”Tango ja Loa eivät erottele ihmisiä terveisiin ja sairaisiin. Ne hyväksyvät meidät sellaisina kuin olemme”, Ulla Linjama-Lehtinen sanoo.
”Tango ja Loa eivät erottele ihmisiä terveisiin ja sairaisiin. Ne hyväksyvät meidät sellaisina kuin olemme”, Ulla Linjama-Lehtinen sanoo.

Ulla Linjama-Lehtinen, 65, ei ehtinyt olla lapsi eikä nuori. Hevoset ovat auttaneet häntä löytämään kadotetun lapsen itsessään.

Ulla Linjama-Lehtinen, 65:

”Kokeile jotain vastuutonta. Niin neuvoi lääkäri parikymmentä vuotta sitten, kun etsin apua syvään masennukseeni. Se tuntui niin hyvältä neuvolta, että päätin kokeilla ja lähdin islanninhevosvaellukselle. En keksinyt siihen hätään mitään vastuuttomampaa.

”Tulin leikeistä raskaaksi.”

Olin koko siihenastisen elämäni ollut kaikkea muuta kuin vastuuton. Synnyin vanhoillislestadiolaiseen perheen keskimmäiseksi lapseksi. Äitini sai seitsemän lasta, vaikka hänen voimilleen olisi riittänyt kaksi. Minun odotettiin jo pikkutyttönä hoitavan itse asiani. Minusta tuli itseni äiti ja pian myös äitini äiti. Ja aivan liian varhain oikea äiti.

Tapasin 13-vuotiaana itseäni viisi vuotta vanhemman pojan, jonka kanssa luulin vain leikkiväni. Halusin miellyttää häntä, sillä en ollut saanut koskaan osakseni samankaltaista huomiota.

Tulin leikeistä raskaaksi. Koska kotona seksi oli kielletty puheenaihe, en kunnolla tajunnut, mitä oli tapahtunut. Pelkäsin synnytystä, lasta sisälläni, tulevaisuutta, ja kun asia vihdoin paljastui muille, kukaan kertonut tulevasta minulle mitään konkreettista tai lohduttavaa. Olin aivan yksin.

”Aloin suorittaa äitiyttä. Siinä kului koko nuoruuteeni.”

Minut erotettiin koulusta. Jälkeenpäin ajatellen se oli hirveän julmaa. Syyksi erottamiseeni kerrottiin, että näytin raskaudellani muille oppilaille huonoa esimerkkiä. Olin valtavan häpeissäni.

Kun sitten synnytin tyttäreni, minusta, 14-vuotiaasta teinitytöstä, tuli muiden silmissä syntinen maailmannainen, vaikka omasta mielestäni olin vielä viaton lapsi. Neljä sosiaalityöntekijää yritti houkutella minua antamaan lapsen pois, mutta en voinut. Lapsen menettämisen pelossa aloin suorittaa äitiyttä. Siinä kului koko nuoruuteeni.

Menin 15-vuotiaana töihin vaneritehtaalle. Mielessäni muhi joitakin hataria tulevaisuudenhaaveita, sillä suoritin iltaopintoina keskikoulua työn ohessa. Muutaman vuoden päästä keksin mennä työpaikkani ammatinvalinnanohjaajan juttusille. Hän teetti erilaisia testejä ja ehdotti, että pyrkisin Tampereen yliopistoon. Ajattelin, että mikä siinä, saisin pääsykokeita varten kaksi palkallista vapaapäivää.

”En tajunnut, että olin masentunut.”

Pääsin yliopistoon. Ensimmäisenä vuotena minun piti suorittaa lukiota vastaavat aineet opintojen ohessa. Ne olivat rankkoja aikoja, olin yksinäinen yksinhuoltaja enkä saanut juuri mistään apua arkeeni. Valmistuin kuitenkin sosionomiksi ja myöhemmin vielä sosiaalityöntekijäksi.

Muutin tyttäreni kanssa Helsinkiin. Etenin sosiaalialalla, mutta en voinut hyvin. Nuoruudesta asti vaivanneet paniikkihäiriöt lisääntyivät, ja kärsin kovista migreenikohtauksista. Ajoin polkupyörällä töihin, koska pelkäsin, että saan metrossa paniikkikohtauksen. En tajunnut, että olin masentunut.

”Yhtäkkiä minulle aukesi mahdollisuus olla heikko.”

Jälkeenpäin olen ajatellut, että masennus oli ensimmäinen askel kohti parantumista. Olin kerännyt masennusta sisääni koko elämäni, mutta vasta työelämässä se alkoi purkautua. Tyttäreni oli aikuistumassa ja muuttamassa pois kotoa. Yhtäkkiä minulle aukesi mahdollisuus olla heikko. Minua eteenpäin ajanut voima, pelko tyttäreni menettämisestä, raukesi.

Sosiaalityöntekijänä näin päivittäin surullisia ihmiskohtaloita. Se oli ironista, sillä olin koko nuoruuteni ollut itse sosiaalipuolen asiakas. Nyt kuulin, kuinka kaltaisistani tiskin toisella puolella puhuttiin, ja tuo asenne alkoi ahdistaa minua yhä enemmän. Kun minulle tarjottiin parempaa työpaikkaa, jotain sisälläni liikahti. Plarasin läpi kaikki kiittävät työtodistukseni ja ajattelin, että olin maksanut kiitoksista kovan hinnan: mielenterveyteni. Ilmoitin esimiehelleni, etten enää jaksa, ja lähdin kotiin. En ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa.

Pari päivää makasin kotona, kunnes menin lääkäriin. Hän passitti minut heti psykiatrille. Kun psykiatri totesi, että olen masentunut, vastasin, että en ole, pikemminkin väsynyt ja vihainen. Mutta en oikein tiennyt, mikä minua suututti.

”Ymmärsin, että en oppisi elämään, ellen kävisi läpi koko elämääni.”

Siitä alkoi pitkä prosessi. Olin ensin täysin apaattinen, sitten itkin ja raivosin. Aloin ymmärtää, että varhaisnuoruuden äitiyden suorittaminen oli muuttunut koko elämän suorittamiseksi. En oppisi elämään, ellen kävisi läpi koko elämääni. Kun lopulta tokenin toimintakykyiseksi, aloin etsiä asioita, jotka voisivat tuottaa minulle iloa. Sitä oli ollut elämässäni aina liian vähän.

Niin kapusin hevosen selkään. Ensimmäisellä vaelluksella olin säikky. Minua pelotti, jos hevonen pärähti tai liikahti vähänkin nopeammin. Jatkoin silti. Ymmärsin, että minun piti luottaa hevosiin ja etteivät ne halunneet minulle mitään pahaa.

”Hiljalleen pelkoni hälvenivät.”

Hiljalleen pelkoni hälvenivät. En ollut koskaan ennen kokenut sellaista yhteyttä kuin nyt hevosten kanssa. Tajusin, että juuri tämän kaltaista luottamusta ja lempeyttä halusin elämääni.

Päätin ostaa itselleni oman islanninhevosen. Sen vuoksi hankin mökin Joutsasta erään hevostallin läheisyydestä. Ajattelin pitää hevosta tallissa ja käydä itse vapaa-aikoinani ratsastamassa. Muutin kuitenkin pian hevosen perässä kokonaan Joutsaan. Hankin hevosen lisäksi aasin, vuohen, joka sai kilin, ja shetlanninponin, joka sai varsan.

Joutsassa asuessani olin määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, vaikka olin vielä nuori ja fyysisesti terve. Hiljalleen aloin tehdä töitä Mielenterveysliitossa, ensin vertaisohjaajana, voimien palatessa ohjaajana.

”Hevoset ovat auttaneet minua kohtaamaan tunteeni.”

Kymmenisen vuotta sitten oivalsin, että voisin hyödyntää kokemuksiani ja ammattitaitoani hevosten avulla. Perustin Pollesta potkua -yhdistyksen, joka järjestää sosiaalipedagogista kuntoutusta. Opiskelin alaa lisää ja innostuin yhä enemmän. Tavoitteeni on ollut saada sekä itseni että ihmiset ympärilläni pysähtymään ja herkistymään omille tunteilleen hevosten ja ympäröivän luonnon avulla. Kun meitä nykyään ohjataan pyrkimään korkeammalle ja kovemmin, halusin tarjota vastapainoksi jotain aivan muuta.

Nykyään voin hyvin. Teen merkityksellistä työtä, jossa koen onnistumista. On riemukas hetki, kun vaikkapa monta kertaa itsemurhaa yrittänyt asiakas solmii luottamuksellisen suhteen hevoseen.

Olen vapautunut lapsuuteni ahdistuksesta ja osannut antaa anteeksi lähes kaikille. Myös itselleni, vaikka jonkinlaista syyllisyyttä äitiydestäni kannan varmasti koko loppuelämäni.

Hevoset eivät parantaneet minua, mutta ne ovat auttaneet minua kohtaamaan tunteeni. Ne ovat tarjonneet toimintaa ja luottamusta. Ne ottavat ihmisen juuri sellaisena kuin hän on.

Osaan nykyään kuunnella itseäni. Tarkkailen, etten ala viihtyä liiaksi varjoissa, jotka seuraavat aina mukanani. Siksi elämässä pitää olla aina pieni ripaus leikkiä ja vastuuttomuutta, pieniä tempautumisia tapahtumien pyörteisiin ilman suunnitelmia. Sellaisia hevoset tarjoavat ihan joka päivä.”

Juttu on julkaistu myös ET-lehden numerossa 17/2017.

Ulla Linjama-Lehtinen

Syntynyt 1952 Tampereella.

Perhe Aviomies. Aikuinen tytär, kolme lastenlasta.

Työ Pollesta potkua ry:n kurssien järjestäminen.

Harrastukset Musiikki, laulaminen, islanninhevoset.

Maijuliisa
Seuraa 
Liittynyt23.8.2018

Vanhoillislestadiolaisessa perheessä kasvanut Ulla tuli raskaaksi 13-vuotiaana: ”Olen antanut anteeksi lähes kaikille”

Voi että mikä tarina. Hienoa Ulla että olet jaksanut näin kovan tien kulkeneena. OIet tosi hieno esimerkki monelle muulle jotka saattavat miettiä että elämä on raskasta tai vaikeaa. Hienoa että olet osannut myös antaa anteeksi, niin Jumalakin meille kaikille antaa! Vautsi oikein kylmät väreet tulee kun luin jutun vielä toisen kerran!
Lue kommentti

Miu mau!