Nämä asiat elämästä Anna oppi isovanhemmiltaan

Kun vaarini oli 89-vuotias, hän päätti aloittaa kuntosaliharrastuksen.

– Lihakset ovat tärkeät, vaari perusteli, ja asia oli sillä selvä.

Vaari alkoi käydä salilla kaksi kertaa viikossa. Esteenä hän ei pitänyt edes sokeuttaan, sehän oli vain järjestelykysymys.

Viikko viikolta lihakset vahvistuivat. Vaari pystyi nostamaan yhä isompia painoja. Hän meni salille niinäkin päivinä, jolloin ei ehkä huvittanut.

Itseään ei saa hylätä, kun tulee ikää tai suruja.

Nyt vaarini on 95-vuotias. Hänen ryhtinsä on yhä parempi kuin kenenkään muun tuntemani ihmisen.

Vaarilta olen oppinut, että itseään ei saa hylätä, kun tulee ikää tai suruja. Kun niitä tulee, pitää hoivata itseään kaksin käsin, kuin kuninkaallista. Omasta arvostaan on pidettävä kiinni.

Vaarini on entinen putkimies ja nimeltään Rainer. Hän on isovanhemmistani ainut, joka on elossa, mutta ei ainut, joka elää mielessäni. Jokaisessa elämäni käänteessä rinnallani kulkee myös kaksi omapäistä naista: mammani Selma ja mummuni Kyllikki.

Kaikista isovanhemmistani on tullut osa minua.

Älä itke miehen vuoksi

Täytin viime kesänä 50 vuotta. Kun vilkaisen peiliin, näen siellä yhä useammin itseni lisäksi kaksi isoäitiäni. Minulla on esimerkiksi ihan Kyllikki-mummuni nenä, vähän terävä.

Kyllikki eli isäni äiti kuoli keväällä 2005. Olin silloin pienen tytön äiti ja naimisissa. Siitä on nyt 18 vuotta. 18 vuodessa ehtii tapahtua paljon, mutta siinä ajassa ei unohda.

Eniten ikävöin mummun eteläpohjalaista tapaa rakastaa. Mummu oli kansakoulunopettaja Peräseinäjoelta ja rakasti suoraviivaisesti, esimerkiksi sukilla. Aina kun kävin kylässä, sain mukaani monta uutta sukkaparia ja valtavasti alushousuja.

Aina kun voi olla komia, kannattaa olla komia.

Alakoulussa mummu osti minulle yllättäen pitkävartiset kirkkaanpunaiset nahkasaappaat, koska omat toppakenkäni olivat hänestä rumat. Ujostelin punaisia saappaitani, mutta salaa tykkäsin niistä.

Tamperelaislapsena olin sisäistänyt heti syntyessäni, että ei saa olla olevinaan. Mummulta opin, että kyllä saa. Aina kun voi olla komia, kannattaa olla komia.

Olet mahtava. Niistä nenäsi. Jatka elämistä.

Pää pystyssä mummu kannusti ottamaan vastaan myös sydänsurut. Kun erosin 20-vuotiaana ensimmäisestä poikaystävästäni ja menin mummulle kylään, aloin parkua jo eteisessä. Silloin mummu katsoi minuun.

–  Ei kyyneltäkään, hän sanoi.

Mummun mielestä olin liian arvokas itkemään miehen perään. Yhdenkään miehen, ikinä.

Ohje, jota silloin tarvitsin, oli juuri tuo: Olet mahtava. Niistä nenäsi. Jatka elämistä.

Näin kutitetaan, jos rakastetaan

On loppuvuosi 2023, ja istun vaarin vieressä hänen kotisohvallaan Tampereella. 

En muista, minkä ikäisenä tajusin, että vaari ei näe, mutta yllättävän kauan siinä kesti. Minusta vaari pystyi kaikkeen. Hän paistoi minulle pianotunnin jälkeen kasan lättyjä, hakkasi mökillä halot ja kävi pitkillä kävelylenkeillä yksin.

Vaari oli menettänyt näkönsä vähitellen, perinnöllisen silmäsairauden vuoksi. 45-vuotiaana hän joutui jäämään putkimiehen töistä pois ja sokeutui lopulta kokonaan.

Välillä unohdan vieläkin, että vaari ei näe. Kun huomaan hänen luonaan, että olen unohtanut muistiinpanolehtiöni kotiin, kysyn, sattuisiko vaarilla olemaan jossain paperia.

– Radion alla oikean puoleisessa alalaatikossa, vaari vastaa empimättä.

Vaari muistaa oikein. Hän muistaa, missä hänen jokainen tavaransa on. Otan alalaatikosta lehtiön ja hyllystä kaksi valokuva-albumia. Samoja albumeita selasin, kun kävin täällä lapsena kylässä. 

Kansiossa on vaarin ja Selma-mammani hääkuva. Ensimmäisen kerran he tapasivat tansseissa.

– Selma oli nätti kuin mikä ja ihan takarivissä, mutta suostui tanssimaan, kun menin pokkaamaan.  Joku kerran kysyi, että kumpi kosi, ja vastasin, että en mää ainakaan. Selma kosi. Niin se oli. Meidän oli niin hyvä yhdessä.

Mamma ja vaari kutittelivat toisiaan, nauroivat yhdessä, kävelivät käsi kädessä.

Sen huomasin minäkin. Pienestä asti katselin, kuinka mamma ja vaari kutittelivat toisiaan, nauroivat yhdessä, kävelivät käsi kädessä, puhuivat toisistaan nätisti, ikinä toista nolaamatta.

Ajattelin silloin, että noin yksinkertaista se ehkä on: jos oikeasti tykätään toisesta, juuri noin kutitetaan, nauretaan, kävellään, puhutaan.

Ja jos toinen ei ikinä kutita, se ei ole rakkautta vaan jotain ihan muuta.

Löydä oma tiesi

Kun mamma viimeisinä vuosinaan sairastui Alzheimerin tautiin, vaari hoiti hänet itse kotona lähes loppuun asti.

Mamma ei muistanut, mutta hän näki. Vaari taas ei nähnyt, mutta hän muisti. Vaari piti myös huolta mamman lääkkeistä, siivosi kodin, istui mamman seurana television ääressä ja kokkasi kaikki ruuat.

Yhdessä vaari ja mamma pärjäsivät.

Avioero voi tarkoittaa onnistumista – sitä, että elämään tuleekin lisää rauhaa ja rakkautta.

Minulle he ovat esimerkki onnellisesta parista. Huomaamattani opin heiltä senkin, että avioero voi tarkoittaa onnistumista – sitä, että elämään tuleekin lisää rauhaa ja rakkautta.

Avioliitto vaarin kanssa oli nimittäin mammalle toinen. Ensimmäisestä, eroon päättyneestä nuoruudenliitosta, oli syntynyt äitini.

Mammakin pärjäsi, kyllä minäkin pärjään.

Mammalla itsellään oli tapana muistella kohtaamista vaarin kanssa näin:

– Tuntui, että edessäni avautui leveä tie, jota pitkin oli helppo kulkea.

Mammaa ajattelin, kun muutama vuosi sitten itsekin erosin. Mammakin pärjäsi, kyllä minäkin pärjään, mietin silloin. Mammakin löysi oman tiensä, kyllä minäkin löydän.

Viisi oppia mammalta

Kun mamma oli 86-vuotias, hän ei enää muistanut eikä puhunut. Mamma istui kahvipöydässä ja katseli minua kuin vierasta, varautuneesti ja ystävällisesti. Katselin takaisin. Mamma oli siinä eikä sittenkään ollut. Minun tuli häntä kamala ikävä.

Keksin, että kirjoitan mammalle kirjeen. Ei hän muistisairauden vuoksi sitä enää lukemaan pystyisi, mutta se ei haittaisi.

On elämän haaskausta lähteä juhlista kesken.

Jotkut psykologit sanovat, että mieltään voi puhdistaa kirjoittamalla kirjeen, jota ei ole tarkoituskaan lähettää. Siihen voi kertoa tunteensa sensuroimatta, ja sen jälkeen kirjeen voi repiä.

Mamma oli tolkun nainen ja olisi kutsunut tuota höpönlöpöksi, jos olisi pystynyt vielä puhumaan. Kirjoitin mammalle silti kirjeen siitä, mitä häneltä elämästä olin oppinut:

1. Juhlin aina kun voin. Sinulta opin, että aina kannattaa saunoa pidempään, vaivautua toisiinkin löylyihin. On elämän haaskausta lähteä juhlista kesken.

2. En haikaile. Olit ylpeä työstäsi myyjänä tavaratalon takkiosastolla. Menit rallatellen töihin. Olit tyytyväinen. Suurempaa saavutusta en keksi.

3. Huolin vain hyvää. Uskalsit päästää irti suhteesta, joka ei toiminut, vaikka siihen aikaan niin ei tehty. Sen jälkeen löysit miehistä parhaan. Sama mies piti kädestäsi kiinni loppuun asti.

4. Ei se niin vakavaa ole. Vääntelit sanoja, saantelit vänöjä, etkä aina edes kovin onnistuneesti, mutta vääntelit kuitenkin. Sen taisin sinulta periä. Sait myös naurukohtauksia. Sait minut tuntemaan, ettei se niin vakavaa ole. Ei yhtään mikään.

5. Olen loistava näin. Tajusin jo pienenä, että minusta tulee erilainen nainen kuin sinusta. Kun ujostelin soittaa viulua luonasi sukujuhlissa, ehdotit, että soittaisin eri huoneessa selin. Soitin. Taputit lujaa. Et tehnyt ujoudestani minkäänlaista numeroa. Kiitos, kun olit niin viisas.

Vaari viitsii ja jaksaa

Vaari kuuntelee tasatunnein radion uutislähetykset ja tietää kaiken urheilusta ja politiikasta. 

Aina kun kokoonnumme suvun voimin, vaari on mukana. Hän ei koskaan kieltäydy juhlista ja valvoo vähintään yhtä myöhään kuin muut. Itsestään selvää on sekin, että hän lähtee mukaamme teatteriin, vaikka ei näe.

”Hyväksy se, mitä et voi muuttaa.”

En muista kuulleeni hänen sanovan lauseita ”en viitsi”, ”ei huvita” tai ”en jaksa”. Vaari viitsii, jaksaa ja häntä huvittaa. Sitä piirrettä yritän hänessä matkia. Koskaan vaari ei valita. Hän keksii aina jonkin mielenkiintoisemman puheenaiheen kuin sen, että jokin on tosi ärsyttävää tai huonosti. Kerran lapsena kysyin, eikö edes sokeus harmita.

– En voi sille mitään. Siksi se ei harmita, hän vastasi silloin.

Pienenä en ihan ymmärtänyt vastausta. Nyt ihailen sitä, että vaari pystyy noudattamaan elämänohjetta: ”Hyväksy se, mitä et voi muuttaa.”

*

Jos joskus saan lastenlapsia, toivon, että onnistun jättämään heille saman perinnön, jonka itse sain: tunteen siitä, että he eivät ole koskaan yksin, että he kuuluvat minuun ja ihmisiin ennen minua, että he ovat ainutlaatuisia, päästä varpaisiin rakastettuja, ja että elämä on useimmiten ihanaa.

Tämä on lyhennelmä jutusta, joka on julkaistu ET-lehdessä 24/23. Tilaajana voit lukea koko jutun täällä. Jos et ole vielä lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun ja tee tilaus täällä.