Pirkko Saisio on Metsähallituksen kansallispuistokummi ja tämä kuva on otettu Isokarin majakkasaarella, joka kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Kummit vievät luonnossa  liikkumisen sanomaa eteenpäin.
Pirkko Saisio on Metsähallituksen kansallispuistokummi ja tämä kuva on otettu Isokarin majakkasaarella, joka kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Kummit vievät luonnossa liikkumisen sanomaa eteenpäin.

Kirjailija Pirkko Saisio on purjehtinut pelotta kovissa tuulissa ja ajanut pelottomasti itselleen tärkeitä asioita, vaikka olisi tiennyt siitä seuraavan raskastakin kritiikkiä.

Kun katselee Isokarin majakkasaarta, on vaikea kuvitella, että pari päivää aikaisemmin se oli kunnon myrskyn riepoteltavana.

– Ensimmäisenä päivänä yritettiin syödä ulkona, mutta kun tillit lähtivät pöydältä lentoon, kerättiin äkkiä kamat ja siirryttiin sisälle, päivittelee Pirkko Saikki Saisio, 66, Isonkarin kallioilla.

Sisällä ”naukui ja tömisi”, kun yli 20 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli töni vanhaa luotsimökkiä, jossa Pirkko ja hänen puolisonsa elokuvaohjaaja Pirjo Honksu Honkasalo, 68, yöpyivät. Kirjailija katseli iltaisin ikkunasta pimeälle merelle, jossa isot laivat menivät ja ”ranta sykki valoa”.

Kirjailija on pukeutunut niin kuin näissä keleissä kuuluu. Punainen villamyssy ei ole ulkona yhtään liikaa. Yllä on Hailuodossa kudottu tuhti villapaita, jonka ansiosta Saisio menisi täydestä majakanvartijana. Majakoita hän ei ole vartioinut, mutta veneen ruoria kääntänyt senkin edestä.

Pirkolla, lempinimeltään Saikilla, on ollut yhteinen vene Honksun kanssa lähes 30 vuotta, ja siinä ajassa on menty läpi myrskystä jos toisestakin. Meri on kiehunut, mutta niin on kiehunut kippareillakin.

Luotsimökin tuvan pöydällä on kasa kirjoja, päällimmäisenä Muumipappa ja meri, mutta puhuri ja aallot tekivät mielen niin rauhattomaksi, ettei kirjoihin tullut tartuttua. Saisio istuu ikkunan vierellä, meri näkyy siitä hyvin.

Pirkko ja Pirjo hankkivat moottorivene Dianan 1988. Pirkon tytär Elsa täytti Dianan ensimmäisenä kesänä seitsemän vuotta. Elsa vietti veneessä aikaansa paitsi ystäviensä ja Pirjon sisarten lasten kanssa myös Katto Kassista tai Neiti Etsiviä lukien.

– Eiväthän lapset jaksa katsoa hitaasti ohimenevää maisemaa ja nauttia siitä. Elsa viihtyi kuitenkin melko hyvin aloillaan, kun hänellä oli kirja kädessä. Veneessä oli usein myös ystäviämme ja heidän lapsiaan, ja kävimme paljon tuttujen mökeillä.

Myrskyt koettelivat Dianaa ja perheen keskinäistä sopua. Veneen kylkiin tulleita kolhuja paikattiin Sikaflexillä ja taas mentiin.

Jälkikäteen on käynyt ilmi, että monet tilanteet olivat Elsalle pelottavia.

Tytär kasvoi veneilykesien aikana ”laivakoirasta täkkäriksi ja täkkäristä jungmanniksi ja lopulta taitavaksi merenkulkijaksi”, kuten Pirkko Lokikirjan omistussanoissa kirjoittaa. Nykyisin Elsa veneilee miehensä, viisivuotiaan poikansa ja toukokuussa syntyneen tyttärensä kanssa Saimaalla vuokraveneellä. Äidin ylpeys näkyy Saisiosta, kun hän kuvailee Elsan olemista vesillä.

– Kyllä Elsa on tarpeellinen niin navigoimassa kuin venettä kiinnittämässä.

Saisio arvelee, että lapsuuden reissujen ansiosta tytär on oppinut olemaan paikallaan niin veneessä kuin luonnossa yleensäkin, ja hän osaa nauttia siitä. Hän varmasti siirtää sitä samaa myös lapsilleen.

Poika ei pysy paikallaan

Viisivuotias tyttärenpoika Remu on myös päässyt isoäitinsä kanssa veneretkille, mutta toistaiseksi vasta pikkuveneellä ja päiväseltään.

En olisi ottanut poikaa purjeveneeseen vielä viime kesänä

– Enkä ole varma tästäkään kesästä. Eihän se pysy paikallaan hetkeäkään! Remu on saanut minut varovaisemmaksi.

Pirkko Saisio on saanut todeta, että pojat ovat erilaisia kuin tytöt, ainakin keskimäärin: siinä missä Elsa jaksoi istua kirja kädessä veneen perässä, tämän poika ei ole hetkeäkään paikallaan. Aikuisen silmien on seurattava hellittämättä pientä menijää, erityisesti vesillä.

Olen tullut varovaisemmaksi iän myötä. Vaaraa ajattelee enemmän, kun kyydissä on oma lapsenlapsi, Pirkko Saisio myöntää.

Ajanvietteet ovat kuitenkin samanlaisia kuin aikoinaan oman lapsen kanssa. Remun kanssa Pirkko ja Pirjo ovat tehneet retkiä lähisaarille, kuten Sammoon ja Ruskioon.

– Kävelemme ja etsimme linnunpesiä. Syömme eväitä. Ja saari on aina kierrettävä, jotta näemme, mikä se on saariaan.

 


Lampaat tekevät arvokasta suojelutyötä: ne pitävät avoimina Isokarin niittyjä ja ketoja. Lauma oppi tuntemaan Pirkon viikon mittaisen lammaspaimenpestin kuluessa.

 

Pirkko Saisio

Syntynyt 1949 Helsingissä, jossa asuu. 
Ammatti Kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Laaja tuotanto romaaneja, näytelmiä sekä elokuva- ja televisio­sarjakäsikirjoituksia. Valtion kirjallisuuspalkinto 1985.   Finlandia-palkinto 2003. Pro Finlandia -mitali 2007.
Perhe Puoliso elokuva­ohjaaja Pirjo Honkasalo.  Aikuinen tytär ja kaksi lastenlasta.
Harrastukset Purjehdus.

Sirkku Moisio suunnitteli vapaudentäyteisiä eläkepäiviä yhdessä miehensä kanssa. Puolison sairauskohtaus muutti hetkessä kaiken.

Pakkasin poikani Niklaksen kanssa astioita muuttolaatikoihin heinäkuussa 2015. Tyhjensimme kotiamme, josta oli juuri tehty kaupat. Mieheni Seppo oli Ruotsin-risteilyllä työkavereidensa kanssa.

Aavistin heti, että jotain oli vialla.

Olin unohtanut puhelimeni autoon ja huomasin vasta parin tunnin kuluttua, että minulle oli soitettu kymmenkunta kertaa tuntemattomasta numerosta. Aavistin heti, että jotain oli vialla.

Olin jäänyt puoli vuotta aikaisemmin eläkkeelle, ja olimme mieheni kanssa uuden ja kutkuttavan elämänvaiheen alussa. Poikamme Patrick, 26, ja Niklas, 28, olivat muuttaneet omilleen, ja iso talomme Puumalan Hurissalossa oli myyty.

Tulevaisuus oli ihanan avoin, voisimme tehdä mitä vain, vaikka lähteä matkalle maailman ympäri. Aluksi aioimme muuttaa lapsuudenkotiini Lappeenrantaan ja tehdä siellä remonttia.

Kesken muuttokiireiden Seppo empi, ehtisikö hän osallistua työpaikkansa palkintoristeilylle. Kannustin häntä lähtemään. Kyllä me poikien kanssa kolmestaan selviäisimme muuttokuorman pakkaamisesta.

Perheemme on aina ollut tiivis yksikkö. Siihen on ehkä vaikuttanut se, että pojat tupsahtivat meille kuin yllätyslahjoina. Asuimme Sepon kanssa vuosikausia Ruotsissa ja olimme olleet lähes kaksikymmentä vuotta ilman ehkäisyä. Kun muutimme Suomeen maaseudulle 1988, tulin vihdoin raskaaksi.

Seppo oli viety laivalta helikopterilla Norrtäljeen Ruotsiin.

Seppo hoiti alle kouluikäisiä poikia monta vuotta kotona minun käydessäni töissä. Heidän suhteensa oli aivan erityinen. Isä oli tärkeä pojille etenkin, kun minä sairastuin harvinaiseen syöpään, leiomyosarkoomaan, poikien ollessa 6- ja 8-vuotiaat. Olimme vielä silloin Sepon kanssa avoliitossa, mutta ennen leikkaustani lainasimme sormukset ja kävimme maistraatissa vihittävänä.

Nyt, vuosia myöhemmin, kun pojat olivat jo aikuisia ja omillaan, me vanhemmat haaveilimme Lapin vaelluksista ja rokkikonserteista. Halusimme nauttia kahden aikuisen elämästä. Mutta toisin kävi.

Soitin heti tuntemattomaan numeroon, josta puhelut olivat tulleet. Sepon risteilyporukan matkanjohtaja kertoi, että mieheni oli saanut sairaskohtauksen. Seppo oli viety laivalta helikopterilla Norrtäljeen Ruotsiin. Hän oli ilmeisesti saanut aivoinfarktin ja maannut avuttomana hytissä. Sepon hyttikaverit eivät olleet ymmärtäneet, että Seppo on sairas.

”Onko isä vihannes?” oli Niklaksen ensimmäinen kysymys puhelun jälkeen. En osannut vastata.

Päätin, että jatkamme pakkaamista emmekä lähde poikien kanssa Ruotsiin. Matka Puumalasta Tukholmaan olisi kestänyt kauan, eikä meistä olisi ollut siellä apua. Mutta talon tyhjentämisessä meitä tarvittiin. Tunteille ei ollut aikaa.

Kaverit tulivat auttamaan, ja siivosimme porukalla. Jotain vertauskuvallistakin siinä oli näin jälkikäteen ajateltuna – vanha elämä pantiin pakettiin.

Seppo lennätettiin Norrtäljestä Mikkelin keskussairaalaan, missä näimme hänet ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen.

Astuin poikien kanssa huoneeseen ja menin heti Sepon lähelle. Silmistä näin, että hän tunnisti meidät – ja sitten hän halasi minua kovasti vasemmalla kädellään. Oikealta puolelta hän oli ihan veltto.

Aivoinfarkti teki hänestä 80-prosenttisen invalidin.

Aivoinfarkti oli tehnyt entisestä hyväkuntoisesta fyysistä työtä tekevästä miehestä 80-prosenttisen invalidin.

Tuntui hyvältä nähdä Seppo, vaikka minun voimakasta miestäni ei enää ollut. Aivovamman takia häneltä oli mennyt myös puhekyky.

Seppo oli sairaalassa kolme kuukautta, ja jo siellä sain ensituntuman taistelusta, jota vammaisten omaisten täytyy käydä. Sepolle tarjottiin ylläpitävää fysioterapiaa kerran viikossa. Sain vaadittua hänelle kuntouttavan fysioterapian kahdesti viikossa. Se antaa toivoa Sepon tilan paranemisesta.

Vaihtoehtoina Sepolle oli ympärivuorokautinen laitosasuminen tai palveluasuminen kotona. Viisas lääkäri suositteli palveluasumista kotona, ja löysin meille Puumalasta vuokra-asunnon Saimaan rannalta.

Onneksi kodistamme on upeat näkymät Saimaalle.

Koska Seppo on vaikeavammainen, hänellä on oikeus henkilökohtaiseen avustajaan 40 tuntia viikossa. Poikamme Niklas opiskeli Jyväskylässä englantia, mutta ei ollut saanut gradua tehtyä. Mitä siellä roikkumaan, muuta tänne, kehotin. Niinpä hän ryhtyi isänsä avustajaksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Hän on avustajana niin pitkään kuin haluaa.

Niklaksen pesti suo minulle vapaata. Asuntommehan on tavallaan laitos, jossa teemme työtä Niklaksen kanssa vuorotellen. Avustaja on vammaiselle maksuton, sillä kunta maksaa sen.

Onneksi kodistamme on upeat näkymät Saimaalle. Luonto antaa paljon voimaa minulle.

Seppo saa puhe-, toiminta- ja fysioterapiaa viikoittain siihen asti, kunnes täyttää 65 maaliskuussa. Periaatteessa ajatus on työelämään kuntoutuminen. Sen jälkeen hän ei ”tarvitse” kuin vähän kuntoutusta, neurologi päättää minkä verran.

Hyvä kunto on pelastanut Sepon. Vasen puoli on erityisen vahva, vasemmalla kädellä hän soitti kitaraakin. Hän pukeutuu ja syö itse ja pystyy käymään vessassa yksin pyörätuolilla. Aluksi hahmottaminen oli hänelle vaikeaa, ja hän törmäili kotona pyörätuolilla. Katsomme yhdessä telkkarista ruotsalaisia ja englantilaisia dekkareita. Hän nauttii niistä kuuntelemalla. Lukea hän ei enää osaa, kun vasen keskiaivolohko ei enää toimi.

Ostimme Sepolle tablettitietokoneen, jolla hän on oppinut tekemään sudokuja ja etsimään Youtubesta musiikkia. Tähän kaikkeen pitää itsellä olla halu, ja onneksi Sepolta löytyi kipinä elämiseen.

Seppo kiittää ruotsiksi, tack, mutta suomeksi hän ei sano juuri mitään.

Parisuhteemme on muuttunut enemmän hoivasuhteeksi, sillä olen aina kiinni Sepon hoidossa. Mutta pussailemme ja halailemme kyllä. Jos vähän vihjaisen, että pitäisikö tehdä jotain rajumpaakin, Seppo ihan kauhistuu. Seppo on tavallaan entisensä mutta toisaalta erilainen. Aivoinfarkti muuttaa ihmistä.

Ulkoilla Seppo ei halua, sillä hän arastelee vammaisuuttaan. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa. Hän haluaisi olla normaali, eikä pyörätuolissa. Pyörätuolikyyti on epätasaista, ja Seppo on herkkä tärähdyksille.

Hän on ikänsä ollut kova rakentamaan ja tekemään töitä käsillään. Voi vain kuvitella, miten vaikeaa on hyväksyä, että se kaikki on menneisyyttä.

Seppo kiittää ruotsiksi, tack, mutta suomeksi hän ei sano juuri mitään. Seppo vastaa katsekontaktilla. Hän osaa sanoa joo ja ei, mutta ne voivat mennä väärin. Täytyy kysyä pari kertaa, jotta voi olla varma vastauksesta.

Puheterapeutin mielestä Seppo osaisi enemmän kuin mitä haluaa sanoa.

Minä en halunnut hakea viralliseksi omaishoitajaksi. Arvostan omaa aikaani enemmän kuin sitä pientä rahaa, minkä saisin. Laki muuttui toissa vuonna niin, että ilman virallisen omaishoitajan asemaakin minulla on oikeus kolmeen vapaapäivään kuukaudessa. Niklas hoitaa silloin isäänsä kolmen euron tuntipalkalla.

Elämä jatkuu, mutta erilaisena.

Toki tunnen usein raivoa ja toivottomuutta, kun pitäisi vaikka saada Seppo äkkiä lähtökuntoon, ja taksi odottaa. Yleensä tunne johtuu väsystä. Järjellä ajatellen tajuan, että ei kannata tuhlata energiaa tilanteen murehtimiselle. Joka katastrofin jälkeen olen päässyt jaloilleni ja alkanut uskoa tulevaisuuteen. Elämä jatkuu, mutta erilaisena.

Jotta oma elämäni ei pyörisi vain sairastuneen ympärillä, lähdin mukaan kymmenen hengen porukkaan, jolla perustimme luovan yrityksen Krims­Kramsin. Myymme paikallisia käsitöitä ja kiinnostavaa retrotavaraa sekä vuokraamme kirpparipöytiä.

Olen usein Krims­Kramsissa myymässä, sillä tykkään tavata ihmisiä. Asun puhumattoman miehen kanssa, joten juttelu ja ajatustenvaihto virkistää.

Saatan lähteä kotoa kahvilaan päiväkahville, vaikka saisin kahvin kotonakin. Liu’uttelen potkukelkalla mäen alas ja olen jo keskustassa kyläraitilla.

Viime keväänä pidin ensimmäisen kerran lomaa ja kävin Tukholmassa sukulaistytön ylioppilasjuhlissa. Marraskuussa kokoonnuimme vanhan työpaikkani Saltsjöbadenin porukalla Tukholmassa, ja huhtikuussa tapaamme taas.

Spontaanin lähtemisen olen menettänyt, mutta suunnitellen se sujuu. Ostin koko perheelle joululahjaksi liput Santanan konserttiin. Se on kesällä Helsingissä Kaisaniemen puistossa. Saa nähdä miten reissu onnistuu.

Laulaminen henkireikänä

Lähdin kansalaisopiston karaokekurssille, sillä vanhenevan ihmisen äänihuulet kaipaavat voimistelua. En ollut koskaan kokeillut karaokea, mutta itsensä pitää laittaa likoon ja antaa aivoille uutta tekemistä. Pojat virnuilivat uudelle harrastukselleni. Esiinnymme ehkä keväällä kansalaisopiston kevät­karkeloissa. Saatan joskus uskaltautua ravintolaan laulamaan.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 7/2018.

Lue myös:

Laulaminen henkireikänä

 

 

SIRKKU MOISIO

SYNTYNYT 1952 Lappeenrannassa. Asuu Puumalassa.

PERHE Aviomies Seppo, ja pojat Niklas ja Patrick Lindgren.

HARRASTUKSET Valo­kuvaus, sukututkimus, Puumalan omaishoitajien vertaistukiryhmän vetäminen. Mukana Puumalan Essoten vanhus- ja vammaisneuvostossa.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Satu Hassin tytär Kaisa Hernberg kertoo.

Vihreistä löytyy yhä ihmisiä, jotka eivät tiedä, että äitini on Satu Hassi. En enää yritä peitellä sukulaisuuttamme, mutta olen tyytyväinen, että minut on pyydetty mukaan puolueen toimintaan omien ansioideni vuoksi.

Minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Olin 15-vuotias, kun äitini valittiin eduskuntaan. Muutos oli valtava. Maanantaina vaalien jälkeen opettajat tulivat onnittelemaan minua koulussa, ja siitä pitäen minua pidettiin joka paikassa äitini lähettiläänä.

Äitini oli tekniikan lisensiaatti ja nainen, jolla oli radikaaleja mielipiteitä, joten monella oli hänestä sananen sanottavana. Minulta kyseltiin äitini mielipiteitä erilaisiin asioihin ja minun kauttani lähetettiin äidille terveisiä. Jouduin myös jatkuvasti tilille äitini tekemisistä ja sanomisista. Se oli hillittömän ärsyttävää. En halunnut esiintyä julkisuudessa äitini tyttärenä. Äitini kunnioitti päätöstäni ja varmisti minulta aina, saako hän mainita lehtijutuissa edes nimeä­ni tai ikääni.

Myös isäni puuttui asiaan.

Ikävin tilanne sattui abivuonna, kun olimme koulun juhlasalissa kuuntelemassa Kimmo Sasin puhetta kansanedustajan työstä. Yllättäen yksi opettajista huikkasi kaikkien kuullen:’Toivottavasti Kaisalla ei ole nyt ollut kovin epämukava olo, kun esiintymässä on kilpailevan puolueen edustaja!’ Kävin myöhemmin sanomassa opettajalle, etten halua tällaista huomiota. Myös isäni puuttui asiaan. Hän soitti opettajalle ja ilmoitti, ettei minua saa kohdella äitini edustajana.

Lakkasin aika pian kertomasta uusille tuttavuuksille perheestäni. Lukion jälkeen muutin ulkomaille ja sieltä palattuani Helsinkiin. Halusin jättää Tampereen kauas taakseni.

Tunnistin jo nelivuotiaana lehdestä Margaret Thatcherin ja Augusto Pinochetin. Olen kasvanut politiikan keskellä ja se on aina kiinnostanut minua.

Äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä.

Äitini ura ei kuitenkaan saanut poliitikon työtä näyttämään erityisen hauskalta. Tuntui siltä, että äiti teki hirveästi töitä, mutta sai osakseen valtavasti kritiikkiä ja haukkuja. Siksi päätin itse lähteä liike-elämään ja vaikuttaa yhteiskuntaan sitä kautta. Toimin markkinointiviestintäalalla.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli.

Kaksi vuotta sitten Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö kysyi minulta, lähtisinkö ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Olin tutustunut Villeen työni kautta. Totesin aviomiehelleni, että nyt on varmaan paras soittaa äidille. Äiti kannusti minua heti.

Häkellyin siitä, miten kivaa jo vaalityö oli. Ihmiset toreilla olivat ystävällisiä ja kiinnostavia juttukumppaneita.

Taisin tehdä oikean valinnan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Lue myös:

Kaisa Hernberg, 41

TYÖ Yrittäjä ja poliitikko

ASUU Helsingissä

PERHE Naimisissa, kolme lasta