Pirkko Saisio on Metsähallituksen kansallispuistokummi ja tämä kuva on otettu Isokarin majakkasaarella, joka kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Kummit vievät luonnossa  liikkumisen sanomaa eteenpäin.
Pirkko Saisio on Metsähallituksen kansallispuistokummi ja tämä kuva on otettu Isokarin majakkasaarella, joka kuuluu Selkämeren kansallispuistoon. Kummit vievät luonnossa liikkumisen sanomaa eteenpäin.

Kirjailija Pirkko Saisio on purjehtinut pelotta kovissa tuulissa ja ajanut pelottomasti itselleen tärkeitä asioita, vaikka olisi tiennyt siitä seuraavan raskastakin kritiikkiä.

Kun katselee Isokarin majakkasaarta, on vaikea kuvitella, että pari päivää aikaisemmin se oli kunnon myrskyn riepoteltavana.

– Ensimmäisenä päivänä yritettiin syödä ulkona, mutta kun tillit lähtivät pöydältä lentoon, kerättiin äkkiä kamat ja siirryttiin sisälle, päivittelee Pirkko Saikki Saisio, 66, Isonkarin kallioilla.

Sisällä ”naukui ja tömisi”, kun yli 20 metriä sekunnissa puhaltanut tuuli töni vanhaa luotsimökkiä, jossa Pirkko ja hänen puolisonsa elokuvaohjaaja Pirjo Honksu Honkasalo, 68, yöpyivät. Kirjailija katseli iltaisin ikkunasta pimeälle merelle, jossa isot laivat menivät ja ”ranta sykki valoa”.

Kirjailija on pukeutunut niin kuin näissä keleissä kuuluu. Punainen villamyssy ei ole ulkona yhtään liikaa. Yllä on Hailuodossa kudottu tuhti villapaita, jonka ansiosta Saisio menisi täydestä majakanvartijana. Majakoita hän ei ole vartioinut, mutta veneen ruoria kääntänyt senkin edestä.

Pirkolla, lempinimeltään Saikilla, on ollut yhteinen vene Honksun kanssa lähes 30 vuotta, ja siinä ajassa on menty läpi myrskystä jos toisestakin. Meri on kiehunut, mutta niin on kiehunut kippareillakin.

Luotsimökin tuvan pöydällä on kasa kirjoja, päällimmäisenä Muumipappa ja meri, mutta puhuri ja aallot tekivät mielen niin rauhattomaksi, ettei kirjoihin tullut tartuttua. Saisio istuu ikkunan vierellä, meri näkyy siitä hyvin.

Pirkko ja Pirjo hankkivat moottorivene Dianan 1988. Pirkon tytär Elsa täytti Dianan ensimmäisenä kesänä seitsemän vuotta. Elsa vietti veneessä aikaansa paitsi ystäviensä ja Pirjon sisarten lasten kanssa myös Katto Kassista tai Neiti Etsiviä lukien.

– Eiväthän lapset jaksa katsoa hitaasti ohimenevää maisemaa ja nauttia siitä. Elsa viihtyi kuitenkin melko hyvin aloillaan, kun hänellä oli kirja kädessä. Veneessä oli usein myös ystäviämme ja heidän lapsiaan, ja kävimme paljon tuttujen mökeillä.

Myrskyt koettelivat Dianaa ja perheen keskinäistä sopua. Veneen kylkiin tulleita kolhuja paikattiin Sikaflexillä ja taas mentiin.

Jälkikäteen on käynyt ilmi, että monet tilanteet olivat Elsalle pelottavia.

Tytär kasvoi veneilykesien aikana ”laivakoirasta täkkäriksi ja täkkäristä jungmanniksi ja lopulta taitavaksi merenkulkijaksi”, kuten Pirkko Lokikirjan omistussanoissa kirjoittaa. Nykyisin Elsa veneilee miehensä, viisivuotiaan poikansa ja toukokuussa syntyneen tyttärensä kanssa Saimaalla vuokraveneellä. Äidin ylpeys näkyy Saisiosta, kun hän kuvailee Elsan olemista vesillä.

– Kyllä Elsa on tarpeellinen niin navigoimassa kuin venettä kiinnittämässä.

Saisio arvelee, että lapsuuden reissujen ansiosta tytär on oppinut olemaan paikallaan niin veneessä kuin luonnossa yleensäkin, ja hän osaa nauttia siitä. Hän varmasti siirtää sitä samaa myös lapsilleen.

Poika ei pysy paikallaan

Viisivuotias tyttärenpoika Remu on myös päässyt isoäitinsä kanssa veneretkille, mutta toistaiseksi vasta pikkuveneellä ja päiväseltään.

En olisi ottanut poikaa purjeveneeseen vielä viime kesänä

– Enkä ole varma tästäkään kesästä. Eihän se pysy paikallaan hetkeäkään! Remu on saanut minut varovaisemmaksi.

Pirkko Saisio on saanut todeta, että pojat ovat erilaisia kuin tytöt, ainakin keskimäärin: siinä missä Elsa jaksoi istua kirja kädessä veneen perässä, tämän poika ei ole hetkeäkään paikallaan. Aikuisen silmien on seurattava hellittämättä pientä menijää, erityisesti vesillä.

Olen tullut varovaisemmaksi iän myötä. Vaaraa ajattelee enemmän, kun kyydissä on oma lapsenlapsi, Pirkko Saisio myöntää.

Ajanvietteet ovat kuitenkin samanlaisia kuin aikoinaan oman lapsen kanssa. Remun kanssa Pirkko ja Pirjo ovat tehneet retkiä lähisaarille, kuten Sammoon ja Ruskioon.

– Kävelemme ja etsimme linnunpesiä. Syömme eväitä. Ja saari on aina kierrettävä, jotta näemme, mikä se on saariaan.

 


Lampaat tekevät arvokasta suojelutyötä: ne pitävät avoimina Isokarin niittyjä ja ketoja. Lauma oppi tuntemaan Pirkon viikon mittaisen lammaspaimenpestin kuluessa.

 

Pirkko Saisio

Syntynyt 1949 Helsingissä, jossa asuu. 
Ammatti Kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Laaja tuotanto romaaneja, näytelmiä sekä elokuva- ja televisio­sarjakäsikirjoituksia. Valtion kirjallisuuspalkinto 1985.   Finlandia-palkinto 2003. Pro Finlandia -mitali 2007.
Perhe Puoliso elokuva­ohjaaja Pirjo Honkasalo.  Aikuinen tytär ja kaksi lastenlasta.
Harrastukset Purjehdus.

Ilomantsilainen Tarja, 69, ja järvenpääläinen Raili, 68, vaihtoivat viideksi päiväksi rohkeasti kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirejään ET-lehden pyynnöstä. Miltä tuntui elää toisen elämää?

Opiskelijat tapaavat käydä vaihdossa ulkomailla, mutta Raili Ojala-Signell ja Tarja Patrikainen ovat ehkä lanseeranneet jotain uutta: seniorivaihdon. Raili ja Tarja vaihtoivat kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirinsä viideksi päiväksi ET-lehden pyynnöstä. Seikkailusta tarkemmin kertova juttu ilmestyy 25.4. ET-lehdessä 9/2018. 

Tarja asuu yksin isossa omakotitalossa Ilomantsissa. Lapsenlapset Nikolaos, 13, Anastasia, 10, ja Nektaria, 6, Lampropoulos ovat usein mummolla hoidossa ja yökylässä. Tarjan tytär Riikka Patrikainen on ortodoksisen seurakunnan kanttori ja hänen miehensä Ioannis Lampropoulos sen kirkkoherra.

Railin kotipesä on rivitalossa Järvenpäässä. Hänkin on leski, mutta viettää avomiehensä kanssa yhdessä viikonloput ja kesät. 

Kumpikin naisista suunnitteli toiselle tekemistä, joka noudatteli kodin omistajan tavallista viikko-ohjelmaa.

Miltä toisen ihmisen elämään hyppääminen tuntuu? Ilomantsissa Tarjan kotona viisi päivää viettänyt Raili pääsi tutustumaan itselleen uusiin asioihin, kuten kuorolaulantaan, ortodoksiseen seurakuntaan ja paikallisten piirakoiden leivontaan.

Näin Raili kertoo ajastaan Ilomantsissa.

Raili Ojala-Signell, 68:

Uudessa kodissa

"Tarjan perheystävä Jorma Savinainen oli minua vastassa saapuessani Ilomantsiin myöhään sunnuntai-iltana. Hän opasti minut emännän auton käyttöön ja neuvoi myöhemmin myös leivinuunin lämmityksessä. Halusin oppia, vaikkei sillä käytännön merkitystä viikon aikana ollutkaan.

Jorma piti minulle hyvän esitelmän siitä, millaisia puita lämmityksessä tulisi käyttää. Halot kasattiin uuniin keoksi, keskelle jätettiin rako, johon laitettiin muutama kuiva tuohi. Tulitikulla ei tarvinnut kuin näyttää tuohiin päin, kun tuli tarttui kuiviin halkoihin ja loimusi uunista olohuoneeseen.

Tarjan kotona oli kotialttari. Myös muissa huoneissa näkyi hänen ortodoksinen uskonsa. Minä keitän taustalla teevettä.

Ensimmäistä kertaa kuorossa

En ole koskaan laulanut kuorossa, koska en osaa laulaa nuoteista. Mutta se ei tuntunut olevan tarpeen tässä kansanlaulukuorossa. Kuuntelin, kun kuoron johtajat Riikka Patrikainen ja Liisa Matveinen laulattivat eri ääniä vuorotellen. Kun sävelkulku tuli tutuksi, liityin minäkin naisäänten joukkoon.

Alkuesittelyssä tutustuin muihinkin kuorolaisiin ja heidän taustoihinsa. Tarjan ystävät Erja Karvinen (oikealla puolellani) ja Leena Purmonen (vasemmalla) ottivat minut heti siipiensä suojiin. Kun meidät pyydettiin pöytien takaa luokan eteen kuoroasetelmaan laulamaan seisaaltaan ”Ruskie neitsyt, valkie neitsyt…”, lauloin jo rohkeasti mukana. Sain vieruskaverilta jopa kiitosta kauniista äänestäni.

Tästä uudesta kokemuksesta jäi niin positiivinen olo, että taidan alkaa etsiä Järvenpäästä matalakynnyksistä kuoroa uudeksi harrastuksekseni.

Varamummon rooli haltuun

Kuoron jälkeen menin Tarjan tyttären Riikan perheeseen illalliselle. Olin varannut kotoa mukaan leipomiani I Love You -pipareita tuliaisiksi. Ajattelin, että lapsia tämä kansainvälinen viittomamerkki voisi kiinnostaa. Viittomakieli on minulle tuttua, sillä vanhempani olivat kuuroja ja minäkin olen elänyt kuurojen yhteisössä. 

Vastaanottoni perheessä oli heti innostunut. Lapset Nikolaos (Niko), Anastasia (Ansku) ja Nektaria (Nekku) innostuivat heti asettelemaan sormiaan ILY-muotoon. Kohta minut pyydettiinkin yläkertaan lasten valtakuntaan tutustumaan tyttöjen keppihevosiin ja muihin leluihin. Kaikki puhuivat ja esittivät kysymyksiään minulle yhtaikaa. Seuraavana oli vuorossa kreikkalainen tanssiesitys, johon Anastasia oli tehnyt koreografian ja isoveli Niko etsi netistä musiikin.

Turhaan olin pelännyt tätä lastenlasten hoitoa heidän varamummonaan, minut otettiin avosylin vastaan. Samalla saimme sovituksi vaihtoviikkoni lasten hoito- ja kuljetusajat.

Piiroiden leipominen tutuksi

Pääsin kokeilemaan paikallisten piirakoiden (piiroiden) leipomista. Kesäaikaan Ilomantsissa on turisteille piirookoulu Ravintola Parppeinpirtillä, mutta muulloinkin se järjestetään tilauksesta halukkaille.

Pirootsupussa eli piirakkanurkassa oli lasin takana piiroiden teko jo hyvässä vauhdissa saapuessani paikalle. Pohjia oli kaulittuina iso kasa, josta opettaja Johanna Ikonen otti leivinalustalle kymmenkunta kappaletta käsiteltäviksi. Lastalla jokaisen päälle nakattiin valmista perunamuusia. En ollut tiennytkään, että täytettä levitetään melkein reunoihin saakka. Rypytys kahdella sormella keskeltä päähän, piirakan pyöräytys ja sama toiseen päähän. Päät oli tärkeä vielä kääntää, etteivät ne palaisi.

Sain kädestä pitäen ohjausta myös riisipiiroiden tekemisessä. Rypytys minulta vielä sujui, mutta ruispohjien kaulitseminen vaati jo enemmän taitoa. Uutta oli snapsilasin käyttö samankokoisten pohjien tekemisessä kaulitusta taikinasta. 

Pari tuntia piiroitten teossa lensi siivillä. Seuraavalla Ilomantsin matkallani, toivottavasti jo tulevana kesänä, haluan ehdottomasti päästä nauttimaan karjalaisen pitopöydän antimista Parppeinvaarassa.

Vapaaehtoishommissa

Paikalliset Leijonat ja Ladyt käyvät ulkoiluttamassa vanhuksia. Tarjan ystävä Leena Purmonen on miehensä Kari-Matin ja muiden Leijonien ja Ladyjen kanssa käynyt vapaaehtoistoimintana kerran viikossa ulkoiluttamassa vanhuksia palvelukeskuksessa.

Torstaille osui ensimmäinen kunnon pakkaspäivä kolmen lumisateisen päivän jälkeen. Koska viima oli myös kova, kovinkaan moni vanhus ei halunnut lähteä ulos. Eräs pyörätuolissa istuva mies käväisi saattajansa kanssa tekemässä parkkipaikalla kierroksen, mutta halusi pian takaisin sisään. Intervallijaksolla palvelutalossa oleva reipas ja hyväkuntoisen oloinen Keijo Sivonen teki pitkän lenkin kahden Leijonan kanssa. Palattuaan otettiin vesitornin juurella meistä ryhmäkuva.

Ensikertalaisena paastopalveluksessa

Ortodoksisen kirkon kanttorina toimiva Riikka Patrikainen oli opastanut minua hieman etukäteen tämän paastopalveluksen kulusta. Erona luterilaiseen kirkkoon oli se, että eri kirkkoon kuuluvat eivät voisi osallistua palveluksessa jaettuun ehtoolliseen.

Kirkon kauneus häikäisi minut. Seurakuntalaisia alkoi saapua, he kävivät sytyttämässä kynttilöitä ikonien eteen ja jotkut suutelivat edessä olevaa ikonia. Muutama tuttukin kuoroista tervehti minua. Minua opastettiin, että jos en jaksaisi seisoa koko palvelusta, voisin hyvin käydä istumaan seinänvieruspenkille.

Kuoron laulu ja pappien rukouksien ja tekstien esittäminen laulaen hypnotisoi minut tunnelmaan. Jossain vaiheessa kynttilöiden ja suitsukkeen haju alkoi jopa heikottaa. Suuresti hämmästelin vanhojen naisten ketteryyttä, kun he useaan otteeseen polvistuivat rukoukseen lattialle ja nousivat taas suuremmitta vaikeuksitta ylös.

Vaikka ehtoollisviiniin en saanutkaan osallistua, minua kehotettiin hakemaan vaaleaa leipää isä Ioanniksen leipäkorista. Kuvassa takanani on Hannu Lappalainen, jonka olin tavannut aiemmin molemmissa kuoroissa. Hän ystävällisesti opasti ensikertalaista palveluksen aikana.

Viittomien opettamista

Olin ennen paastopalvelusta vienyt Tarjan lapsenlapsen Nekun muskariin. Kun opettaja ei ollut vielä saapunut, opetin hänelle muutaman eläinviittoman. Nekku osasi viittoa jo vesikilpikonnan, joten opetin miten maakilpikonna viitotaan. Kymmenessä minuutissa käytiin läpi tavallisimmat kotieläimet. 

Paastopalveluksen jälkeen oli seurakuntalaisten yhteinen teehetki, jossa tutustuimme toisiimme ja isä Ioannis kertoi paaston merkityksestä. Siinä oli minulla myös aikaa kuulustella, mitä Nekku muisti opettamastani. Hän muisti melkein kaikki kymmenen viittomaa. Kuvassa viitotaan ”lehmä”. Taustalla isä Ioannis ja äiti Riikka teetä kaatamassa.

On hyvin tavallista, että lapset muistavat kissa-viittoman väärin. Hyvin useinhan he myös silittävät kissaa vastakarvaan. Tässä käydään läpi väärä viittoma vasemmalta oikealle, kun oikea viitotaan oikealta vasemmalle, jolloin rystyset ovat kissan pää. Muut seuraavat kiinnostuneina.

Talvinen Ilomantsi tuli tutuksi


Hattuvaarassa sijaitseva Suomen vanhin tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone oli lumimaisemassa. 

Näin myös tsasouna-lumiveistoksen Ilomantsin torilla.

Ilomantsissa on kylillä moottorisahaveistoksia, sillä siellä pidetään kesäisin moottorisahaveiston MM-kisat."

 

Railin sydämestä osa jäi Ilomantsiin.

– Luonto niin kaunis, ja haluan kokea myös Ilomantsin kesän. Tiedustelin jo majapaikkaa tämän jutun valokuvaajan Eija Irene Hiltusen Kuuksenkaareen, joka on vanha lakkautettu kansakoulu.

Mutta suurin syy palata kesällä on uudet ystävät ja tuttavat.

– Karjalaisten ihmisten sydäntä lämmittävä ystävällisyys ja vieraanvaraisuus on koskettavaa.

Lisää Railin ja Tarjan kokemuksista voit lukea ET-lehdestä 9/2018, joka ilmestyy 25.4. 

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

Katriina Palo-Närhinen
Seuraa 
Liittynyt15.1.2018

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Hei, ja kiitos palautteestasi. Olet aivan oikeassa: yksikin epäreilu opettaja on liikaa, jos sellainen jättää traumoja eliniäksi. ET-lehti ei missään nimessä hyväksy valta-asemaansa väärinkäyttäviä opettajia. Pääkirjoitukseni viesti oli, että lapsuuden ikävistä koulukokemuksista huolimatta niitä monesti ympäröivät mukavat kokemukset, reilut opettajat ja hyvät ystävät. Niitäkin kannattaa muistella, ja kokonaisuus jää useimmilla plussan puolelle. Pahoittelen, että tämä viesti ei auennut riittävän...
Lue kommentti
qwertyuiolkjhgfd Satunnainen n...

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Mutta millaisia traumoja tuollaiset hirviö opettajat ovat jättäneet lapsiin? Montako elämää he ovat tuhonneet? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin armoitettu päätoimittaja, joita opettaja ei onnistunut lannistamaan. Itse asiassa, koko päätoimittajan kirjoituksen pointti jäi epäselväksi minulle. Päätoimittajakin voisi miettiä miksi koko teksti on kirjoitettu? Onko tuossa jotain järkeä? Minulle ainakin jäi mielikuva että jutun ainoa pointti on se että päätoimittajakin sai jotain aikaan. Vai...
Lue kommentti