Näyttelijä Leena Uotila, 76: ”Minulla ei ole tarvetta haikailla lapsia luokseni matkojen päästä”

Näyttelijä Leena Uotila, 76, tekee itsestään päivittäin hämmästyttävän havainnon. Siinä se taas menee. Hirvittävää vauhtia, kieli vyön alla, pää eteen nokittaen.

– Ei siihen olisi mitään tarvetta. Ehtisin teatterille rauhallisempaakin tahtia, mutta kroppa tuntuu vievän. Usein olen ajatellut, että menen hissukseen ja nautiskelen kauniista syyspäivästä, sanoo Leena.

Siinä se taas menee. Hirvittävää vauhtia, kieli vyön alla.

Hän on päätellyt, että ehkä työ vain on niin innostavaa, että on mukava kiirehtiä.

Vai mahtaako hän kuulua niihin vanhoihin, jotka pelkäävät myöhästyvänsä ja ovat siksi kolme päivää etuajassa? Nokittamisella voi myös olla tekemistä aktiivisen kävelyharrastuksen kanssa.

– Ei silti tarvitsisi läähättää eteenpäin kuin ajokoira.

Uteliaisuus ruokkii mielikuvitusta

Leena tiesi jo kouluvuosina tahtovansa näyttelijäksi. Siinä pääsisi temmeltämään matkimalla ja samaistumalla jänniin ihmisiin. Sellaisiin kuin Armi, isovanhempien naapurustossa asuva maitoauton kuljettaja.

Armilla oli pitkät housut, kaulalle roikkuvat korvakorut ja kiharat valtoimet hiukset. Päässä lippalakki ja suupielessä pilli-Klubi.

Isovanhemmat eivät antaneet Leenalle lupaa mennä Armin mökkeröiselle, mutta ristiriita olemuksessa veti puoleensa: Yhtä aikaa naisellinen ja ammattiautoilija. Konstailematon oman tiensä kulkija.

Armilla oli päässä lippalakki ja suupielessä pilli-Klubi.

Helsingin Töölössä tyttökoulua käydessä ajatus näyttelijän urasta vahvistui. Opettajista huokui aito kiinnostus oppilaita ja omaa työtä kohtaan. Totta kai tytöistä tulisi jotakin!

Leenaa ei lannistanut, vaikka psykologian lehtori totesi hänen ulosannistaan: ”Kaivo on syvä, mutta vinssivehkeet huonot.”

– Se oli hyvin sanottu. Opettaja uskoi, että minulla voisi olla sanottavaa, mutta en saanut vinssattua asiaani esille. Mietin, oliko sisäisessä kaivossani jonkinlainen kasa painuneita lehtiä tai muuta sotkua, ja siksi oli vaikeaa hinata ylös selkeitä lauseita.

Sitä on pitänyt opetella, ajatusten formulointia. Vieläkin käy niin, että tekisi mieli ilmaista isompi ajatus, mutta se ei saa muotoaan. Toisena päivänä onnistuu paremmin.

– Saatan hämmästyä huomatessani, että suustani tulee selkeää juttua. Aivot kai tekevät työtä itsekseen.

Saatan hämmästyä huomatessani, että suustani tulee selkeää juttua.

Välillä on jännä tajuta, miten kieli muuttuu. Hiljattain Leena kysyi kuvauksiin tultuaan, kuka täällä on esimies. Hänelle korjattiin, että tarkoitatko esihenkilöä?

– Kielen muutokset pitävät yllä uteliaisuuttani. En halua rakentaa ympärilleni raameja, joihin käpertyisin. Että puhukaa mitä puhutte, eipä kiinnosta. Silloin sulkisin jotakin pois elämästäni. Miten silloin ruokkisin mielikuvitustani?

Mummot raatavat joulun ympärillä

Vuonna 1974 suomalaiset seurasivat televisioistaan draamasarjaa Solveigin laulu, ja sen jälkeen tiedettiin, kuka on Leena Uotila.

Nuorempi polvi tunnistaa hänet Muumilaakson tarinoiden kertojana ja Vilijonkkana. Uralle mahtuu kymmenittäin elokuva- ja tv-rooleja Rakastuneesta rammasta Hukkaputki-huumorin kautta Teräsleideihin.

Mutta mitä on mummous, mietti Leena, kun kuvattiin Mummola-elokuvaa.

Tiia Kouvon käsikirjoittama ja ohjaama tragikoominen jouluelokuva tuli elokuvateattereihin marraskuun alussa. Se on kiertänyt elokuvafestivaaleilla, ja alkusyksystä tuli pääpalkinto Soulin kansainvälisillä naisten elokuvafestivaaleilla.

Mummolassa perhe kokoontuu joulunviettoon ja tarkoitus on edetä vakiokaavan mukaisesti.

Kahden päivän aikana perheenjäsenten jaksaminen joutuu koetukselle. Kunnes mummo lausuu joulujemme vakio kysymyksen: ”Joko te nyt lähdette?” Hän on tehnyt kaikkensa toisten viihtymiseksi.

Raijasin rapussa ruokaa kassikaupalla.

– Minulla ei ole tarvetta haikailla lapsia luokseni matkojen päästä, koska he asuvat lähelläni. Sitä olen kyllä ihmetellyt, miten aikoinaan jaksoin raataa joulun ympärillä.

Silloin Leena asui miehensä, käsikirjoittaja ja näyttelijä Henri Kapulaisen, ja lastensa Annun ja Artun kanssa hissittömän talon neljännessä kerroksessa Hakaniemessä.

– Raijasin rapussa ruokaa kassikaupalla. Kerran keksin ehdottaa perheelle, että mitä jos ensi jouluna matkustaisimme jonnekin. Yllättäen äitini totesi, että sehän on kiva idea, mutta lapset sanoivat ei, haluamme perinteisen joulun.

Lue lisää Leena Uotilan hyvinvoinnin tekijöistä: ET Terveys 10/23. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.