Sirkku Moisio suunnitteli vapaudentäyteisiä eläkepäiviä yhdessä miehensä kanssa. Puolison sairauskohtaus muutti hetkessä kaiken.

Pakkasin poikani Niklaksen kanssa astioita muuttolaatikoihin heinäkuussa 2015. Tyhjensimme kotiamme, josta oli juuri tehty kaupat. Mieheni Seppo oli Ruotsin-risteilyllä työkavereidensa kanssa.

Aavistin heti, että jotain oli vialla.

Olin unohtanut puhelimeni autoon ja huomasin vasta parin tunnin kuluttua, että minulle oli soitettu kymmenkunta kertaa tuntemattomasta numerosta. Aavistin heti, että jotain oli vialla.

Olin jäänyt puoli vuotta aikaisemmin eläkkeelle, ja olimme mieheni kanssa uuden ja kutkuttavan elämänvaiheen alussa. Poikamme Patrick, 26, ja Niklas, 28, olivat muuttaneet omilleen, ja iso talomme Puumalan Hurissalossa oli myyty.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tulevaisuus oli ihanan avoin, voisimme tehdä mitä vain, vaikka lähteä matkalle maailman ympäri. Aluksi aioimme muuttaa lapsuudenkotiini Lappeenrantaan ja tehdä siellä remonttia.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kesken muuttokiireiden Seppo empi, ehtisikö hän osallistua työpaikkansa palkintoristeilylle. Kannustin häntä lähtemään. Kyllä me poikien kanssa kolmestaan selviäisimme muuttokuorman pakkaamisesta.

Perheemme on aina ollut tiivis yksikkö. Siihen on ehkä vaikuttanut se, että pojat tupsahtivat meille kuin yllätyslahjoina. Asuimme Sepon kanssa vuosikausia Ruotsissa ja olimme olleet lähes kaksikymmentä vuotta ilman ehkäisyä. Kun muutimme Suomeen maaseudulle 1988, tulin vihdoin raskaaksi.

Seppo oli viety laivalta helikopterilla Norrtäljeen Ruotsiin.

Seppo hoiti alle kouluikäisiä poikia monta vuotta kotona minun käydessäni töissä. Heidän suhteensa oli aivan erityinen. Isä oli tärkeä pojille etenkin, kun minä sairastuin harvinaiseen syöpään, leiomyosarkoomaan, poikien ollessa 6- ja 8-vuotiaat. Olimme vielä silloin Sepon kanssa avoliitossa, mutta ennen leikkaustani lainasimme sormukset ja kävimme maistraatissa vihittävänä.

Nyt, vuosia myöhemmin, kun pojat olivat jo aikuisia ja omillaan, me vanhemmat haaveilimme Lapin vaelluksista ja rokkikonserteista. Halusimme nauttia kahden aikuisen elämästä. Mutta toisin kävi.

Soitin heti tuntemattomaan numeroon, josta puhelut olivat tulleet. Sepon risteilyporukan matkanjohtaja kertoi, että mieheni oli saanut sairaskohtauksen. Seppo oli viety laivalta helikopterilla Norrtäljeen Ruotsiin. Hän oli ilmeisesti saanut aivoinfarktin ja maannut avuttomana hytissä. Sepon hyttikaverit eivät olleet ymmärtäneet, että Seppo on sairas.

”Onko isä vihannes?” oli Niklaksen ensimmäinen kysymys puhelun jälkeen. En osannut vastata.

Päätin, että jatkamme pakkaamista emmekä lähde poikien kanssa Ruotsiin. Matka Puumalasta Tukholmaan olisi kestänyt kauan, eikä meistä olisi ollut siellä apua. Mutta talon tyhjentämisessä meitä tarvittiin. Tunteille ei ollut aikaa.

Kaverit tulivat auttamaan, ja siivosimme porukalla. Jotain vertauskuvallistakin siinä oli näin jälkikäteen ajateltuna – vanha elämä pantiin pakettiin.

Seppo lennätettiin Norrtäljestä Mikkelin keskussairaalaan, missä näimme hänet ensimmäistä kertaa sairastumisen jälkeen.

Astuin poikien kanssa huoneeseen ja menin heti Sepon lähelle. Silmistä näin, että hän tunnisti meidät – ja sitten hän halasi minua kovasti vasemmalla kädellään. Oikealta puolelta hän oli ihan veltto.

Aivoinfarkti teki hänestä 80-prosenttisen invalidin.

Aivoinfarkti oli tehnyt entisestä hyväkuntoisesta fyysistä työtä tekevästä miehestä 80-prosenttisen invalidin.

Tuntui hyvältä nähdä Seppo, vaikka minun voimakasta miestäni ei enää ollut. Aivovamman takia häneltä oli mennyt myös puhekyky.

Seppo oli sairaalassa kolme kuukautta, ja jo siellä sain ensituntuman taistelusta, jota vammaisten omaisten täytyy käydä. Sepolle tarjottiin ylläpitävää fysioterapiaa kerran viikossa. Sain vaadittua hänelle kuntouttavan fysioterapian kahdesti viikossa. Se antaa toivoa Sepon tilan paranemisesta.

Vaihtoehtoina Sepolle oli ympärivuorokautinen laitosasuminen tai palveluasuminen kotona. Viisas lääkäri suositteli palveluasumista kotona, ja löysin meille Puumalasta vuokra-asunnon Saimaan rannalta.

Onneksi kodistamme on upeat näkymät Saimaalle.

Koska Seppo on vaikeavammainen, hänellä on oikeus henkilökohtaiseen avustajaan 40 tuntia viikossa. Poikamme Niklas opiskeli Jyväskylässä englantia, mutta ei ollut saanut gradua tehtyä. Mitä siellä roikkumaan, muuta tänne, kehotin. Niinpä hän ryhtyi isänsä avustajaksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Hän on avustajana niin pitkään kuin haluaa.

Niklaksen pesti suo minulle vapaata. Asuntommehan on tavallaan laitos, jossa teemme työtä Niklaksen kanssa vuorotellen. Avustaja on vammaiselle maksuton, sillä kunta maksaa sen.

Onneksi kodistamme on upeat näkymät Saimaalle. Luonto antaa paljon voimaa minulle.

Seppo saa puhe-, toiminta- ja fysioterapiaa viikoittain siihen asti, kunnes täyttää 65 maaliskuussa. Periaatteessa ajatus on työelämään kuntoutuminen. Sen jälkeen hän ei ”tarvitse” kuin vähän kuntoutusta, neurologi päättää minkä verran.

Hyvä kunto on pelastanut Sepon. Vasen puoli on erityisen vahva, vasemmalla kädellä hän soitti kitaraakin. Hän pukeutuu ja syö itse ja pystyy käymään vessassa yksin pyörätuolilla. Aluksi hahmottaminen oli hänelle vaikeaa, ja hän törmäili kotona pyörätuolilla. Katsomme yhdessä telkkarista ruotsalaisia ja englantilaisia dekkareita. Hän nauttii niistä kuuntelemalla. Lukea hän ei enää osaa, kun vasen keskiaivolohko ei enää toimi.

Ostimme Sepolle tablettitietokoneen, jolla hän on oppinut tekemään sudokuja ja etsimään Youtubesta musiikkia. Tähän kaikkeen pitää itsellä olla halu, ja onneksi Sepolta löytyi kipinä elämiseen.

Seppo kiittää ruotsiksi, tack, mutta suomeksi hän ei sano juuri mitään.

Parisuhteemme on muuttunut enemmän hoivasuhteeksi, sillä olen aina kiinni Sepon hoidossa. Mutta pussailemme ja halailemme kyllä. Jos vähän vihjaisen, että pitäisikö tehdä jotain rajumpaakin, Seppo ihan kauhistuu. Seppo on tavallaan entisensä mutta toisaalta erilainen. Aivoinfarkti muuttaa ihmistä.

Ulkoilla Seppo ei halua, sillä hän arastelee vammaisuuttaan. Ihmisten kohtaaminen on vaikeaa. Hän haluaisi olla normaali, eikä pyörätuolissa. Pyörätuolikyyti on epätasaista, ja Seppo on herkkä tärähdyksille.

Hän on ikänsä ollut kova rakentamaan ja tekemään töitä käsillään. Voi vain kuvitella, miten vaikeaa on hyväksyä, että se kaikki on menneisyyttä.

Seppo kiittää ruotsiksi, tack, mutta suomeksi hän ei sano juuri mitään. Seppo vastaa katsekontaktilla. Hän osaa sanoa joo ja ei, mutta ne voivat mennä väärin. Täytyy kysyä pari kertaa, jotta voi olla varma vastauksesta.

Puheterapeutin mielestä Seppo osaisi enemmän kuin mitä haluaa sanoa.

Minä en halunnut hakea viralliseksi omaishoitajaksi. Arvostan omaa aikaani enemmän kuin sitä pientä rahaa, minkä saisin. Laki muuttui toissa vuonna niin, että ilman virallisen omaishoitajan asemaakin minulla on oikeus kolmeen vapaapäivään kuukaudessa. Niklas hoitaa silloin isäänsä kolmen euron tuntipalkalla.

Elämä jatkuu, mutta erilaisena.

Toki tunnen usein raivoa ja toivottomuutta, kun pitäisi vaikka saada Seppo äkkiä lähtökuntoon, ja taksi odottaa. Yleensä tunne johtuu väsystä. Järjellä ajatellen tajuan, että ei kannata tuhlata energiaa tilanteen murehtimiselle. Joka katastrofin jälkeen olen päässyt jaloilleni ja alkanut uskoa tulevaisuuteen. Elämä jatkuu, mutta erilaisena.

Jotta oma elämäni ei pyörisi vain sairastuneen ympärillä, lähdin mukaan kymmenen hengen porukkaan, jolla perustimme luovan yrityksen Krims­Kramsin. Myymme paikallisia käsitöitä ja kiinnostavaa retrotavaraa sekä vuokraamme kirpparipöytiä.

Olen usein Krims­Kramsissa myymässä, sillä tykkään tavata ihmisiä. Asun puhumattoman miehen kanssa, joten juttelu ja ajatustenvaihto virkistää.

Saatan lähteä kotoa kahvilaan päiväkahville, vaikka saisin kahvin kotonakin. Liu’uttelen potkukelkalla mäen alas ja olen jo keskustassa kyläraitilla.

Viime keväänä pidin ensimmäisen kerran lomaa ja kävin Tukholmassa sukulaistytön ylioppilasjuhlissa. Marraskuussa kokoonnuimme vanhan työpaikkani Saltsjöbadenin porukalla Tukholmassa, ja huhtikuussa tapaamme taas.

Spontaanin lähtemisen olen menettänyt, mutta suunnitellen se sujuu. Ostin koko perheelle joululahjaksi liput Santanan konserttiin. Se on kesällä Helsingissä Kaisaniemen puistossa. Saa nähdä miten reissu onnistuu.

Laulaminen henkireikänä

Lähdin kansalaisopiston karaokekurssille, sillä vanhenevan ihmisen äänihuulet kaipaavat voimistelua. En ollut koskaan kokeillut karaokea, mutta itsensä pitää laittaa likoon ja antaa aivoille uutta tekemistä. Pojat virnuilivat uudelle harrastukselleni. Esiinnymme ehkä keväällä kansalaisopiston kevät­karkeloissa. Saatan joskus uskaltautua ravintolaan laulamaan.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 7/2018.

Lue myös:

Laulaminen henkireikänä

 

 

SIRKKU MOISIO

SYNTYNYT 1952 Lappeenrannassa. Asuu Puumalassa.

PERHE Aviomies Seppo, ja pojat Niklas ja Patrick Lindgren.

HARRASTUKSET Valo­kuvaus, sukututkimus, Puumalan omaishoitajien vertaistukiryhmän vetäminen. Mukana Puumalan Essoten vanhus- ja vammaisneuvostossa.

Vierailija

Anteeksi mitä? Toista poikaa vaadittiin lopettamaan opintonsa ja muuttamaan vanhempiensa luokse hoitamaan isäänsä 24/7 3 euron tuntipalkalla? Eikö lapsilla saa enää olla omaa elämää ja haaveita vanhemman sairastumisen jälkeen?!

omaishoitaja vaimo

kuin niin monelta muultakin omaishoitajalta,aviopuolison aivoinfarkti 3kk häiden jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla