Poliitikko Nasima Razmyar on menettänyt ja saanut paljon. Hän ajattelee myötätunnolla sitä vähän outoa lasta, jollainen tajuaa joskus olleensa. Tässä juttusarjassa tuttu kasvo kertoo eämänsä tärkeistä numeroista.
25 vuotta
Tulin perheeni kanssa Suomeen lokakuussa 1992. Se oli meille kaikille käännekohta. Vanhempani menettivät kaiken, mitä olivat saavuttaneet, toivoneet ja unelmoineet. Toisaalta olimme etuoikeutettuja, koska minä ja pikkuveljeni saimme täällä turvallisen kasvuympäristön ja koulutuksen.
Isäni Daoud oli Afganistanissa merkittävässä asemassa. Ennen pakoamme Suomeen hän työskenteli Moskovan suurlähettiläänä. Isä ei löytänyt Suomesta kykyjään vastaavaa työtä, mutta nyt hän iloitsee siitä, että minä olen menestynyt omien saavutusteni kautta.
4 perheenjäsentä
Lapsuudenperhe on minulle edelleen tärkeä ja olemme yhteydessä lähes päivittäin. Syy on yksinkertainen: meni niin pitkään, ettei meillä ollut tukena ja turvana muita kuin toisemme.
Neljä on myös onnenlukuni. Kihla- ja vihkisormukseni timantit muodostavat yhdessä neliapilan.
1 poika
Jonas on nyt elämäni ykkönen. Lapsi on tuonut elämääni sellaista, mitä en osannut edes kuvitella. Aamuisin pidän häntä sylissäni ja tuoksuttelen – ja se tuoksu kulkee mukanani koko päivän.
3 kieltä
Mieheni puhuu pojallemme ruotsia, minä suomea. Valitsin suomen, koska se on minun tunnekieleni. Äitini Kamela on niin paljon läsnä pojan elämässä, että toivon lapsen oppivan äidinkieltäni daria hänen kauttaan.
Syksyllä Jonas menee ruotsinkieliseen päiväkotiin ja sen jälkeen ruotsinkieliseen kouluun. Hän saa aikanaan itse päättää, kuinka paljon hän on kiinnostunut minun juuristani. Toivon, että hän löytää afganistanilaiseen kulttuuriin liittyvät hienot asiat eikä vain uutisissa toistuvia ongelmia.
5 valokuva-albumia
Ihmettelen, että äiti tajusi ottaa albumit mukaan, vaikka emme Kabulin-kodista lähtiessämme tienneet, ettemme voi sinne palata. Albumien kuvissa Kabul näyttäytyy sellaisena "Pikku Pariisina" kuin haluan sen muistaa: kukkivat puutarhat, nauravaiset serkkuni, muodikkaasti pukeutuneet tätini, joiden meikkejä ja hajuvesiä hiivin aina hipelöimään.
268 sivua
Keväällä 2017 ilmestynyt, Raila Kinnusen kirjoittama Nasima ei ole varsinainen elämäkerta. Enemmän se on puhevuoro siitä, millainen yhteiskunta Suomi minun näkökulmastani on. Kirjaprojektia varten jouduin käymään läpi myös menneisyyttäni. Se oli terapeuttista – itkenytkin olen paljon.
Olin lapsena aika kummallinen. Hakeuduin omin päin auttamaan kehitysvammaisia läksyissä ja kävin Koskelan sairaalassa viihdyttämässä potilaita. Uskoin vahvasti, että kun teen riittävästi hyvää, se kiertää takaisin. Vuosien varrella usko hyvään välillä hävisi. Nyt haluan taas löytää itsestäni tuon idealistisen pikku-Nasiman.
7,5 miljardia
Olen aidosti huolissani maailman kestokyvystä. Räjähdysmäistä väestönkasvua varsinkin Afrikassa on hillittävä, mutta siihen sisältyy moraalinen paradoksi: emme voi sallia, että elintasoaan nostaneet kehitysmaat alkavat käyttää luonnonvaroja samassa mitassa, johon itse olemme tottuneet. Teollisuusmaissa asuu viidennes maapallon ihmisistä, mutta käytämme luonnonvaroista neljä viidennestä.
Minäkin voisin olla ekologisempi. Autolla en paljon aja, mutta suihkussa seison usein turhan pitkään.
10 pistettä
Tunnistan itsessäni tyypillisen kympin tytön ja ainaisen suorittajan. Siinä samalla osa lapsuutta ja nuoruutta taisi jäädä elämättä.
Nykyään olen paljon sallivampi itseäni kohtaan. Politiikassa on turha tavoitella kymppiä. Tärkeämpää on kestää paineita ja epäonnistumisia. Ilman niitä ei kehity eikä suivaannu tekemään asioita vielä paremmin."
Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.
Nasima Razmyar
Syntynyt: Kabulissa 1984.
Asuu: Helsingin Lauttasaaressa.
Perhe: Aviomies Johan Fager ja poika Jonas.
Työ: Kansanedustaja 2015–2017. Helsingin kaupunginvaltuutettu. Siirtyi kesäkuussa 2017 Helsingin kulttuurin ja vapaa-ajan apulaispormestariksi.
Harrastukset: Lenkkeily ja kuntosali.
