Paula Hartman rakasti työtään saaristolaispappina, ja oli rakastettu. Kymmenessä vuodessa palava innostus poltti voimat loppuun.

Eletään vuotta 1991. Paula Hartman, 26-vuotias helsinkiläispappi, pitää taukoa jatko-opinnoistaan Saksassa ja hakee töitä. Samaan aikaan koillisella Ahvenanmaalla lauma harhailee ilman paimenta.

Paula etsii kartasta Brändön, sitten hän sanoo kyllä. Brändössä häntä odottaa 1200 saaren helminauha ja meri, jota hän rakastaa. Seurakunta ottaa vastaan jo viidennen vt. kirkkoherran vuoden sisällä. Syrjäisille saarille Jumalan selän taa ei ole tungosta.

Nuori naispappi sitoutuu ja samastuu seurakuntaansa. Hän julistaa lohdutuksen ja armon sanomaa, ja seurakunta rakastaa häntä. Ainoana kokopäiväisenä työntekijänä hän tarttuu rivakasti kaikkeen. Kun joku toivoo lapsikuoroa, hän perustaa sellaisen. Kun kirkko vaatii korjausta, hän johtaa rakennuskomiteaa. Kalastuskuntaankin hän kuuluu, totta kai.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Osaan organisoida, nautin kokonaisuuksista. Halusin toteuttaa kaikkien toiveet: olin sätkynukke.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Välillä narrataan haukia

”Hän on hankkinut veneenkin, ehkä hän jää”, aprikoivat brändöläiset. Mutta kun ahkera pappi ei ehdi merelle haukia narraamaan, ja omatunto soimaa. On synti asua maailman kauneimmassa saaristossa, jos ei ole aikaa nauttia siitä.

Neljä vuotta myöhemmin Paula valitaan vakinaiseksi kirkkoherraksi. Edessä on selvä tie, jota johtaa vahva kutsumus.

– Minulta puuttui rajojen laittaja, joten kunnon perfektionistina antauduin työlleni täysin.

Vastaava tarina: Lääkäri parani buutseissa

Iltapimeällä kirkkoherra palaa pappilaan ja sytyttää valot. Joskus se on merkki läheiselle vanhainkodille: puhelin pirahtaa heti.

Jokainen vainaja on tuttu

Hautajaiset käyvät raskaiksi, sillä jokainen vainaja on tuttu. Yhteisön suru on papin omaa surua. Terve ammatillinen etäisyys häviää – vai oliko sitä koskaan?

– Sain enemmän, sillä vuohia on kaksi, lampaita kolme ja lisäksi maatiaiskanoja, kukko ja navettakissa, Paula nauraa.

Puolentoista hehtaarin pientila Perttelissä on ollut jo 13 vuotta Paulan ja Eeva-Stiinan yhteinen koti, Lönnemo. Kylmä vesi tulee sisälle omasta kaivosta, ja huussi on navetan päädyssä.

– Vain merta kaipaan joskus, joten hankin ”merenrantahuvilan” tontin perukoille. Hitaana ihmisenä tarvitsen välillä hiljaisia päiviä kirjojen parissa. Ekologinen mökkimatka!

Taustaa: Miksi uupumus tulee usein kesän jälkeen?

Teksti on osa ET-lehdessä 13/2015 julkaistusta Paula Hartmanin haastattelusta.

Kyllä se loppuunpalaminen on yleensä liiankin  tunnollisten ihmisten juttu. Ei siitä pelasta kutsumus eikä heterous. Pitäisi pystyä sanomaan ei ja muiden pitäisi opetella hyväksymään, että toinen kieltäytyy. Pitää antaa itselleen ja toisillekin aikaa latautua. 

Hurmaannuin Äiti Maa tarinasta jossa oli suurta viisautta alusta loppuun. Enemmän tuon kaltaisia tarinoita. Kasvu rajallisella planeetalla sai  ihan pysähtymään ja koko artikkeli oli mahtava. Paljon onnea tulevaisuuteen ja lisää järkeviä ja opettavaisia ajatuksia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla