Vuokko Ilola on syntynyt Kajaanissa vuonna 1964. Hän on koulunkäytiavustaja ja Kotimaa 24 -verkkosivuston blogisti. Vuokko on kirjoittanut kirjan vanhoillislestadiolaisten äitien kokemuksista.
Vuokko Ilola on syntynyt Kajaanissa vuonna 1964. Hän on koulunkäytiavustaja ja Kotimaa 24 -verkkosivuston blogisti. Vuokko on kirjoittanut kirjan vanhoillislestadiolaisten äitien kokemuksista.

Vuokko Ilola ei ole enää vanhoillislestadiolainen. Silti hän uskoo edelleen samaan Jumalaan kuin ennen. Sitä ei tosin tarvitse enää pelätä, niin kuin ei elämääkään.

Mikrofoni kiertää kädestä käteen. Suureen saliin on ahtautunut väkeä odottamaan vuoroaan. Vuokkoa jännittää niin, että henki meinaa salpautua. Kun tulee hänen vuoronsa tunnustaa synnit, puhe on enää pelkkää mölinää.

Nyt, 40 vuotta myöhemmin, Vuokko Ilola ei muista lapsuuden hoitokokouksesta kuin pelon. 

– Pelko kiinnitti voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, Vuokko Ilola toteaa.

Lapsuudessa järjestetty hoitokokous oli yksi pelottavimmista tavoista tiivistää yhteenkuuluvuutta.

– En varmaan edes silloin tiennyt, mitä synti on ja mitä pyysin anteeksi, mutta pelkäsin ehkä tehneeni tai ajatelleeni jotain tahtomattani väärin. En halunnut olla joukosta se, joka ei pääse taivaaseen. 

Lapsuuden korkeat kerrossängyt

Kultakellolapsi. Sellainen Vuokko oli syntyessään, sillä hänen isänsä oli luvannut vaimolleen kultakellon kymmenennen lapsen kunniaksi. Perhe eli tiiviisti poliisi-isän työsuhdekaksiossa, jossa kerrossänkyrivistöt hipoivat katonrajaa.

– Äiti oli todellinen teräsnainen. Hän hoiti meidät, siivosi päivittäin viereisen poliisiaseman putkat, laittoi pidätetyille ruuat ja osallistui seurakuntatyöhön.

"Nuorena oli arka ja tiukkauskoinen. Noudatin pilkuntarkasti sääntöjä."

Vuokon äiti jaksoi omien lapsien lisäksi hoivata laitapuolen kulkijoita.

– Äiti oli erityisen kiintynyt yhteen aika vastenmielisen oloiseen ukkoon, jonka paapomisesta uskonsisaretkin jo vähän ilkkuivat. Äiti ei ollut pilkasta moksiskaan, vaan totesi: "Ettekö te huomaa, siinähän kulkee Jeesus."

Vuokko tahtoi samanlaiseksi, auttaa maan täyttämisessä, olla superäiti. Hän halusi olla uskossaan yhtä puhdas ja hyvä.

– Olin nuorena arka ja tiukkauskoinen. Halusin noudattaa pilkuntarkasti sääntöjä, joita riitti. Kerrankin puhuttelin erästä naista siitä, että hän oli päästänyt ilmoille sanan paska. Koin, että minun tehtäväni oli varoittaa häntä synnistä. 

Pinnasänky muutti makuuhuoneeseen

Nuorena Vuokko ei unelmoinut muusta kuin äitiydestä. Siinä mielessä hän oli syntynyt oikeaan liikkeeseen. 

Onnekseen Vuokko löysi liikkeen piiristä ihanan miehen. Parikymppisinä he menivät avioon, ja yhdeksän kuukauden kuluttua häistä syntyi ensimmäinen lapsi. Ja pian toinen ja kolmas.

– Olen aina hullaantunut vauvoista. Joka kerta kun vastasyntynyt nostettiin rinnoilleni, täytyin onnesta.

Jossain vaiheessa, kun pinnasänky oli lähes juurtunut kiinni makuuhuoneen lattiaan, uupumus alkoi levittäytyä kuin huopa Vuokon ja hänen miehensä ympärille.

"Rättiväsyneenäkin oli ahdettava itkuiset lapset autoon ja lähdettävä seuroihin."

– Elämä oli niin sidottua lapsiin, että voimat yksinkertaisesti hiipuivat. Samalla ahdistuin ristiriitaisista tunteistani. Aloin olla yhä enemmän kauhuissani, kun huomasin olevani taas raskaana, vaikka samalla häpesin omaa pelkoani, Vuokko kertoo.

Ja silti hän aina iloitsi uudesta vauvasta. Iloitsi, vaikka arjessa ei juuri muuta iloa ollut. Itse asiassa se oli yhtä kaaosta. Esikouluikäinen saattoi unohtua päiväkotiin tai vaippaikäinen löytyä taapertelemasta ruuhkaiselta tiellä.

Kaiken tämän keskellä sunnuntaisin oli aina silti mentävä seuroihin.

– Rättiväsyneenäkin oli ahdettava itkuisina vastustelevat lapset autoon ja lähdettävä. Kun pääsin etupenkille, olin niin täynnä raivoa, että huusin koko matkan pelkkiä äänettömiä kirosanoja.

Silti Vuokon silmien edessä häämötti ihannekuva äidistä. Siinä kuvassa hän pystyi lapsikatraan keskellä loihtimaan tarjottavaa pöytään sen sijaan, että yritti voipuneena kurottautua lattialta hämmentämään puurokattilaa, niin kuin Vuokko itse pahimpina päivinä.

"Oli juhlahetki päästä miehen kanssa kaksin kävelylle."

Kun Vuokon mies vielä joutui liikenneonnettomuuden takia kouluttautumaan uuteen ammattiin, alkoi perheen talouskin nitistä liitoksistaan. Minnekään ei päässyt kotia pakoon, eikä mihinkään ollut varaa. Onneksi yhteiskunta toi apunsa Iloloiden kotiin.

– En ehkä olisi kasassa ilman ihania kodinhoitajia. Heidän ansiostaan sain edes hetken hengähtää. Oli juhlahetki päästä kaksin miehen kanssa vain kävelemään kaupungille, Vuokko kertoo.

Äidiksi vaikka kuolleena 

Myös Vuokon terveys alkoi rakoilla. Raskaudet alkoivat olla yhä vaikeimpia. Sitten tuli eteen raskaus, josta kävi ilmi jo alkumetreillä, että sikiö on sisäelimiään myöten pahasti vammautunut ja että lapsen synnyttäminen olisi jopa vaarallista.

– Se oli kova paikka. Päädyin raskauden keskeytykseen, vaikka se oli monen liikkeen jäsenen mielestä jo ehkäisykin on murha ja äidin pitää olla valmis uhraamaan henkensä lapsen vuoksi. 

Samassa rytäkässä, 11 lapsen ja viiden keisarinleikkauksen kokenut Vuokko kuuli lääkäriltä, ettei hänen fysiikkansa ei kestäisi enää yhtään synnytystä. 

"Perheissä otetaan lapsia huostaan. Sitten jatketaan lapsilukua, koska sitä pidetään kaikkein tärkeimpänä."

Vuokko päätyi lääkärien neuvosta sterilointiin, sillä hän halusi hoitaa itse lapsensa. Vaikka päätös oli raskas, hän huomasi yllätyksekseen, että aika pian operaation jälkeen voimat alkoivat palautua. Tunne oli hätkähdyttävä. Hän alkoi tuntea uudenlaista iloa lapsistaan. 

– Tiedän, että liikkeen piirissä on perheitä, joista on otettu lapsia huostaan. Silti samassa perheessä jatketaan lapsilukua, kun sen katsotaan olevan kaikkein tärkeintä. Siinä ei kyllä toteudu enää kenenkään etu.

Vuokko toivoo, että hänellä olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa lapsenlapsilleen. – Lapset ovat aina elämässäni se ykkösjuttu.
Vuokko toivoo, että hänellä olisi tulevaisuudessa enemmän aikaa lapsenlapsilleen. – Lapset ovat aina elämässäni se ykkösjuttu.

Öiset itkut sängynlaidalla

Napinamieli. Se on sana, jota vanhoillislestadiolaisten piirissä käytetään liikettä sisältä päin kritisoivista. Sellaisista, jotka uskaltavat epäillä liikkeen tapoja.

– Eihän kukaan halua olla napisija, turhista valittaja. Eikä kukaan halua, että hänen uskoaan ja haluaan kuulua yhteisöön epäillään.

Hiljalleen, kaiken lapsiperheväsymyksen keskellä, Vuokossa alkoi herätä napinamieli. Hän halusi keskustella säännöistä ja pohtia, onko niille raamatullisia perusteita. Lapsiasiaa enemmän hänen mieltään kaiversi hoitokokoukset. 

– Kun parikin ystävääni kokivat joitakin vuosia sitten hoitokokoukset, joissa heidät painostettiin henkisesti sairaalakuntoon, heräsin lopullisesti. Tajusin, että liike voi olla ehdottomuudessaan jopa vaarallinen. Halusin tuoda asian laajempaan tietoisuuteen.

"Itkusta ja sen pidättelystä tuli jokapäiväistä."

Ensin Vuokko alkoi kirjoittaa hoitokokouksista nimimerkin suojista internetin keskustelupalstoille. Sanottavaa riitti, sillä hän ei löytänyt niille mitään uskonnollista perustetta. Ja ihmiset vastailivat, kiihkeästi vastustaen tai omia kokemuksiaan jakaen. 

– Kirjoittamisesta tuli tapani purkaa vuosikymmenten ahdistusta. Se oli minulle helppoa, mutta perheelle hyvin raskasta. Istuin koneella naputtamassa lähes aina kuin vain kykenin, öisinkin.

Paha olo ei kuitenkaan laantunut, vaan välillä elämä musteni ihan silmissä, kun koko siihenastisen olemassaolon perusta tuntui murenevan.

Vuokko alkoi haaveilla pehmustetusta huoneesta, johon olisi voinut sulkeutua huutamaan.

– Itkusta ja sen pidättelystä tuli jokapäiväistä. Öisin, kun mies jo nukkui, yritin itkeä hiljaa, mutta usein hän heräsi, kun en pystynyt pidättelemään ääntä sisälläni.

Vuokko kyseli ja etsi kiihkeästi vastauksia, niin keskustelupalstoilta kuin Raamatusta.

– Vanhoillislestadiolaisen uskon ytimenä pidetään Lutherin oppeja, siksi aloin lukea niitä yhä tarkemmin. Tajusin, kuinka harhapoluilla liike oli ollut. Ei Luther vaadi aivopesua, nöyryytystä tai vapauden riistoa. Koin olevani aika tavalla aivopesty, jo ihan lapsesta saakka.

"Eron jälkeen täytyin rakkaudesta."

Vapaasti uskossa

Kolme syksyä sitten Vuokko oli siinä pisteessä, että päätti erota vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Henkisesti hän oli tehnyt eroa jo vuosia, eikä hän ollut käynyt seuroissakaan enää pitkään aikaan. Päätöksen jälkeen hän lakkasi lopullisesti olemasta monille sukulaisille. 

– Omassa perheessäni puhuin asiasta avoimesti. Olen antanut lapsilleni täyden vapauden valita, kuuluako vanhoillislestadiolaisiin vai ei, enkä aiemminkaan ole oikein osannut jatkaa painostamisen kulttuuria omiin lapsiini.

Osa Vuokon lapsista on edelleen vanhoillislestadiolaisia, samoin mies. Silti Vuokko on saanut mieheltään ja lapsiltaan täyden tuen omille päätöksilleen. 

– Eron jälkeen minut valtasi valtava helpotus, ja kaiken väsymyksen keskellä tunsin, että täytyin rakkaudesta. Enää minun aikani ei mennyt siihen, että pohdin mitä itse teen tai mitä muut tekevät väärin. Voin antaa ihmisten olla juuri sellaisia kuin he ovat, uskoa mihin he haluavat. 

"Naisille opetettiin, että meidän piti täyttää maa. Lasten hoitaminen tuntui olevan sivuseikka."

Nykyään Vuokon päivät täyttyvät työstä koulunkäyntiavustajana ja kotitöistä. Lapsia on kotona vielä viisi ja lapsenlapsiakin jo 10.

– Olen edelleen sitä mieltä, että teen parhaan elämäntyöni äitinä, siinä olen parhaimmillani.

Vuokko on pohtinut lapsi- ja äitiysasiaa laajemminkin. Hetki sitten (toim. huom. vuonna 2014) julkaistiin hänen ja teologi Auli Ruohon teos Usko, toivo ja raskaus, joka käsittelee perhe-elämän ongelmia vanhoillislestadiolaisten äitien kokemusten kautta.

– On ollut hurjaa lukea kirjaa varten naisten kirjoituksia. Meille naisille opetettiin liikkeessä, että meidän tehtävänä on täyttää maa. Se, miten me pystymme hoitamaan lapset, tuntui olevan sivuseikka.

"Äitini hautajaisten saarnassakin hyökättiin meitä lähteneitä vastaan."

Hiljalleen hälvenevä pelko

Vaikka elämä tarjoilee kaikkea uutta, ei Vuokko koe olevansa vielä täysin vapaa menneestä. Edelleen hän kavahtaa vihanilmauksia, joita välillä sinkoilee keskustelupalstoilta tai joskus vastaan kävelevältä liikkeen jäseneltä. Vuokko joutui pyytämään lääkäriltä reseptillä rauhoittavia, jotta pystyi kohtaamaan äitinsä hautajaiset.

– Äiti ei halunnut viimeisinä vuosinaan olla kanssani tekemisissä, kuten ei moni muukaan sukulainen. Hautajaisten saarnassakin hyökättiin pitkä tovi meitä lähteneitä vastaan.

Vuokko kesti silti hautajaiset äitinsä yli satapäiseksi kasvaneen jälkeläiskatraan ympärillä. Hän jopa valitsi Siionin lauluista kappaleen, joka laulettiin ruumishuoneella.

– Olin aika pitkään sitä mieltä, ettei lestadiolaisliikkeessä ole mitään hyvää, mutta on siinä: laulukulttuuri. Lapsuuden monet hyvät hetket liittyvät yhteislauluihin, samoin musiikki on kantanut myös monen vaikean hetken yli.

Niin se kantoi myös äidin hautajaisissa. Kun Vuokko pelotta yhtyi valitsemansa laulun säkeisiin, hän teki sen täydestä sydämestään: "Oi Jumalan´, kuink iloitsen / sinulta puvun sain. /Se sopii mulle taivaaseen, /johonka matkustan".

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2014. 

 

Vierailija

Lestadiolaisliikkeestä eronnut Vuokko Ilola: "Perheissä otettiin lapsia huostaan ja hankittiin sitten lisää"

Vierailija kirjoitti: Tässä suurperheiden lahkossa mukana olevat noin 35-vuotiaat naiset, jotka ovat olleet jo yli 20 vuotta lapsivuoteessa ja raskaana, näyttävät käyttäytyvän hyvin häiriintyneesti asuinyhteisössä. Samoin kuin nuoret tytöt jotka tietävät mikä heitä odottaa, heidänkin käytöksensä on todella outoa. Näyttää siltä ettei tämä lahkolaisuus suo rauhaa sielulle ja näin häiriökäyttäytyminen ilmenee monin erilaisin tavoin asuinyhteisössä. Sääliksi käy. Nuoret tytöt ja naiset eivät osaa...
Lue kommentti

Satu Silvo pitää itsensä kunnossa hyvällä ravinnolla, joogaamalla ja pyöräilemällä. Huoli ympäristöstä ja halu edistää lasten ja nuorten hyvinvointia on vienyt mukaan politiikkaan. Tässä sarjassa tunnettu henkilö kertoo elämänsä tärkeimmistä numeroista.

1 hullu nero

Vuodet 1981–85 Jouko Turkan oppilaana olivat minulle tärkeitä. Turkka korosti tekemisen intohimoa ja heittäytymistä. Näyttelijä ei voi tulla lavalle haukotuksen ja purkansyönnin lomassa, vaan hänen on pidettävä kehonsa käynnissä koko ajan.

”Rystysillä punnertaminen sai minut itkun ja raivon partaalle.”

Harjoitukset olivat rankkoja, mutta pärjäsin, koska minulla oli hyvä peruskunto. Rystysillä punnertaminen tosin sai minut itkun ja raivon partaalle.

Turkka oli nero mutta samalla arvaamaton. Kerran Kamelianaisen harjoituksissa hän sanoi, että seuraavana päivänä juodaan ”nänneillä samppanjaa”. Maalaistyttönä vastasin vaistomaisesti, että minähän en tissejäni rupea näyttämään. Mutta sitä harjoitusta ei koskaan tehty.

24 vuotta freenä

Valmistuttuani tein Helsingin kaupunginteatterissa pitkään isoja rooleja. Olin mukana myös elokuvissa ja televisiosarjoissa. Samaan aikaan sain kaksi lasta, ja äitiys aiheutti tietysti taukoja työhön. Huomasin, että teatterista ansaitsemani nuoren näyttelijän palkka meni kokonaan lastenhoitajalle.

”Sanoin itseni spontaanisti irti.”

Lapset varttuivat, mutta minulla oli jatkuva huoli ja huono omatunto, koska olin niin paljon heistä erossa. Kysyin, voisinko tehdä yhden tai kaksi roolia neljän viiden sijasta. Se ei käynyt. Sanoin itseni spontaanisti irti ja siitä lähtien, 24 vuotta, olen ollut freelancer.

4 ateriaa

Pidän huolta säännöllisestä ateriarytmistä. Syön neljä kertaa päivässä jotakin, koska haluan pitää verensokerin tasaisena. Sitä säätelevä insuliini on hormoni, jota ei pidä ärsyttää.

Kymmeneen mennessä nautittu aamiainen on hyvä alku päivälle. Lounaan syön yleensä ravintolassani Silvopleessä, jossa on tarjolla puhdasta kasvisruokaa.

”Ennen esitystä nautin ”lääkinnällisen” annoksen kahvia.”

Ennen esitystä nautin pirtelön ja ”lääkinnällisen” annoksen kahvia. Esityksen jälkeen teen kotona aterian vaikkapa avokadosta, oliiviöljystä, sitruunasta ja kirsikkatomaateista.

856 ääntä

Minut valittiin viime keväänä Helsingin kaupunginvaltuustoon 856 äänellä vihreiden listalta. Haluan kantaa korteni yhteiseen kekoon, sen verran minussa on maailmanparantajaa. Erityisen lähellä sydäntäni ovat luontoarvojen säilyminen sekä lasten ja nuorten hyvinvointi.

 


– Vaihdan liikuntalajia vuoden välein, mutta jooga on pysynyt, Satu Silvo sanoo.

 

3 joogahetkeä

Vaihdan liikuntalajia muutaman vuoden välein, mutta iyengarjooga on tullut jäädäkseen. Käyn joogassa 2–3 kertaa viikossa. Siinä tehdään tosi tarkkaa työtä puolitoista tuntia kerrallaan.

”En ryntää lääkäriin joka inahduksesta.”

Jooga tekee minut onnelliseksi. Kehon herkkyys ja joustavuus paranevat, mikä vaikuttaa kaikkeen liikkumiseen ja vähentää loukkaantumisen riskiä.

Iyengarjooga tuo myös asenteen, että haluan itse hallita kehoani enkä ryntää lääkäriin joka inahduksesta.

3500 kilometriä

Liikun sähköavusteisella polkupyörälläni 3 500 kilometriä vuodessa. Ajaessa kehoon tulee muisto lapsuudesta, kun tuuli vain tuiversi tukkaa. Olen yhtäkkiä kuin 14-vuotias.

Jotkut vastustavat sähköpyöriä ajatellen, että se on liian helppoa. Sähköpyörääkin pitää polkea, ja vastuksen voi säätää juuri niin kovaksi kuin haluaa.

”Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän.”

Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän. Teemme yhdessä 30–40 kilometrin sunnuntaiajeluja ympäri Helsinkiä.

2 tuntia

Esitin Espoon kaupunginteatterin Syyssonaatissa Charlottea, joka on uhrannut perheensä taiteilijauran eteen. Hän kohtaa näytelmässä aikuisen tyttärensä seitsemän vuoden jälkeen. Roolissa sain kaivaa itsestäni tunteiden ääripäät. Olin näyttämöllä lähes koko kaksituntisen esityksen ajan.

On hurja tunne, kun roolihenkilö alkaa elää omaa elämäänsä ikään kuin minusta riippumatta. Charlottella voi olla repliikki, jota Satu Silvo ei ikinä pystyisi sanomaan.

Silvopleessä asiakas halusi kiittää. Luulin, että hän tarkoitti ruokaa ja sanoin kiitosten kuuluvan työntekijöilleni. Hän puhuikin Syyssonaatista. Tuli hyvä mieli koko porukan puolesta.

Juttu on ilmestynyt myös ET-lehden numerossa 8/2018.

Satu Silvo

SYNTYNYT nykyisin Kouvolaan kuuluvassa Sippolassa 2.8.1962. Asuu Helsingissä.

TYÖ Näyttelijä, ravintolayrittäjä, kaupunginvaltuutettu.

PERHE Kihloissa näyttelijä, kirjailija Reidar Palmgrenin kanssa. Kaksi aikuista lasta.

Minna Lindgrenillä on kaksi uutta harrastusta, Figaro-kissa ja ehtookellojen soitto. ET-lehden kolumnistina hän haluaa puolustaa ihmisen oikeutta ikääntyä, vapautua ja kuolla.

Pari kuukautta sitten hankittu Figaro nuuhkaisee eteisessä toimittajaa.

– Nyt kun lapset alkavat lähtevät kotoa, huomasin, että tarvitsen kissan, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren sanoo.

Tuttu radioääni ja seniori-iän mielikuvia tuulettavien Ehtoolehto-romaanien kirjoittaja vaikuttaa mielipiteissään varmalta ja rohkealta, mutta suurista muutoksista hän ei pidä. Lapsuudenkodista oli vaikea muuttaa omilleen. Yleisradio oli tuskallista jättää yli 20 palvelusvuoden jälkeen. Seuraavaksi pitää luopua keski-iän kynnyksellä saaduista lapsista.

Sen sijaan nuoruudesta Lindgrenin on ollut helppo luopua.

– Olen aina liikkunut itseäni vanhempien ihmisten seurassa eikä minulla ole nuoruuden kulta-aikaa, johon haluaisin palata. Lisäksi minulla on ollut nuoresta pitäen vanhusten harrastukset, kuten klassinen musiikki.

Lindgrenillä oli pitkään tunne, että hän tekee asiat kymmenen vuotta ikätovereitaan jäljessä: valmistuu yliopistosta, löytää miehen, tulee äidiksi, aloittaa kirjailijana. Nyt 55-vuotiaana hän on yllättäen edelläkävijä elämän ehtoolajeissa.

– Forever young, ajatus ikuisesta nuoruudesta, on vastenmielisintä ja valheellisinta, mitä ihmiselämästä voidaan sanoa.

Ikuinen nuoruus on painajainen

Lindgrenille ikä on numero, joka pitää hyväksyä. Otetaan muutama numero kertauksena.

Yhdeksänvuotiaana Minna osti matkakirjoituskoneen, sillä hän halusi toimittaa omaa lehteä ja haaveili vielä joskus kirjoittavansa romaanin. 19-vuotiaana hän pääsi ylioppilaaksi, ja penkkaripäivä oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista. Hän muisti tuon onnen tänä keväänä katsellessaan esikoisensa penkkariajelua.

– Ihmisen suhtautuminen omaan ikään on helposti epärealistinen. Minäkin pidän itseäni melko samana ihmisenä kuin penkkariauton kyydissä 36 vuotta sitten. Sen sijaan muut näkevät minussa naisen, jota elämä on kuluttanut.

”Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias.”

23-vuotiaana Minna pääsi toimittajaksi Yleisradion kypsän iän kanavalle Yle Radio 1:lle. Musiikkitieteen opintoja unelmatyön opiskelu kuitenkin pitkitti. Valmista tuli vasta 32-vuotiaana.

Vaikka toimittajan työt sujuivat, yksityiselämässä suunta oli hukassa.

– Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias: epävarma ja valmis toimimaan omaa luontoani vastaan.

Kuolema laittoi kirjoittamaan

33-vuotiaana Minna löysi puolison, diplomi-insinööri Juhani Heimschin.

– Mieskuorosta tietenkin, mistäpä muualta nainen miehen löytää! Polyteknikkojen kuoroa johti hyvä ystäväni Tapani Länsiö. Hän järjesti avioliittomme.

Esikoisensa Minna sai 36-vuotiaana, ja lapsia syntyi neljän vuoden sisään kolme.

– Tulin helposti raskaaksi, odotusaika oli vaivatonta, synnytykset hauskoja ja kaikki siitä eteenpäin ihanaa. Juhani on sanonut monta kertaa, että onneksi hän ei tavannut minua aikaisemmin, muuten meillä olisi kuusi lasta.

42-vuotiaana Minna sai valmiiksi elämäkerran säveltäjä-kapellimestarista Leif Segerstamista. Kun Minna oli 44, hänen isänsä emeritusprofessori Kaj B. Lindgren kuoli. Minna siirtyi vapaaksi toimittajaksi ja kirjoitti ensi töikseen artikkelin isänsä kuolemasta. Se toi hänelle Bonnierin journalistipalkinnon. Vuonna 2010 kuoli äiti.

– Hän sai sydänkohtauksen 86-vuotiaana olematta päivääkään sairaalassa. Täydellinen suoritus.

Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.
Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.

48-vuotiaana Minna kirjoitti Sivistyksen turhan painolastin, joka on puolifiktiivinen tarina päähenkilön keski-iän kriisistä ja työelämän muutoksesta.

– Ihmiset ajautuvat yleensä tiettyihin töihin mielenkiintonsa kautta, mutta kun kaikki muutetaan raportoinniksi ja tehokkuudeksi, yhä harvempi saa tehdä sitä työtä, mihin alkujaan tähtäsi.

Minna huomasi ohjelmistopäällikön työssään, että tätä kehityksen tuulimyllyä vastaan oli turha taistella. Se oli yksi syy jättää Yle, mutta ei tärkein.

– Tärkein syy olivat lapset, jotka menivät siinä vaiheessa kouluun. Halusin, että heitä on iltapäivällä kotona joku vastassa. Lisäksi alkoi tuntua siltä, että voisin vihdoin toteuttaa 40-vuotisen haaveeni ja tulla kirjailijaksi. 50-vuotiaana julkaisin esikoisromaanini Kuolema Ehtoolehdossa.

Kirjoitettuaan isänsä kuolemasta Minna sai kuulla paljon ikääntyvien kertomuksia elämästään. Hän tajusi, että nyt käsillä on vihdoin romaanin aihe.

– Fiktion avulla saatoin kirjoittaa sellaisista iloisista ja seurallisista vanhuksista, jollaisia olin nähnyt muun muassa omassa suvussani.

Mummo ja Jörn Donner

Kirjoja alkoi syntyä yhtä vaivattomasti kuin lapsia. Ehtoolehto venyi romaanitrilogiaksi ja sitä on käännetty jo monille kielille. Maaliskuussa 2017 ilmestyi uutuuskirja Vihainen leski, joka pohtii muun muassa ikääntyvien seksuaalisuutta.

Tähän teemaan Minna heräsi oopperamatkoilla, joilla hän toimii oppaana. Aluksi suuri osa matkalaisista oli eläkeikäisiä naisia, mutta pikkuhiljaa mukaan lähti yhä enemmän pariskuntia, joilla oli eri sukunimi ja sama huone. He poikkesivat koko elämänsä jakaneista pariskunnista.

– He olivat hirmuisen rakastuneita ja kehuivat kilvan toisiaan. He eivät olleet muuttaneet yhteen ja jakaneet omaisuuttaan, vaan parisuhde tuntui olevan sitä varten, että heillä oli kivaa yhdessä. Se on fantastinen parisuhdevisio, jonka voi toivottavasti toteuttaa myös pitkässä parisuhteessa.

Kaikilta se ei onnistu. Minnan tuttavapiirissä varhainen keski-ikä oli avioerojen aikaa. Myöhemmin keski-iässä ihmiset alkavat havahtua myös kuolevaisuuteensa.

– Tragikoomisin on julkisuuden hahmo, usein mies, joka saa kuusikymppisenä sairauskohtauksen ja toteaa sen jälkeen: ”Ymmärsin kuolevani.” Silloinko vasta hän sen ymmärtää?

”Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää.”

Minna kiittää kotinsa ilmapiiriä siitä, että kuolema ja ikääntyminen ovat tuntuneet aina luonnollisilta ilmiöiltä.

– Äidilläni oli paljon suvun vanhuksia ystävinä. He eivät olleet hänelle velvollisuus, vaan elämän rikkaus. Lapsena sitä ei erottanut, oliko ihminen 30- vai 50-vuotias. Sitten kun ihminen oli 80, hän oli lapsenkin silmissä jo vähän kiinnostava.

Minnan oma isoäiti, joka tervehti lapsenlapsiaan kadulla kiekaisemalla ”kukko kiekuu”, oli poikkeuksellisen kiinnostava ja ympäristön mielipiteistä vapautunut persoonallisuus.

Kaikista ei kuitenkaan tule tylsien sukujuhlien valopilkkuja. Moni yrittää säilyä nuorena.

– En tiedä, onko soveliasta antaa esimerkki, mutta minulla on se mielikuva, että Jörn Donner ei halua olla vanha.

”Mieheni luulee olevansa nuori”

Ikään liittyvät kriisit ovat kulttuurin tuotteita. Esimerkiksi Aasiassa ei ajatella länsimaiden tapaan, että nuori muuttuu 14-vuotiaana tikittäväksi murrosiän aikapommiksi.

– En oikein ymmärrä myöskään keski-iän kriisiä. On helpompi syyttää ongelmistaan ikää kuin ajatuksiaan tai pelkojaan.

Jos ikääntymisessä näkee myönteiset puolet, sitä ei tarvitse torjua.

– Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää. Ikä ei ole todellakaan pelkkä numero, vaan ankara fakta. Vihaisessa leskessä tämä on yksi teemoistani.

Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.
Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.

Minna Lindgreniä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että ikääntyminen sopii hänelle. Hänen intohimonsa kirjoittamisesta oopperaan tai kutomisesta vanhentuneen tiedon keräilyyn vaativat pikemmin seestynyttä keskittyneisyyttä kuin nuoruuden räjähtävää reaktiokykyä. Tällaisia lajeja ei tarvitse hylätä vanhoilla päivillään liian hurjina.

– Helpotuin lukiessani tiedeartikkelin, jonka mukaan kaikilla ei ole geeneissä sellaista ominaisuutta, että rääkkiurheilu tuottaisi heille mielihyvää. Olen aina ihmetellyt, missä se euforia on, joka hikoilusta pitäisi tulla palkinnoksi. Minulle sitä ei koskaan tullut.

Sen sijaan mielihyvää tuottaa toisenlainen ponnistelu. Minna aloitti kaksi vuotta sitten tai chin, joka on hänen mukaansa täydellinen laji ikääntyville: tasapainoa, liikkuvuutta, motoriikkaa, keskittymistä ja muistamista.

– Ja mikä parasta, salilla ei ole taustamusiikkia eikä peilejä.

Toisaalta kaikilla ei ole geeneissään tätä onnen lähdettä, joka pirskottelee euforisia tuntemuksia oopperassa ja tai chin liikesarjojen äärellä.

– Totta. Mieheni lähti juuri Alpeille laskettelemaan, koska hän kuvittelee olevansa nuori.

Herkkä ja säästäväinen humanisti

Kirjoitusten ja julkisten esiintymisten perusteella Minnaa luulisi boheemiksi humanistiksi, mutta eläkepäiviensä turvaa hän ei ole jättänyt epävarmojen freelance-tulojen varaan.

– Minulla on monta eläkevipua vetämässä: eläkevakuutus, osakkeita, rahastoja, sijoitusyksiö, Ylen eläkekassa ja taiteilijoiden eläkekassa. Olen säästäväinen ja pidän rahaa sukanvarressa, mutta toisaalta, jos saan jotain ylimääräistä esimerkiksi kirjojen käännöksistä, saatan pakata koko perheen kaukomatkalle.

”Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.”

Räväkkä radioääni ja humoristinen lavaesiintyjäkin ovat osittain silmän lumetta. Jos ihminen on herkkä, hänen täytyy suojautua.

– On kaksi esiintyjätyyppiä: se, joka haluaa olla koko ajan esillä, ja se, joka on ihan hirveän ujo ja tarvitsee roolin ollakseen esillä. Tunnistan itseni ihmiseksi, joka tarvitsee roolin ollakseen esillä. Minun on vaikea pitää puhe kaverien juhlissa, joissa pitää olla oma itsensä.

Minna on nimennyt aikuisen elämän dramaattisiksi käänteiksi ikävuodet 45 ja 74. 45-vuotias ei voi väittää enää olevansa nuori. 74-vuotias joutuu puolestaan sen tosiasian eteen, että hänen ikäisensä kuolemaan ei suhtauduta enää traagisena onnettomuutena.

45 vuoden iän Minna onnistui ohittamaan vaivihkaa pienten lasten äitinä. Seuraavaan etappiin on vielä matkaa, mutta sitä ennen on luvassa yksi klassisen musiikin rakastajan ikäkriisi.

– En ole vielä saavuttanut oopperassa kävijän keski-ikää. Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.

Elämän tarkoitus on…

Tänä vuonna Minna on lisännyt harrastuksiinsa ehtookellojen soiton. Vihaista leskeä kirjoittaessaan hän selvitti, millaisia vapaaehtoistöitä Helsingissä on tarjolla eläkeläisille. Seurakuntien sivuilla haettiin Huopalahden kirkolle vapaaehtoisia ehtookellojen soittajia.

Minnalla on kellotorneista aiempaa kokemusta. Hän oli mukana äänittämässä Yle Radio 1:n keskipäivän kelloja Turun tuomiokirkossa vuonna 2006.

Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.
Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.

– Minussa on piirre, jota voi kuvata rohkeudeksi, mutta jonka minut pitkään tunteneet nimeävät rehellisemmin itsekritiikin puutteeksi. Sen avulla tartun tilaisuuksiin.

Tätä tarttuvaisuuttaan Minna saa kiittää siitä, että hänestä tuli toimittaja, pakinoitsija, kirjailija, ikäihmisten puolustaja ja ehtookellojen soittaja.

– Jälkikäteen voi väittää, että elämä on looginen polku, mutta ei se ole. Sitä etenee oman persoonan ja sattuman myötä tilanteesta toiseen.

Kun ikää tulee, tämän sattumanvaraisuuden voi hyväksyä. Ja vapautua. Sitä ennen on kuitenkin luovuttava ikuisen nuoruuden tavoittelusta.

– Kuolema on elämän tarkoitus.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 8/2017.

Minna Lindgren

Syntynyt 1963 Helsingissä, jossa asuu edelleen.

Työ Toimittaja, kirjailija ja mediayrittäjä.

Perhe Naimisissa Juhani Heimschin kanssa. Kolme lasta.

Harrastukset Vanhat kasvatusoppaat, nekro­logit, korkeakulttuuri, kutominen, tai chi, vanhukset, muovipussien viikkaaminen, kissa ja ehtookellot.