ET-lehden kolumnisti Minna Lindgren oppi isoäidiltään, että pasianssissa saa pikkuisen huijata. Sisäinen oikeustaju on silti fuskusta lujilla.

Pasianssissa on pieni fusku sallittua, opetti viisas isoäitini, joka vanhoilla päivillään ei juuri muuta tehnytkään kuin petkutti päivittäin itseään korttipeleissä.

Hän oli kiistatta oikeassa. Kun pelaa yksin, kuten useimmissa pasiansseissa tehdään, säännöt ovat väljät.

Kun pelaa yksin, säännöt ovat väljät.

Isoäiti tiesi myös julkisen petkutuksen hauskuuden. Me lapset pelasimme hänen kanssaan kaikkein mieluiten korttipeliä nimeltä Fusku, jonka säännöt olivat yksinkertaiset: koko ajan oli fuskattava ilman, että jää kiinni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ankaran isäni mielestä Fusku oli typerä peli. Lisäksi hänestä oli sietämätöntä, että opin isoäidin tavan pelata pasianssia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun riemuitsin seitsemäntenä sadepäivänä mökillä saatuani pasianssin läpi, hän tuhahti halveksuen, sillä tiesi minun hieman oikoneen sääntöjä silloin, kun peli meni lukkoon. En ollut oikeasti saavuttanut menestystä enkä ansainnut riemuani.

Näiden ristiriitaisten kasvatusohjeiden keskellä minusta kasvoi ihminen, joka yrittää päivittäin ratkaista kaksi sudokua. Saan tähän täysin turhaan toimeen menemään suunnattomasti aikaa.

Olen sisukas enkä luovuta. Jos vaihtoehtoja näyttää olevan useita, kokeilen ne läpi. Se on työlästä ja johtaa siihen, että virheketjua on osattava purkaa oikein. Virhe virheessä on katastrofi.

Isoäitini ohjeilla haluaisin pikkuisen fuskata, mutta sudokussa se ei oikein ole mahdollista. Ratkaisen ruudukon niin pitkälle kuin pystyn, ja jos huomaan virheen, jatkan valitsemallani tiellä. Luotan siihen, että pelin edetessä virhe paljastaa itsensä. Jos niin ei käy, en kiinnitä huomiota mokomaan.

Kun jokaisessa ruudussa on jokin numero yhdestä yhdeksään, ohikulkija voi kuvitella minun ratkaisseen viiden tähden tehtävän.

Joka aamu pelkään, että joku huomaa sudokuni olevan ihan hölynpölyä.

Ohikulkijat ovat perheenjäseniäni, joita ei voisi vähempää kiinnostaa, teinkö tehtävän oikein vai väärin. Heille on tärkeämpää, että olen hyväntuulinen. He tietävät, että istuttuani toista tuntia parin numeroruudukon parissa olen itseeni ja maailmaan tyytyväinen, valmis kohtaamaan kaikki vastukset.

Tähän perustui isoäitini opetus fuskaamisen merkityksestä – ja siihen, että itselleen nauraminen tekee hyvää.

Valitettavasti myös isäni oikeustaju jäytää sisintäni. Joka aamu pelkään, että joku pysähtyy sanomalehden tehtäväsivulle, tarkistaa sudokuni ja huomaa sen olevan silkkaa hölynpölyä.

Kohtauksesta tulee ikävästi mieleen Jack Nicholsonin esittämä epätoivoinen, yhtä lausettava koneelalan takova kirjailija kauhuelokuvassa Hohto.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla