– Toivon, että voisin kirjoittaa pidempiä jaksoja ulkomailla. Suomen talvet ovat alkaneet käydä aika raskaiksi, Hannu-Pekka Björkman miettii.
– Toivon, että voisin kirjoittaa pidempiä jaksoja ulkomailla. Suomen talvet ovat alkaneet käydä aika raskaiksi, Hannu-Pekka Björkman miettii.

Hannu-Pekka Björkmanin mielestä onni ja onnellisuus eivät kuulu kristityn perusoikeuksiin. Joskus niitä siunaantuu sivutuotteena, mutta mitään takeita siitä ei ole. Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran ET-lehdessä vuonna 2014.

Aamu on suttuista nollakeliä. Näyttelijä ja Teatterikorkeakoulun professori Hannu-Pekka Björkman, 45, kävelee autolle tunnusomainen kaulaliina kaulassaan ja takki auki.

Jos Björkmanin pitää näytellä keski-ikäistä miestä, jota elämä koettelee, hänen ei tarvitse käydä maskin eikä puvustamon kautta.

Lapsilla on kuulemma vatsatautia. Lisäksi Björkmania valvotti Meryl Streep.

– Aloitin illalla hänen elämäkertaansa, ja sitä oli vaikea laskea käsistään.

Ajamme aamiaiselle Vuosaareen ortodoksiseen kulttuurikeskukseen Sofiaan. Ortodoksien suuri paasto on edennyt kolmanteen viikkoon. Björkman valitsee järeät eväät: pekonia, munakasta ja kahvia.

– Kirkkoisät sanovat, että oikea paasto alkaa vasta sitten, kun ensimmäinen lankeemus on tapahtunut. Eli kirkasotsainen alku ja loppu on taistelua.

"Näyttelijäntyössä auttaa, kun elämässä tulee turpaan."

Björkman tietää yhtä sun toista kirkasotsaisista aluista ja niitä seuraavista taisteluista.

– Tätä on karmea sanoa, mutta se auttaa näyttelijäntyössä, kun elämässä tulee turpaan. Aika moni näytelmä kertoo ihmisen ongelmista ja elämisen vaikeudesta.

Nelikymppisenä Björkmanin elämä hymyili. Lapset varttuivat ja avioliitto oli kunnossa. Björkmanin ensimmäinen esseekokoelma Valkoista valoa ja debyyttirooli Kansallisteatterissa keräsivät kiitosta.

Vuonna 2010 Björkman palkittiin Suomi-palkinnolla.

– Sitten kaikki särkyi.

Jos vain pääsen KOMiin

Hannu-Pekka Björkman valmistui teatterikorkeakoulusta vuonna 1997 ja muutti avopuolisonsa Minna Haapkylän kanssa Lahteen, jossa häntä odotti ensimmäinen työpaikka Lahden kaupunginteatterissa.

Idealistiselle nuorelle näyttelijälle maakunnan laitosteatteri oli kova koulu näyttelijäntyön arkeen. Toinen ja kiehtovampi maailma löytyi kirjastosta, josta Björkman alkoi lainailla ortodoksiuskoon liittyvää kirjallisuutta ja keskustella siitä ystävänsä Petri Korhosen kanssa.

Työpaikalla Björkman tuli maininneeksi, että hän unelmoi matkasta vanhaan Valamoon. Lahden kaupunginteatterin talousjohtaja kuuli toiveen, kertoi kuuluvansa Valamo-seuraan ja tarttui puhelimeen.

"Ikään kuin joku olisi ottanut syliin."

Muutamassa minuutissa Hannu-Pekka ja Petri oli puhuttu kesämatkalle vanhaan Valamoon.

Kun Sortavalasta lähtenyt laiva lipui heinäkuussa 1999 Valamon luostarinlahteen ja Nikolskin skiitta tuli näkyviin, Björkman tiesi elämälleen suunnan.

– Ikään kuin joku olisi ottanut syliin. Ei sitä voi selittää.

Matkan jälkeen kaverukset erosivat luterilaisesta kirkosta ja kääntyivät ortodokseiksi. Petri lähti opiskelemaan teologiaa ja Hannu-Pekka mietti niin ikään pappisuraa.

Teologian opinnot jäivät kakkoseksi, kun Pekka Milonoff soitti vuonna 2000 ja kysyi, tulisiko Björkman KOM-teatteriin.

– Olin sanonut Minnalle, että jos pääsen joskus KOMiin, en valita enää mistään.

Se lupaus ei pitänyt. Läheiset saivat kuulla väsyksiin asti, kuinka ylivoimaista oli hivuttautua yhteen hitsautuneen teatteriseurueen täysivaltaiseksi jäseneksi.

– Olin taas se lapsuudesta tuttu nöösipoika, joka nyppi nauloja ja nöölasi lietelantapönttöjä. Puolen vuoden jälkeen olin valmis luovuttamaan.

Sitten Milonoff ohjasi Juhlat, ja Björkman löysi paikkansa. Menestysuraa KOMissa jatkui seitsemän vuotta.

– Ensemble hajosi Vanja-enoon. Puhuimme asioita auki, muttemme pystyneet enää uudistumaan. Se vaihe tuli päätökseen.

KOM-vuosien aikana Hannu-Pekka ja Minna avioituivat ja heille syntyi kaksi poikaa. Lisäksi Björkman tehtaili elokuvarooleja pari-kolme vuoteen.

– Huhhuh… Osa olisi voinut jäädä tekemättä.

Seireenit laulavat Saksassa

Kun Björkman irtisanoutui KOMista vuonna 2009, häntä odotti rooli Kansallisteatterin Idiootissa.

– Sen jälkeen minua pyydettiin vakipaikalle Kansallisteatteriin.

Kysyntää riitti muuallekin. Hannu-Pekka ja Elina Knihtilä vetivät Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön mestarikurssia. Sen tiimoilta Hannu-Pekalle ehdotettiin näyttelijäntyön professuuria Vesa Vierikon jälkeen.

– Menin Mika Myllyahon juttusille Kansallisteatteriin ja kerroin tilanteen. Hän mietti 10 sekuntia ja sanoi: ota se professuuri.

Ensin kutsui kuitenkin Saksa ja München, johon Kristian Smeds oli lähdössä ohjaajavierailulle. Björkman oli lupautunut mukaan suomalais-saksalaiseen tuotantoon, joka kesti harjoitteluineen ja esityksineen kokonaisen vuoden.

– Se oli todellinen Odysseuksen harharetket. Asuin vuoden Münchenissä tilapäisasunnossa ja erossa perheestä. Kahdesta maasta koottu työryhmä ei toiminut, ja näytelmää rutistaessa mentiin todella synkkiin maailmoihin. Seireenitkin lauloivat, mutta onneksi oli vahaa korvissa.

Hannu-Pekka palasi Saksasta väsyneenä ja turhautuneena. Suomessa odotti kaivatun levon sijaan akuutti aviokriisi.

"Oli se tunne, että pinnalla pysyi juuri ja juuri, mutta koko ajan oli vettä sieraimissa."

Lisäksi piti nöyrtyä taas kerran nöösipojaksi. Professorin titteli takasi vain aseman ja lähtökohdan. Kokemus ja arvostus piti hankkia taas kerran taistelemalla.

Julkisuudessa Björkmanin piti esittää miestä, jolla on hommat hanskassa. Se oli raskas rooli.

– Koko syksyn oli se tunne, että pinnalla pysyi juuri ja juuri, mutta koko ajan oli vettä sieraimissa.

Avuksi tulivat ortodoksikirkkoon liittyessä saadut tukihenkilöt: kummisetä ja rippi-isä.

– Kummisetä Kalle Holmberg on ollut minulle suuri tuki sekä ammatillisesti että hengellisesti. Rippi-isääni Timo Lehmuskoskeen minulla on aivan erityinen suhde. Hän tietää elämäni murheet ja vaikeudet.

Mitä setä oikein höpäjää?

Viisitoista vuotta sitten Björkman halusi siunauttaa ensimmäisen ostamansa ikonin ja käveli Valamosta Lintulan luostariin Kazanin Jumalanäiti selkärepussaan. Perillä hänet otti vastaan Igumenia Marina.

Marina kysyi, mitä nuori mies tekee työkseen. Hannu-Pekka vastasi olevansa näyttelijä.

– Hän kysyi, että enhän vain näyttele luostarissa. Vannoin että en, olen ihan tosissani.

Voiko näyttelijä olla tosissaan? Voiko teatterilavalla tavoitella pyhyyttä siinä missä keljoissakin? Tällaiset kysymykset uskon ja taiteen suhteesta saivat Björkmanin tarttumaan kynään ja kirjoittamaan esikoisteoksensa Valkoista valoa vuonna 2007.

"Epävarmuus ja pelot tekevät ihmisestä mielenkiintoisen."

Björkmanin mielestä taide voi paljastaa paljonkin siitä, keitä me pohjimmiltaan olemme. Hyvä näyttelijä ei enää näyttele, vaan antaa itsensä yleisölle.

– Näyttämöllä kaikki saa näkyä, aivan kaikki. Epävarmuus ja pelot tekevät ihmisestä mielenkiintoisen, ei se että niitä peittää egollaan.

Björkman tietää omasta kokemuksestaan, että taiteilija palaa samojen, itselleen tärkeiden kysymysten ääreen teoksesta toiseen. Björkmanin kysymykset ovat perimmäistä laatua: Jumala, omatunto ja kuolema.

– Välillä tulee hemmetin tyhmä olo. Miettiikö näitä enää kukaan? Ovatko ajatukseni vanhentuneet? Olenko setä, joka höpäjää?

Näyttelemisen opettaminen on Björkmanin mielestä paljon vaikeampaa kuin näytteleminen.

– Tekniikoita voi opettaa, mutta hengen pumppaaminen ja ajattelun opettaminen on jo toinen juttu. On hieno hetki todistaa, että nyt nappasi, nuori näyttelijä tietää missä mennään – tai ei ehkä tiedä, mutta siellä se ui hienosti.

Björkmanilla on professorina näköalapaikka parikymppisten elämään ja ajatuksiin. Hän vieroksuu ”hipsteriabsurdismia”.

– Sitä trendiä, että kaiken pitää olla hauskaa ja kaikki tieto on samanarvoista.

Björkman puhuu kelluvasta ihmisestä, joka on irrallaan uskonnosta ja klassisesta sivistyksestä ja jonka korkein toive on olla onnellinen. Björkmanin mielestä onnellisuus ei kuulu kirkon eikä taiteen tuotevalikoimaan. Vähemmästäkin mies voi leimautua elämänkielteiseksi synkistelijäksi.

– Kyllä minullekin elämä maistuu, mutta siinä on kirpeänä ja riemullisena lisämausteena tieto siitä, että tämä loppuu. Taide syntyy kuoleman kohdussa.

Eiköhän lauleta tähän väliin

Lööppeihin Hannu-Pekka Björkmanin ja Minna Haapkylän asumusero tuli vuoden 2014 alussa. Siinä vaiheessa oleellinen oli ehditty jo sopia ja puhua auki.

Elämä jatkuu saman vesikaton alla. Toisen lattia on toisen katto, ja lapset juoksevat kerrosten väliä.

– Haluamme säilyttää perheen ja perheen idean erosta huolimatta. Jos tulee sellainen vaihe, että uudet kumppanit tulevat elämäämme, käytännön järjestely täytyy miettiä uudestaan.

Aamiaiselle on saapunut lisää väkeä. Naapuripöydässä viritellään lauluääniä. Kun Hannu-Pekka nousee hakeakseen lisää kahvia, ravintolasaliin saapunut pappi esittelee hänet englanniksi.

– Tässä on kuuluisa suomalainen näyttelijä, voisitteko laulaa hänelle jotain.

Naapuripöydän teini-ikäiset paljastuvat romanialaiseksi nuorisokuoroksi. Hannu-Pekka saa pikakonsertin ja menee hiukan hämilleen saamastaan lahjasta.

"Lavalla on täydellisen vapaa. Se on maailman turvallisin paikka."

Ortodoksikirkon Trullin synodi kielsi vuonna 692 teatteriesitykset, ja nyt kuuluisalle näyttelijälle viritellään bysanttilaiset kirkkolaulut. On aikoihin eletty.

Toisaalta ei sitäkään vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut, että Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorille taide on ennen kaikkea ”hengellisen havahtumisen väline”.

Vaikka on se muutakin, lähes addiktio. Se on selvinnyt, kun Björkman on paastonnut ensimmäisen kerran aikuiselämässään valonheittimistä, teatterilavoista ja jokailtaisista aplodeista. Jukolauta, millaista taistelua!

– Kun lamput syttyvät, se hetki on maaginen. Lavalla on täydellisen vapaa, ja samalla se on maailman turvallisin paikka. Kotona ei ikinä tiedä mitä tapahtuu, voi tulla vaikka avioero.

Kun takaseinä häämöttää

Lavapaasto on pian ohi. Björkman nousee keväällä ja kesällä konserttilavoille Jukka Perkon trion kanssa esittämään Antti Hyryn novelleja.

– Hyryn novelleissa draama syntyy siitä, että ihmisessä tapahtuu valtavasti, vaikka ulkoisesti ei tapahdu juuri mitään.

Björkmanin elämässä tapahtuu tällä hetkellä ulkoisestikin. Huhtikuun lopulla ilmestyy uutuuskirja Välähdyksiä peilissä, johon on koottu hänen Eeva-lehdessä olleita kirjoituksiaan.

Björkman on lukenut kirjoitukset läpi, lajitellut ne teemojen alle ja hämmästynyt lukemaansa.

– Rivien välistä voi lukea aika tarkkaan, mitä kolmen vuoden aikana on tapahtunut.

"Alan olla siinä iässä, että jokaista askeltaan miettii aika tarkkaan."

Entä mitä tapahtuu sitten, kun viisivuotinen professuuri loppuu vuonna 2018 ja Björkman alkaa olla viisikymppinen. Joko silloin voi ottaa Kansallisteatterin ”hautakivipaikan” kiitollisena vastaan?

– Alan olla siinä iässä, että jokaista askeltaan miettii aika tarkkaan. Kun näkee takaseinän, alkaa pohtia millä askelilla sitä lähestyy.

– Haluan kirjoittaa pitkään suunnittelemani kirjan narreista ja narrikulttuurista, joka loppui Euroopassa samaan aikaan, kun ensimmäiset mielisairaalat avattiin. Lisäksi haluaisin näytellä yhden tai pari juttua vuodessa. Ja voihan olla, että tämä professuuri jatkuu vielä toisen viisivuotiskauden.

Kansallisteatterin eläkevirka oli tyrkyllä ensi kertaa nelikymppiselle Björkmanille. Hän näki edessään siintävät seesteiset vuodet: pukuhuone, lava, yhdet Lavaklubilla ja sitten kotiin. Päivästä toiseen. Ikuinen nöösipoika kavahti sellaista auvoa.

– Pitääkö ihmisen olla onnellinen? Elämässä on niin paljon muutakin.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2014.

Hannu-Pekka Björkman

Syntynyt Kannonkoskella vuonna 1969.
Asuu Helsingissä
Ammatti Näyttelijä, kirjailija ja näyttelijäntyön professori Teatterikorkeakoulussa.
Näytellyt teattereissa sekä yli 50 elokuvassa ja tv-sarjassa.
Perhe Kaksi poikaa.