Geriatrian professori Jaakko Valvanne puolustaa dementiakyliä. Hoivakodeissa liikkumista ja elämänlaatua rajoitetaan välillä perusteettomasti.

Ylen Hoivakoti kuntoon -sarjan asiantuntija, geriatrian professori Jaakko Valvanne kertoo, että Suomeen on suunnitteilla Hollannin mallin mukaisia, vapaan liikkumisen ja "normaalin elämän" sallivia vanhusten dementiakyliä. Näissä kylissä hoitajat ja vapaaehtoiset tukevat asukkaiden omia elämänvalintoja ilman laitosympäristöä ja asukkaat asuvat kuin missä tahansa pikkukylässä tai korttelissa, omissa kodeissaan, tuetusti. Dementiakyliä suunnitellaan mm. Helsinkiin ja Tampereelle.

Hollannin malli on pitkälle viety: Muistisairaiden kylään tullaan vartioidun oven kautta aukiolle, missä suihkulähde solisee ja alppiruusut kukkivat toukokuussa.

Asukkaat saavat liikkua alueella vapaasti, he käyvät yksin tai avustajan kanssa kävelyllä, ostoksilla, kampaajalla, fysioterapeutilla tai matkatoimistossa.

"Kylässä" on myös kerhoja ja harrastuspisteitä. Asukkaita ja lähinaapureita palvelevat ravintola, pubi ja teatteri.

Vuodepotilaita ei dmentiakylässä ole eikä laitosmaista hoitoa. Henkilökunta yhdessä vapaaehtoisten avustajien kanssa siivoaa, pesee pyykit, tekee ostokset, laittaa ruokaa ja tiskaa astiat. Asukkaat voivat osallistua kodin töihin kuntonsa mukaan.

Hoivakoti kuntoon kaikkialla

Hoivakoti kuntoon -tv-sarjassa on syksyn ja alkutalven ajan seurattu ja kohennettu somerolaisen Tervaskannon hoivakotia. Tulokset ovat olleet niin kannustavia, että ohjelmassa ja uudistuksissa mukana ollut professori Jaakko Valvanne vaatii muutoksia julkisen hoivan laitoksiin.

- Yksilöllisiä toiveita täytyy olla mahdollista toteuttaa! Olennaista on, että asukkaat saavat elää omannäköistään elämää, sellaista kuin ovat aina eläneet.

- Hoivakodeissa tulisi olla mahdollisuus sisätiloissa liikkumiseen vapaasti mihin vuorokauden aikaan tahansa ja vapaus toteuttaa itseään ja tehdä mielihyvää tuottavia asiota, kuten kuunnella levyjä tai radiota, käydä ravintolassa syömässä - käydä vaikka ongella.

Aikuinen ei makaa vaipoissa

Valvanne korostaa erityisesti sitä, että iso muutos elämänlaadussa tehdään jo sillä, että hoitajat ja potilaat suhtautuvat toisiinsa ihmisiä, samanarvoisina.

- Asukas tulee kohdata tasavertaisena aikuisena. Liikkumista ei saa rajoittaa fyysisin keinoin. Ei magneettivöitä, ei geriatrisia tuoleja vöineen, eikä korotettuja sängynlaitoja. Sen sijaan esimerkiksi normaalia vessassakäymistä tulee tukea.

Samaa mieltä on toinen sarjan asiantuntijoista, vanhusten taidetyöhön erikoistunut hoitoalan vaikuttaja Taina Semi. Semin mielestä hoitokulttuuri periytyy sukupolvelta toiselle. Moni myös uupuu sen takia, ettei pääse vaikuttamaan työhönsä.

- Itse pidän vanhus- ja muistityötä luovana työnä, hoitotaiteena. Meillä on "materiaalina" ihminen. Kaikki taide kumpuu ihmisistä ja ihmisyydestä. Erityisesti kun ajatellaan muistisairaita ihmisiä, heidän minuus rakennetaan joka päivä uudelleen toisten ihmisten kautta, Se minkä arvon ja aseman hoitajat antavat muistisairaalle oman käyttäytymisen, puheen ja kohtaamistaitojensa kautta.

 Hoivakoti kuntoon, viimeinen jakso 19.1.2015 Yle TV1:ssä klo 21.00

Lisätietoa sarjasta ja mukaan ilmoittauduneista hoivakodista löydät täältä.

Vierailija

Hoivakoti kuntoon -sarjasta tuttu professori Jaakko Valvanne: "Ongelle pitää päästä ja ravintolaan"

Palvelutalosta kunnan kautta saatava asunto ei ole aina ratkaisu ongelmiin. Siellä keskiasteisesta muistisairaudesta kärsivä ikäihminen yksin istuu asunnossaan ja pelkää, kun tuntuu että talossa ei muita olekaan, hiljaista on, rappukäytävästäkään ei kuulu mitään. Hoitajat piipahtavat vain hoitosuunnitelmaan kirjatut minuuttimäärät tuomassa lääkkeet. Aika kuluu hitaasti. Ohjelmaakin talossa on, mutta kun ei muista lukea asuntoihin jaettavaa paperinippua eivätkä hoitajat ehdi hakea mukaan...
Lue kommentti

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.