Merja Leppälä, 59, oli vähällä kuolla parikymmentä vuotta sitten. Vähitellen hän oppi, että pyörätuolissakin on elämää.

Joulun alla 1993 palasimme mieheni kanssa Valtimolta vanhempieni luota. Olimme olleet puolitoista vuotta naimisissa ja ajattelimme, että jos perhettä on tullakseen, nyt sitä voi tulla.

Vastaantuleva auto oli lähtenyt ohittamaan traktoria pienessä mutkassa ja ilmestyi suoraan eteemme. Törmäsimme.

En menettänyt tajuntaani, joten ehdin ymmärtää, että jotain hirveää oli tapahtunut. En tuntenut enää jalkojani.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minut kiidätettiin ambulanssilla Juuasta Joensuun sairaalaan ja leikattiin saman tien. Selkärankani tuettiin metallilevyillä ja minuun pumpattiin kortisonia, joka voi joissain tapauksissa auttaa hermotuksen elpymisessä. Selkäydinvammani on kuitenkin niin paha, että lääkäri kertoi minun jäävän pyörätuoliin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuoden 1994 alussa olin menehtyä verenmyrkytykseen ja vatsakalvon tulehdukseen, sillä kukaan ei ollut huomannut, että myös ohutsuoleni oli revennyt kolarissa.

Taistelin hengestäni ja toivoin vain mahdollisimman kovaa kipulääkitystä. Lääkkeiden avulla sukelsin toiseen todellisuuteen, josta toivoin palaavani terveenä.

Jäin ilman apua

Käpylän kuntoutuskeskussa Helsingissä sain ajan psykologille. Hän oli nuori mies, joka kysyi minulta, tuntuuko pahalta. Niin naiivia kysymystä en olisi odottanut.

Mieheni kanssa saimme vuokrattua esteettömän omakotitalon Siilinjärveltä. Onnettomuudesta vähin vammoin selvinnyt puolisoni ei pystynyt oikein käsittelemään koko asiaa, joten jäin yksin.

"Jäin vähälle avulle, vaikka olisin kaivannut kunnon terapiaa."

Soitin vakuutusyhtiöön ja kerroin, että tarvitsen terapeutin. Ei se vammautuminen välttämättä sitä tarkoita, että tarvitsee terapiaa, virkailija totesi. Minä en sitten vastaa mitä tässä tapahtuu, sanoin ja löin luurin korvaan.

Vähän ajan päästä vakuutusyhtiöstä soitettiin, että erikoissairaanhoitaja voisi käydä luonani kerran viikossa parin kuukauden ajan.

Olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten vähälle avulle jäin tilanteessa, jossa olisin kaivannut kunnon terapiaa.

Päällimmäinen tunteeni oli epäusko. Miten minulle kävi näin, kun elämä tuntui olevan järjestyksessä? Vihaa en osannut tuntea, sillä minut oli kasvatettu kiltiksi tytöksi. En paiskonut astioita, vaan käännyin sisäänpäin ja surin.

Ihmisten ilmoille

Runsas vuosi onnettomuuden jälkeen helsinkiläinen ystäväni miehineen tuli käymään luonani. He näkivät, ettei kaikki ollut hyvin, ja päättivät viedä minut ihmisten ilmoille. Kuopiossa ei tapahtunut sinä iltana mitään, joten he ehdottivat, että menisimme yhteen seurakunnan tilaisuuteen.

Illassa ei tapahtunut sinänsä mitään ihmeellistä, mutta ystäväni ja seurakuntalaisten aito halu auttaa herätti toivoni. Ehkä minun kannattaa vielä elää.

Olin lojunut sängyssä, mutta nyt aloin herätä aamuisin ja suunnitella asioita. Päätin, että haluan asunnon Kuopion keskustasta ja auton, jolla pääsen liikkumaan.

Halusin myös takaisin seurakuntaan, jossa olin kokenut olevani ihminen vammastani huolimatta.

Kun uusi asunto löytyi, minä ja mieheni erosimme. Eron jälkeen koin olevani vapaa vanhasta elämästäni.

Espanjanvesikoira Redi on Merjan "personal trainer".
Espanjanvesikoira Redi on Merjan "personal trainer".

Hurttia huumoria ja uusi onni

Pelkäsin avioeroa, lapsettomuutta, seksittömyyttä ja ilottomuutta. Uskalsin kertoa nämä kipeimmät asiat ensin rukouksissani Jumalalle. Pyysin voimaa sen todellisuuden kohtaamiseen, johon olin joutunut.

Samoihin aikoihin kanssani Kuopiossa vammautui nuori 17-vuotias tyttö. Tutustuimme jo sairaalassa ja aloimme pitää yhteyttä. Kävin hänen kanssaan vaateostoksilla ja heitimme hurttia huumoria. Karnevalisoimme vammamme ja päätimme pitää naiseudestamme kiinni.

"Nyt elän tätä päivää täysillä."

Uuden identiteetin luominen oli vaikeaa. Fyysisiä haasteita oli paljon, kun rakko ja suoli eivät pitäneet entiseen tapaan ja erogeenisillä alueilla oli tuntopuutoksia. Myös ulkoinen olemukseni muuttui, sillä lihakset surkastuivat jaloista ja pakaroista.

Kuopiolainen ystäväni löysi ensin itselleen kumppanin, ja vähän sen jälkeen syksyllä 1997 minä tapasin nykyisen mieheni. Suhteemme on ollut alusta asti tasa-arvoinen. Mieheni näki minut naisena, ei pyörätuolin käyttäjänä.

Menimme naimisiin ja aloin odottaa lasta. Koin taas itseni kauniiksi ja kelpaavaksi. Myös läheisyys ja hellyys alkoivat onnistua, kun ei tarvinnut pelätä ja hävetä.

Haloo, olen elossa

Ennen onnettomuutta olin kiltti tyttö. Nyt osaan jo sanoa ei ja asettaa jaksamiselleni rajat. Olen opetellut kertomaan, että olen liian väsynyt laittamaan ruokaa tai siivoamaan.

Onnettomuuden myötä kadotin ikävä kyllä vankan perusluottamuksen elämään. Esimerkiksi auton kyydissä olen aina tietoinen, että jotain pahaa voi tapahtua.

Hyvä puoli asiassa on se, että elän tätä päivää täysillä enkä pihtaa esimerkiksi rahan käytössä. Haloo, olen elossa! Olisin voinut aivan hyvin kuolla 23 vuotta sitten.

Toimin Selkäydinvammaiset Akson ry:n hallituksessa ja vertaistukihenkilönä selkäydinvammautuneille. Toivon, ettei kaikkien tarvitse mennä yhtä vaikean tien kautta kuin itse olen mennyt.

  • Kuka: Merja Leppälä
  • Syntynyt: 1958 Valtimolla.
  • Asuu: Kuopiossa.
  • Perhe: Mies, kaksi tytärtä, joista toinen aviomiehen aiemmasta liitosta, sekä "personal trainer", espanjanvesikoira Redi.
  • Motto: Pimeän yön jälkeen tulee valo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla