Murehtiminen voi muuttua sairaudeksi, jos univaje kasvaa, tissuttelu tulee tavaksi ja eristäydyt ystävistäsi. Tunnistatko itsesi näistä piirteistä?

Murehtiminen, ammattilaistermein yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, on lisääntynyt.

Kansainvälisesti naisilla häiriö on yleisempi kuin miehillä, mutta tutkimusten mukaan Suomessa murehtivat yhtä lailla miehet kuin naiset.

Yleisimmin ahdistuneisuushäiriö vaivaa 45-59-vuotiaita.

Taudinkulku on usein krooninen, nopea ja yhtäkkinen toipuminen on harvinaista. Jatkuva murehtiminen uuvuttaa, aiheuttaa jännittyneisyyttä ja univaikeuksia. Usein murehtija myös ajautuu päihdeongelmiin ja eristäytyy.

Onko murehtiminen jo liiallista?

Arkipäivän murheista ja hetkittäisistä huolista kärsii jokainen. Ongelmaksi ja jopa krooniseksi sairaudeksi murehtiminen voi muuttua ajan mittaan, mikäli murheita ei pääse purkamaan. 

Normaalissa tapauksessa ihminen etsii aktiivisesti ulospääsyä murheistaan ja hakee tilanteisiin ratkaisua.

Ongelmatapauksissa murehtiminen jatkuu kierteenomaisesti ruokkien itseään. Usein murehtija suurentelee tilannetta tai tunnetta tai uhkakuvaa mielessään, kehittää kuvitellun kontrollinen tunteen tilanteesta ja uskoo, että pelätty tai murehdittu tapahtuma ei pääse niskan päälle, kun sitä aktiivisesti murehtii.

Puhu lääkärille ja läheisille

Murehtijaa auttavat luottamukselliset ihmissuhteet, henkilöt, joiden kanssa voi parantaa maailmaa. Eristäytyminen ja vellominen eivät auta eteenpäin.

Myös lääkärissä on hyvä tuoda esiin taipumus murehtia tai tunne huolien kasaantumisesta.

Lääkärilehden arvion mukaan jopa 45 prosenttia ahdistuneisuushäiriöistä jää perusterveyhdenhuollossa huomaamatta. Toisinaan tila sekoittuu muihin vastaavia oireita aiheuttaviin sairauksiin, kuten kilpirauhasen toiminnan häiriöihin tai sydän- ja hengityselinsairauksiin.

Lähde: Tunnista murehtija/Lääkärilehti 3-4/15

Poissa silmistä, poissa mielestä?

Menimme mieheni kanssa pariterapiaan. Kyllä. Kiitos, kivasti on mennyt.

Terapian tarkoituksena oli tietysti parisuhteen parantaminen ja solmukohtien avaaminen. Onnistuimme, mutta alku ei näyttänyt lupaavalta.

Olin jo ensimmäistä käyntiä odotellessani kärkkäänä; tein listoja kaikesta, mikä minua miehessä ärsytti, anopissakin, sukutaustoja myöten. Ajattelin, että asia on sillä käsitelty. Että kunhan mies vain rohkeasti myöntää, ettei ole osannut päästää taustastaan irti ja liittyä osaksi vaimoaan, suhteemme suoristuu. Voi, miten väärässä olin.

Ensimmäisellä terapiatunnilla terapeuttimme, kiinteä, hyvin ruskettunut ja potilaitaan puheliaampi täräkkä nainen käänsi keskustelun minuun. Miksi minun on niin vaikea tunnistaa ja myöntää omia kasvunpaikkojani? Ja mikä minulle, spontaanille ja nopealiikkeiselle naiselle oli vieläkin ärsyttävämpää, näitä asioita olisi terapeutin mukaan käsiteltävä ja syvennettävä useammalla tapaamisella. Usealla!

Inhoan vellomista ja vihaan jauhamista. Olen niitä naisia, jotka sanovat kaatuneelle lapselle "ylös vaan, ei käynyt kuinkaan" ja jotka ehdottavat kriisitilanteessa ensimmäiseksi eteenpäin menemistä. "Sattuuhan näitä - mitä syötäisiin?"

On ollut opin paikka oppia oppimaan. Oppia murehtimaan, käsittelemään kivun tunteet ja jopa jauhamaan. Vieläkin vellominen ärsyttää, siitä en ole oppinut pois, mutta olen oppinut tuomaan näkyväksi murheet, epäkohdat, pettymykset ja jättämään ne sitten taakse. Laittamaan asiat ikään kuin osaksi suurta kuvaa.

Ystäväni on tässä vieläkin, noh, voisiko sanoa itseänikin ongelmallisempi. Hän kuuntelee ja ohjaa, mutta kun tulee puhe hänen omista murheistaan hän toteaa usein: "äh, kun ei näistä puhu, eivät ne pääse niskan päälle".

Poissa silmistä, poissa mielestä - niinkö?

Leena Tanskanen, toimituspäällikkö

Mitä mieltä sinä olet?