Taisto Reimaluoto haastaa itsensä pohtimalla vaikeita tunteita. Huomenna alkavan Kajaanin 40. runoviikon taiteellinen johtaja näkee hyvää häpeässä ja pelossa. Perhe on hänen turvapaikkansa.

ET-lehden 5 x sydämellä -juttusarjassa vuonna 2014  Taisto Reimaluoto puhui vallasta, häpeästä, vihasta, pelosta ja perheestä.

"Valta vie ihmistä kuin ahneus porsasta."

– Se pitäisi ottaa säännöllisesti pois vallankäyttäjiltä. Vallasta luopuminen on katkeraa, mutta se tekee hyvää ihmisluonnolle. Pahimmillaan valta on turmiollista ja todellisuutta vääristävää. Aina kun olen itse joutunut väärän vallankäytön alle, olen vetäytynyt taka-alalle. Olen myös särkynyt ja haavoittunut ja tuntenut siitä ensin syyllisyyttä, sitten vihaa ja katkeruutta.

Reimaluoto muisteli näyttelijän opintojaan.

– Valmistuin näyttelijäksi sellaiseen aikaan, jolloin näyttelijän tehtävä oli ottaa käskyjä vastaan teatterin valtaapitäviltä. Ohjaajan oli mahdollista manata epäonnistunut suoritus alimpaan helvettiin, ja näyttelijä sen mukana. Valtaa käytetään edelleen väärin, mutta nyt tiedän, ettei sitä ole pakko hyväksyä.

– Tänä päivänä teatterissa asiat ovat onneksi toisin ja valta on jakautunut useammille.
Valta keskittyy harvojen käsiin myös perheissä. Joudun työni puolesta matkustamaan paljon ja pyrin kunnioittamaan vaimoni valtaa kotimme arkipäivän askareissa.

"Minusta häpeä on hyvä asia."

– Omat itsekkäät ratkaisuni ovat joskus voineet tärvellä ympäristöäni järjettömästi ja tarpeettomasti. Ei ole häpeä tunnustaa virheitään ja sitä, että hävettää. Tahdon pyytää anteeksi ja korjata sen, minkä voin.

– Julkisesti häpeänsä tunnustava palvelee läheisiään, sillä yhteisössä on sanottava asiat ääneen. Häpeä aukaisee ajattelun avaruuden, sen tunnustaminen on häpeäjän rippi ja yhteisön helpotus.

– Aikamme kilpailukulttuurissa keskitytään häpeämättömään voittamiseen ja kukistamiseen sellaisessa maailmassa läheisinkin ihminen on vastustaja ja vihollinen.

"Viha, miten vaikea asia! "

– Viha on sekä sielussa että kehossa. Kehosta sen saa ulos hakkaamalla halkoja tai lyömällä nyrkkeilysäkkiä. Sielusta viha katoaa vain puhumalla toiselle ihmiselle. Itsensäkin kanssa sopimiseen tarvitaan toinen henkilö kuuntelijaksi. Jos vihaa ei pura ulos, se koteloituu kehoon tai muuttuu tolkuttomaksi, eläimelliseksi ja vaistonvaraiseksi vihaksi.

– Nuorena vihasin usein: porvareita, keinottelijoita, huijareita ja kavereita, jotka varastivat hienoja ideoita omiin nimiinsä. Tuolloin viha  oli nopeaa, sykäyksiä vauhdikkaassa elämäntahdissa. Näin vanhempana viha pikemminkin jäytää ja nousee esiin turhautumisena: miten asiat voivat olla tällä tolalla?

"En usko, että pelkoa täytyy voittaa."

Reimaluodon mielestä saa pelätä.

– Pelko ei ole heikkoutta! Pelko on elämää ylläpitävä vaisto, jonka näemme kaikessa meitä ympäröivässä toiminnassa.

– Aina kun olen uuden esityksen kanssa ensimmäistä kertaa esiintymässä yleisölle, pelkään valtavasti. Tiedän tarkkaan miltä tuntuu, kun pelko hiipii ruumiiseeni. Olen nähnyt paljon vaivaa opetellakseni, miten saan kehoni jatkamaan toimintaansa pelosta huolimatta.

– Se, että osaan olla omien pelkojeni seurassa, on tärkeimpiä läksyjä tässä elämässä. Pelko on rohkeuden vasen käsi. Pelon kautta voimme tehdä ratkaisuja, jotka myöhemmin osoittautuvat rohkeiksi. Siksi pelkoa kannattaa sietää.

–  Kaikki nämä tunteet, valta, häpeä, viha ja pelko koetaan perheessä. Perhe on yhteiskunta pienoiskoossa. Yhteiskunnassa koetut väärinkäytökset, anteeksipyynnöt, virheiden tunnustukset, oikeamielisyys ja vallankäyttö muokkaavat kaikkia perheitä.

Perheen malli tulee Reimaluodon mielestä aina omasta lapsuudesta.

"Lapsuudenkodissani oli selvää, että lähimmäistä ei jätetä. "

– Minä vartuin Pohjois-Helsingissä laakean pellon laidassa. Tuo maisema edusti minulle pysyvyyttä ja elämänrauhaa, se on säilynyt mielessäni kaikissa elämänvaiheissa. Vaimoni kiersi lapsena monilla paikkakunnilla äitinsä työn vuoksi. Hänen maisemansa ja ystävänsä vaihtuivat. Ehkä siksi hän on sosiaalisesti taitava ja rohkea, ja minä olen hitaampi ja varovaisempi.

– Perheessämme jokainen saa olla oma itsensä, yhdessä muiden kanssa. Minulle perhe ei ole status tai sosiaalinen arvo, vaan turvapaikka.

Kajaanin 40. runoviikon 6.–10.2016 ohjelma täällä.

Artikkeli on ilmestynyt ET-lehdessä 11/2014.

 

 

 

 

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.