Muotoilija Ritva-Liisa Pohjalainen: "Äiti opetti, että unelmat eivät maksa mitään"
Ritva-Liisa Pohjalainen, 77, on mennyt elämässään rohkeasti kohti uutta ja toteuttanut unelmiaan. Nyt hän tekee teräsveistoksia yhdessä pikkuveljensä kanssa.
Kun muotoilija Ritva-Liisa Pohjalainen oli pieni tyttö, äiti antoi hänelle neuvon.
– Äitini sanoi minulle, että unelmoi! Unelmat eivät maksa mitään, Ritva-Liisa, 77, kertoo ET terveys -lehdessä.
Ritva-Liisa on unelmoinut ja myös toteuttanut unelmiaan. Lapsena hän loi uutta kangastilkuista mummin poljettavalla Singerillä ja myöhemmin opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa vaatetus- ja tekstiilitaiteilijaksi.
Lapsena Ritva-Liisa loi uutta kangastilkuista mummin poljettavalla Singerillä.
Ihan viime aikoina hän on jälleen tarttunut uuteen materiaaliin: teräkseen.
Siihen hän tarvitsi yhteistyökumppania, ja apua löytyi läheltä. Kuusi vuotta nuorempi veli, levyseppänä ja hitsaajana työskennellyt Esa,tarjoutui apuun. Nyt veljen verstaalla Raahessa syntyy sisarusten yhdessä luomia teräsveistoksia.
–Tuntui kuin olisin löytänyt veljeni uudelleen, Ritva-Liisa sanoo.
–Taas me leikimme keskenämme aivan kuten siellä lapsuuden pihapiirissä.
Uusi ammatti kuusikymppisenä
Ritva-Liisan uusissa veistoksissa teräs yhdistyy lasiin. Lasitaiteilijaksi hän opiskeli kuusikymppisenä, kun tunsi saaneensa muotisuunnittelusta kaiken. Hän kaipasi vielä jotain uutta, joka haastaisi häntä uudella tavalla.
Vieläkö ehtisi? Voisiko vielä oppia uuden ammatin? Lasi oli kiehtonut häntä siitä asti, kun hän oli vielä pieni ja äiti osti hänelle värikkäät Kaj Franckin suunnittelemat lasit.
”Olen kehittänyt sisälleni hiljaisen päättäväisyyden.”
Ritva-Liisa päätti taas tarttua unelmaansa ja pyrki Savonia-ammattikorkeakouluun opiskelemaan lasi- ja keramiikkamuotoilua. Tosin ongelmaksi oli koitua Taideteollisesta saatu päästötodistus, joka oli valmistujaisten juhlahumussa 1974 unohtunut kahvila Primulan pöydälle ja kadonnut sille tielleen.
– En ollut koskaan aiemmin tarvinnut sitä, sillä en ollut hakenut töitä. Minulle oli aina tarjottu niitä.
Todistus löytyi lopulta korkeakoulun arkistoista, ja Ritva-Liisa pääsi Savoniaan.
– Ensimmäisen kuukauden jälkeen olin valmis lopettamaan, sillä tietokoneohjelmat tuntuivat vaikeilta. Mutta kun sinnittelin puoli vuotta, olin samalla viivalla nuorten opiskelijoiden kanssa.
– Olen kehittänyt sisälleni hiljaisen päättäväisyyden. Jos jokin tekemiseni on tuntunut oikealta, olen pitänyt siitä kiinni.
Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 5/2026. Tilaajana pääset lukemaan sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
