä mihinkään ollut varaa. Onneksi yhteiskunta toi apunsa Iloloiden kotiin.

– En ehkä olisi kasassa ilman ihania kodinhoitajia. Heidän ansiostaan sain edes hetken hengähtää. Oli juhlahetki päästä kaksin miehen kanssa vain kävelemään kaupungille, Vuokko kertoo.

Äidiksi vaikka kuolleena 

Myös Vuokon terveys alkoi rakoilla. Raskaudet alkoivat olla yhä vaikeimpia. Sitten tuli eteen raskaus, josta kävi ilmi jo alkumetreillä, että sikiö on sisäelimiään myöten pahasti vammautunut ja että lapsen synnyttäminen olisi jopa vaarallista.

– Se oli kova paikka. Päädyin raskauden keskeytykseen, vaikka se oli monen liikkeen jäsenen mielestä jo ehkäisykin on murha ja äidin pitää olla valmis uhraamaan henkensä lapsen vuoksi. 

Samassa rytäkässä, 11 lapsen ja viiden keisarinleikkauksen kokenut Vuokko kuuli lääkäriltä, ettei hänen fysiikkansa ei kestäisi enää yhtään synnytystä. 

"Perheissä otetaan lapsia huostaan. Sitten jatketaan lapsilukua, koska sitä pidetään kaikkein tärkeimpänä."

Vuokko päätyi lääkärien neuvosta sterilointiin, sillä hän halusi hoitaa itse lapsensa. Vaikka päätös oli raskas, hän huomasi yllätyksekseen, että aika pian operaation jälkeen voimat alkoivat palautua. Tunne oli hätkähdyttävä. Hän alkoi tuntea uudenlaista iloa lapsistaan. 

– Tiedän, että liikkeen piirissä on perheitä, joista on otettu lapsia huostaan. Silti samassa perheessä jatketaan lapsilukua, kun sen katsotaan olevan kaikkein tärkeintä. Siinä ei kyllä toteudu enää kenenkään etu.

Vuokko toivoo, että hänellä olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa lapsenlapsilleen. – Lapset ovat aina elämässäni se ykkösjuttu.
Vuokko toivoo, että hänellä olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa lapsenlapsilleen. – Lapset ovat aina elämässäni se ykkösjuttu.

Öiset itkut sängynlaidalla

Napinamieli. Se on sana, jota vanhoillislestadiolaisten piirissä käytetään liikettä sisältä päin kritisoivista. Sellaisista, jotka uskaltavat epäillä liikkeen tapoja.

– Eihän kukaan halua olla napisija, turhista valittaja. Eikä kukaan halua, että hänen uskoaan ja haluaan kuulua yhteisöön epäillään.

Hiljalleen, kaiken lapsiperheväsymyksen keskellä, Vuokossa alkoi herätä napinamieli. Hän halusi keskustella säännöistä ja pohtia, onko niille raamatullisia perusteita. Lapsiasiaa enemmän hänen mieltään kaiversi hoitokokoukset. 

– Kun parikin ystävääni kokivat joitakin vuosia sitten hoitokokoukset, joissa heidät painostettiin henkisesti sairaalakuntoon, heräsin lopullisesti. Tajusin, että liike voi olla ehdottomuudessaan jopa vaarallinen. Halusin tuoda asian laajempaan tietoisuuteen.

"Itkusta ja sen pidättelystä tuli jokapäiväistä."

Ensin Vuokko alkoi kirjoittaa hoitokokouksista nimimerkin suojista internetin keskustelupalstoille. Sanottavaa riitti, sillä hän ei löytänyt niille mitään uskonnollista perustetta. Ja ihmiset vastailivat, kiihkeästi vastustaen tai omia kokemuksiaan jakaen. 

– Kirjoittamisesta tuli tapani purkaa vuosikymmenten ahdistusta. Se oli minulle helppoa, mutta perheelle hyvin raskasta. Istuin koneella naputtamassa lähes aina kuin vain kykenin, öisinkin.

Paha olo ei kuitenkaan laantunut, vaan välillä elämä musteni ihan silmissä, kun koko siihenastisen olemassaolon perusta tuntui murenevan.

Vuokko alkoi haaveilla pehmustetusta huoneesta, johon olisi voinut sulkeutua huutamaan.

– Itkusta ja sen pidättelystä tuli jokapäiväistä. Öisin, kun mies jo nukkui, yritin itkeä hiljaa, mutta usein hän heräsi, kun en pystynyt pidättelemään ääntä sisälläni.

Vuokko kyseli ja etsi kiihkeästi vastauksia, niin keskustelupalstoilta kuin Raamatusta.

– Vanhoillislestadiolaisen uskon ytimenä pidetään Lutherin oppeja, siksi aloin lukea niitä yhä tarkemmin. Tajusin, kuinka harhapoluilla liike oli ollut. Ei Luther vaadi aivopesua, nöyryytystä tai vapauden riistoa. Koin olevani aika tavalla aivopesty, jo ihan lapsesta saakka.

"Eron jälkeen täytyin rakkaudesta."

Vapaasti uskossa

Kolme syksyä sitten Vuokko oli siinä pisteessä, että päätti erota vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Henkisesti hän oli tehnyt eroa jo vuosia, eikä hän ollut käynyt seuroissakaan enää pitkään aikaan. Päätöksen jälkeen hän lakkasi lopullisesti olemasta monille sukulaisille. 

– Omassa perheessäni puhuin asiasta avoimesti. Olen antanut lapsilleni täyden vapauden valita, kuuluako vanhoillislestadiolaisiin vai ei, enkä aiemminkaan ole oikein osannut jatkaa painostamisen kulttuuria omiin lapsiini.

Osa Vuokon lapsista on edelleen vanhoillislestadiolaisia, samoin mies. Silti Vuokko on saanut mieheltään ja lapsiltaan täyden tuen omille päätöksilleen. 

– Eron jälkeen minut valtasi valtava helpotus, ja kaiken väsymyksen keskellä tunsin, että täytyin rakkaudesta. Enää minun aikani ei mennyt siihen, että pohdin mitä itse teen tai mitä muut tekevät väärin. Voin antaa ihmisten olla juuri sellaisia kuin he ovat, uskoa mihin he haluavat. 

"Naisille opetettiin, että meidän piti täyttää maa. Lasten hoitaminen tuntui olevan sivuseikka."

Nykyään Vuokon päivät täyttyvät työstä koulunkäyntiavustajana ja kotitöistä. Lapsia on kotona vielä viisi ja lapsenlapsiakin jo 10.

– Olen edelleen sitä mieltä, että teen parhaan elämäntyöni äitinä, siinä olen parhaimmillani.

Vuokko on pohtinut lapsi- ja äitiysasiaa laajemminkin. Hetki sitten (toim. huom. vuonna 2014) julkaistiin hänen ja teologi Auli Ruohon teos Usko, toivo ja raskaus, joka käsittelee perhe-elämän ongelmia vanhoillislestadiolaisten äitien kokemusten kautta.

– On ollut hurjaa lukea kirjaa varten naisten kirjoituksia. Meille naisille opetettiin liikkeessä, että meidän tehtävänä on täyttää maa. Se, miten me pystymme hoitamaan lapset, tuntui olevan sivuseikka.

"Äitini hautajaisten saarnassakin hyökättiin meitä lähteneitä vastaan."

Hiljalleen hälvenevä pelko

Vaikka elämä tarjoilee kaikkea uutta, ei Vuokko koe olevansa vielä täysin vapaa menneestä. Edelleen hän kavahtaa vihanilmauksia, joita välillä sinkoilee keskustelupalstoilta tai joskus vastaan kävelevältä liikkeen jäseneltä. Vuokko joutui pyytämään lääkäriltä reseptillä rauhoittavia, jotta pystyi kohtaamaan äitinsä hautajaiset.

– Äiti ei halunnut viimeisinä vuosinaan olla kanssani tekemisissä, kuten ei moni muukaan sukulainen. Hautajaisten saarnassakin hyökättiin pitkä tovi meitä lähteneitä vastaan.

Vuokko kesti silti hautajaiset äitinsä yli satapäiseksi kasvaneen jälkeläiskatraan ympärillä. Hän jopa valitsi Siionin lauluista kappaleen, joka laulettiin ruumishuoneella.

– Olin aika pitkään sitä mieltä, ettei lestadiolaisliikkeessä ole mitään hyvää, mutta on siinä: laulukulttuuri. Lapsuuden monet hyvät hetket liittyvät yhteislauluihin, samoin musiikki on kantanut myös monen vaikean hetken yli.

Niin se kantoi myös äidin hautajaisissa. Kun Vuokko pelotta yhtyi valitsemansa laulun säkeisiin, hän teki sen täydestä sydämestään: "Oi Jumalan´, kuink iloitsen / sinulta puvun sain. /Se sopii mulle taivaaseen, /johonka matkustan".

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2014. 

 

Vierailija

Lestadiolaisliikkeestä eronnut Vuokko Ilola: "Perheissä otettiin lapsia huostaan ja hankittiin sitten lisää"

Vierailija kirjoitti: Tässä suurperheiden lahkossa mukana olevat noin 35-vuotiaat naiset, jotka ovat olleet jo yli 20 vuotta lapsivuoteessa ja raskaana, näyttävät käyttäytyvän hyvin häiriintyneesti asuinyhteisössä. Samoin kuin nuoret tytöt jotka tietävät mikä heitä odottaa, heidänkin käytöksensä on todella outoa. Näyttää siltä ettei tämä lahkolaisuus suo rauhaa sielulle ja näin häiriökäyttäytyminen ilmenee monin erilaisin tavoin asuinyhteisössä. Sääliksi käy. Nuoret tytöt ja naiset eivät osaa...
Lue kommentti
vieras

Lestadiolaisliikkeestä eronnut Vuokko Ilola: "Perheissä otettiin lapsia huostaan ja hankittiin sitten lisää"

Kiitoksia Sinulle Vuokko, että tulit esiin ihmisyyteen tavalla, jonka tulisi jokaisen, uskovaiseksi aivopestynkin ymmärtää! Ihminen ei ole syntynyt sielunvihollisuuden oppeihin, kuten uskontunnustukseen herra jumalalle. - Suomen valtion kirkossa on aloitettu "uskonpuhdistus" alla olevien linkkit toimii vain "uskontunnustus" sivun oikealla laidalla olevien ">" linkkien aktivoimalla: http://www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/12.html http://www.evl.fi/katekismus/uskontunnustus/15.html http://...
Lue kommentti

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.