Poika jää nurkkiin, ei muuta kotoa, ei hanki työtä eikä koulutusta. Miltä äidistä tuntuu, kun lapsi ei aikuistu eikä oma vanhemmuuden tehtävä täyty?

Saijan, 63, poika Tony, 25, viettää päivät pimennysverhojen takana ja pelaa. Ei tapaa ketään, ei käy missään, ei unelmoi mistään. On ja oleskelee.

– Olen kahdesti eronnut, mutta omasta lapsesta ei voi erota. Joskus hävettää, kun kaikkien muiden lapset asuvat omillaan, Saija kertoo.

Iiriksen, 52, esikoispoika Ville, 24, vaatii yhä esimerkiksi taloudellista tukea äidiltään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Autan lastani, mutten kanna häntä enää. Osittain poika on oppinutkin sen, vaikka hakee kontaktia ja apua minusta. En tiedä, käyttääkö hän minua hyväkseen, Iiris sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

–- Onneksi pääsin puhumaan aiheesta vanhempain tukiryhmään. En tiedä, miten muuten olisin jaksanut.

Syömään ja tietokoneelle

Saija pääsee eläkkeelle ensi syksynä. Tähän asti hän on ajatellut, että sitten kun työelämä jää taakse, hänellä on aikaa hoitaa itseään.

Nyt ajatukset ovat muuttuneet. Vuosia jatkunut arki peliriippuvaisen aikuisen pojan kanssa voi pahimmillaan kestää samanlaisena hamaan loppuun saakka.

– Olemme kuin aviopari. Se on luonnotonta, Saija huokaa.

Olemme kuin aviopari, se on luonnotonta.

Saija ei jaksa enää. Kun hän avaa kotioven uupuneena työpäivästä, sisällä lemuaa ummehtuneelta. Tony heräilee pimennysverhojen takana ja valmistautuu läpi yön kestävään pelaamiseen.

Olenko lapseni omaishoitaja?

Saija pelkää, että historia toistaa itseään. Hänen äitinsä oli skitsofreniaa sairastavan pikkuveljen omaishoitaja siihen saakka, kunnes uupui täydellisesti. Viinaan menevästä isästä ei ollut tueksi.

Tonylla on diagnosoitu masennus ja hänellä on siihen lääkitys. Hän on asiakkaana psykiatrisella poliklinikalla. Äiti hoitaa toimeentulotuen paperit.

– Toivon hänelle tulevaisuuden. Eikä se ole minun kanssani.

Omasta tilanteestaan äitinä ei voi puhua juuri kenellekään.

– Joskus ajattelen, että pojan elämä on mennyt hukkaan, mutta niin on mennyt minunkin, Saija toteaa.

Vanhempain ryhmässä Saija on kuitenkin oppinut, että hän ja Tony eivät ole harvinaisuuksia.

Vihdoin oma asunto

Iiriksellä ja Villellä sujuu tällä hetkellä paremmin kuin vuosi sitten. Pitkän masennus- ja päihderiippuvuuskauden jälkeen Ville on saanut vakituisen työpaikan ja oman vuokra-asunnon.

– Olen onnellinen pienistä edistysaskelista, Iiris sanoo.

Iiris uskaltaa myös nauttia omasta elämästään. Tosin hätä ja huoli Villestä ovat läsnä edelleen, samoin tunne epäonnistumisesta äitinä.

Ville oli neljä ja isosisko seitsemän, kun Iiris ja lasten isä erosivat. Iiris ei kuitenkaan usko, että erolla on tekemistä syrjäytymisen kanssa.

– Olin varma päätöksestä silloin ja hyvilläni ratkaisusta edelleen.

Villellä todettiin jo varhain hahmotushäiriöitä. Vähän myöhemmin epäiltiin Aspergerin syndroomaa.

Lukiossa Ville alkoi käyttää kannabista. Koulu takelteli. Alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö oli jo arkista.

Toivon salaa ihmeen tapahtuvan.

– Olen opetellut hyväksymään sen, että ihana, erityislaatuinen poikani ei ehkä koskaan pysty käyttämään kykyjään eikä kokemaan onnistumisen tunteita. Toivon salaa ihmeen tapahtuvan, Iris sanoo.

Laskujen maksaminen ei auta

Pää on kuin mustan pilven sisällä ja on vaikea nauttia elämästä, sanoi eräs äiti vuosia sitten vanhempien vertaistukiryhmän ohjaajalle Misan Zilliacukselle. Zilliacus on parikymmentä vuotta ohjannut ryhmiä Helsingin Nuorisoasemalla.

– Rakkaus lapseen yhdistää kaikkia vanhempia, niin isiä kuin äitejä. Huoli ja yksinäisyys pakottavat etsimään apua.

Nuorisoasemalla autetaan muun muassa päihde- ja peliriippuvaisia nuoria. Zilliacuksen mukaan nuorta ei auta, jos vanhempi maksaa velat ja ostaa ruuat. Nuoren on otettava vastuu.

Vielä 80-luvulla päihteitä käyttävä nuori pääsi katkaisuun ja laitoshoitoon jopa samana päivänä. Nyt nuori joutuu jonottamaan hoitopaikkaa viikkoja. Pahimmillaan asunnoton, varaton ja syrjäytynyt nuori muuttaa vanhemman tai isovanhemman sohvalle odottamaan hoitopaikkaa.

Rajat myös vanhemmalle

Misan Zilliacus on vahvasti sitä mieltä, ettei koskaan ole liian myöhäistä laittaa elämäänsä kuntoon ja tehdä muutosta. Ei siinäkään tilanteessa, jossa nuoruusvuodet ovat kuluneet pimennysverhojen takana tai luottotiedot ovat menneet päihteiden kanssa läträten.

– Monet laittavat elämänsä kuntoon vasta viisikymppisinä.

Monet laittavat elämänsä kuntoon vasta viisikymppisinä.

Myös vanhempien ja isovanhempien on hyvä miettiä omia rajojaan.

– Muuten voi palaa loppuun tai edesauttaa tahtomattaan nuoren ongelmallista käyttäytymistä tekemällä asioita liikaa hänen puolestaan. Tukiryhmässä myös vanhempi oppii hoitamaan ja arvostamaan itseään.

Haastateltavien nimet on muutettu.

JEP

Tietyllä tavalla vielä ymmärrän reilua parikymppistä, joka helmoissa pyörii. Mutta entäs nämä reilut 50-kymppiset, jotka asuvat omillaan vuokralla, käyvät jopa töissä mutta joita jatkuvasti 'autellaan'? Jopa 80-90 v vanhemmat pitävät itsellään jopa autoa ( vaikkei sitä tarvitsekaan itse) jotta aikuinen keski-ikäinen lapsi lainailee ( = tarvitsee). Ymmärtäisin että 50-kymmpisellä on auto, jolla lähtee kyydiksi iäkästä isäänsä. Ei niin että autoa juurikaan tarvitsematon äiti/isä pitää kallista kustannuserää eläkkeestään aikuista lastaan varten.  Kun itse on eläkkeensä ansainnut, tavalla tai toisella siitä pitää vain itsekseen saada nauttia..Jotain vikaa yhtälössäkin jossa reippaasti aikuinen, työssäkäyvä lapsi lainaa rahaa eläkkeellä olevalta vanhemmaltaan. Kuvio yhtä vinksahtanut kuin että työssäkäyvä lainaa rahaa työttömältä.

Vierailija

Minun poikani muutti kotoa n.25-vuotiaana. Käytiin meilläkin moninaisia keskusteluja hänen tulevaisuudestaan ja yksin asumisesta. En painostanut koska hän oli työtön ja kaveripiirissä ei ollut oikein ketään oikeasti kaveria.
Sitten tuli ammattikurssi ja sen myötä tuli tarve omalle asunnolle ja omalle yksityisyydelle.
Kaikella on aikansa. Nuoret ovat erilaisia.
Ei ole yhtä tiettyä ikärajaa jolloin kodista on pakko lähteä.
Kun poika asui kotona, jostain syystä meillä kävi niitä heppuja jotka olivat vanhempien eron tai muun takia lennätetty kodeistaan.
Meillä istuttiin iltakahvilla ja ruisleivällä sekä huoliakin ratkottiin.
Olin iloinen kun oli aikaa olla aikuinen myös vieraille nuorille. Aika aikaa kutakin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla