Rakastumisen pelon voittanut Raimo Grönberg: "Näin voimakkaita tunteita en vain voinut ohittaa"

Naimisiin en mene enää koskaan.

Vuosituhat on vaihtumassa, ja näyttelijä Raimo Grönberg tuijottaa itseään peilistä. Sieltä katsoo apea, avioeron yllättämä pian viisikymppinen mies.

Raimo soimaa itseään avioliittonsa päättymisestä. Vuosien ajan hän keskittyi töihin ja ajatteli sen riittävän, että tuo rahaa kotiin niin, että saadaan omakotitalo maksettua ja perheelle ruokaa pöytään. Arki ja yhdessäolo vaimon ja lasten kanssa jäi liian vähälle. Nyt se surettaa ja hävettää.

– Eron jälkeen en kaivannut toista ihmistä, en antanut itselleni lupaa kaivata. Ajattelin olevani liian vanha ja epäonnistunut, Raimo sanoo.

Paras pysyä poikamiehenä, Raimo ajattelee. Selvin päin pysymisen kanssa ei ole niin väliä.

Facebook-löytöjä: vaimo ja mökki

Raimo, 68, luuli pitkään, että ei olisi mökki-ihmisiä. Hän oli väärässä. Kesämaja meren rannalla Itä-Helsingissä oli kuuman viime kesän pelastus. Olikin nautinnollista pilkkoa klapeja ja puuhailla kesäkeittiössä. Lapsuuden mökkimuistojen hyttyspilvistä ei ollut riesaa merimaisemissa.

– Täydellisin onnenhetkeni on, kun kellahdan kesämajalla pihakeinuun ja painan silmät kiinni. Kuuluu vain linnunpoikien siritys pihapöntössä ja oravan rapsahteleva kipitys männynjuurien yli.

Vaikka kyllä Raimo nauttii äänimaisemasta myös kotona Töölössä. Taiteilijakoti Lallukassa seinän läpi kantautuu joka päivä ilmaiskonserttina talon asukkaiden oopperalaulua tai pianonsoittoa. Kauempana kaduilla kolkuttavat ratikat.

Kotona Lallukassa Raimo oli silloinkin, kun ilmoitus myytävästä pikkumökistä löytyi Facebookista viime jouluna. Sitä ennen Facebookista oli löytynyt myös muuta, rakkaus.

Nyt Raimon vaimo Laura Grönberg, 54, tarjoaa kasvispiirakoita. Raimo alkaa kertoa, kuinka tässä näin kävi.

Viesti vihreäsilmäiselle tytölle

Loppuvuonna 2010 Raimo istuu tietokoneen ääressä minikokoisessa poikamiesboksissaan Helsingin Kalliossa. Hän selaa Facebookia ja lueskelee ryhmää, jossa jutellaan ajankohtaisista asioista. Huomion kiinnittää terävä kommentti, joka liittyy valkovenäläisen toisinajattelijan vangitsemiseen.

Sen on kirjoittanut Laura. He eivät tunne toisiaan, mutta Raimo painaa peukun kuvaa tykätäkseen kirjoituksesta.

– Kai minä olin Raimon mielestä silloinkin niin oikeassa, Laura nauraa.

Siihen aikaan Facebookissa saattoi lähettää toiselle tykkäämispeukkua hieman rohkeamman eleen, ”tökkäyksen”. Se oli vähän kuin huiskuttamista: kukkuu, huomaathan minut.

Ensin tökkäsi Laura. Virtuaalinen hipaisu kutkutti mukavasti Raimon mahanpohjassa.

– Siitä alkoi tykkäys- ja tökkäyskilpailu. Ettei se toinen vain pääsisi unohtamaan minua, Raimo muistelee.

Raimon ensimmäisessä yksityisviestissä Lauralle oli jo pieni flirtin sävy: ”Mukavaa iltaa vihreä­silmäiselle tytölle.” Siitä Laura tiesi, että Raimo oli käynyt kurkkimassa hänen profiilikuviaan.

Viestissään Raimo kuvaili, kuinka yksinäinen tähti näkyi hänen pienen huoneensa ikkunasta. Lauran mielestä se oli romanttisesti sanottu.

– Suomi-elokuvien romantiikka on vielä hallussa meidän sukupolvella. Olet mun Hilja maitotyttö! Raimo veistelee.

Ensimmäiset treffit Raimo ja Laura sopivat Sanomatalon kahvilaan Helsingin keskustassa. He juttelivat elokuvista ja Lauran töistä työllisyyspalveluissa, Raimon teatterirooleista ja siitä, kuinka Oulun poika oli päätynyt Kajaanin ja Tampereen kautta Helsinkiin.

Ensimmäiset treffit kestivät seitsemän tuntia ja päättyivät elokuvissa käyntiin. Elokuvateatterin hämärässä Raimo katseli Lauran käsiä enemmän kuin valkokangasta. Onpa kauniit kädet, Raimo ajatteli, mutta ei uskaltanut ottaa kädestä.

– Olin ollut eron jälkeen sinkkuna 12 vuotta. En ollut etsinyt ketään, ja Lauran tulo elämääni yllätti minut täysin. Olin aivan ihmeissäni, että vieläkös sitä pitäisi! Huumassa oli hir­veän kihelmöivää.

Ensimmäinen kosketus

Alussa kaikki jännitti.

Ensimmäinen kosketus, ensimmäinen suudelma. Ensimmäisen kerran yhdessä sängyssä, saman peiton alla.

– Muutaman kerran sen jälkeenkin jännitti, melkein kuin nuorena, Raimo muistelee.

Kaikkein eniten Raimoa pelotti kuitenkin vanhojen virheiden toistaminen. Osaisiko hän olla toisenlainen kumppani kuin ensimmäisessä avioliitossaan?

– Olin epävarma ja kuulostelin itseäni, sitä millainen olen. Halusin kovasti uudistua, etten vajoaisi siihen samaan rullaan, joka oli aiemmin johtanut katastrofiin.

Vanha rulla tarkoitti liiallista töihin uppoamista, mutta myös vaikeiden tunteiden hukuttamista alkoholiin.

Kun kohtasin Lauran, olin jo pitkään halunnut takaisin kiinni elämään.

– Totta puhuen ensimmäiset vuodet avioeron jälkeen vierähtivät humalassa, Raimo sanoo.

Jokainen työprojekti oli pelastus juopottelusta. Niiden aikana Raimo pakeni pahaa oloaan rankkaan työntekoon.

– Lopulta kyllästyin siihen, että jumitin itsetuhoisessa synkistelyssä samaan aikaan, kun tuttavat ympärilläni liikkuivat elämässään eteenpäin. Lauran kohtaaminen upposi otolliseen maaperään. Olin jo pitkään halunnut takaisin kiinni elämään.

Osaan olla yksin

”Oletko läheisriippuvainen?”

Tapailun alussa Raimon oli pakko kysyä Lauralta niin. Yksinäisten vuosiensa aikana Raimolla oli ollut lyhyitä suhteita, mutta toiseen ripustautumista hän pelkäsi.

”En todellakaan ole”, Laura vastasi.

Laura oli jäänyt tyttärensä yksinhuoltajaksi 1990-luvulla, yli 15 vuotta ennen Raimon tapaamista. Vuosien varrella oli ollut pari kevyempää seurustelusuhdetta, mutta koskaan hän ei ollut edes harkinnut muuttavansa yhteen kenenkään kanssa. Deittailusta oli jäänyt usein vähän tympeä maku.

– Tuntui, että monien miesten seurassa olisi pitänyt pienentää itseään, olla jotenkin vähemmän ­itsenäinen. En suostu sellaiseen. Jos seurustelu ei toimi, osaan hyvin olla yksin, Laura sanoo.

Kun Lauran tytär kasvoi ja sitten muutti omilleen, Laurasta tuntui kuin hänenkin elämässään olisi nelikymppisenä alkanut uusi aikuisuus. ­Yhtäkkiä hän sai keskittyä vain omiin juttuihinsa, töihin ja kuntosalilla käymiseen.

– Minulle olisi ollut täysin ok, vaikka olisin ollut koko loppuelämäni yksin. On hyvä pohja parisuhteelle, jos on oikeasti sinut itsensä kanssa, Laura miettii.

Raimon kanssa Laura ei enää empinyt, paitsi ehkä ihan pienen hetken. Silloin Raimo ja Laura olivat tapailleet kuukauden verran, ja Raimo oli kutsunut Lauran katsomaan esitystään. Siellä Raimo seisoi lavalla omissa vaatteissaan, kauhtuneessa harmaassa mokkaliivissä ja ruosteen värisessä, parhaat päivänsä nähneessä kauluspaidassa.

Mihin minä oikein olen ryhtynytkään, Lauran mielessä kävi.

Sitten Raimo huomasi Lauran yleisön joukosta, katsoi suoraan silmiin ja hymyili. Laura ei epäillyt enää.

– Ihmisen itsenäisyyttä täytyy kunnioittaa, eikä alkaa muokata toisen persoonaa. Tajusin, että tässä on jotain aitoa ja merkityksellistä, pintaseikoista viis. Tervetuloa elämääni, vaikka olisikin vähän liikaa ruutua ja raitaa.

Tiskihirmu ja sukanviskoja

Toisinaan, kun Raimo tulee kotiin, hän nostaa ensimmäisenä Lauran kengät eteisen lattialta kenkätelineeseen. Lattialle unohtuneet sukat hän vie pyykkikoriin ja huuhtoo Lauralta jääneen kahvimukin tiskipöydältä kaappiin.

Raimo on opetellut olemaan hiljaa, vaikka sotku harmittaisi, niin kuin se välillä harmittaa. Jokaisesta pienestä asiasta on turha valittaa. Toinen heistä nyt vain on pikkutarkka tiskihirmu ja toinen boheemi sukanviskoja.

– Yksinhuoltajana olin kyllä paljon pedantimpi, nyt olen heittänyt vähän Peppi Pitkätossu -vaihteelle, Laura puolustautuu.

Lauraa puolestaan rasitti alussa, kun Raimosta ei saanut puristettua mielipidettä käytännön asioihin. Mitä syötäisiin tänään? Lähdetäänkö iltalenkille merenrantaan vai kaupungille? Varataanko matkaliput Amsterdamiin vai Berliiniin? Juodaanko sumpit kotona vai lähdetäänkö kahvilaan?

Tehdään vain mitä sä haluat, kulta, Raimo vastasi yleensä.

– Nyt olen opetellut miettimään, mitä minä itse haluan. Ja sanomaan sen ääneen, Raimo sanoo.

Pienet asiat eivät hetkauta siksikään, että paljon isompiakin huolia on ollut.

Lauran tytär oli sairastanut vakavasti jo ennen kuin Raimo tuli kuvioihin. Kun Raimo ja Laura olivat seurustelleet vasta muutaman kuukauden, Lauralta löydettiin kasvain munasarjoista. Syöpä saatiin leikattua ja Laura parani.

– Moni olisi pakannut kimpsunsa ja kampsunsa, mutta Raimo pysyi vierellä ja pystyi ottamaan vastaan vaikeitakin asioita. Tuntui, että voin luottaa Raimoon. Raimosta tuli myös tyttärelleni nopeasti hyvin tärkeä, Laura sanoo.

Vakava paikka tuli eteen myös seitsemän vuotta sitten, kun Raimolla epäiltiin haimasyöpää. Kun kasvain osoittautui vaarattomaksi, Raimo oli helpottunut – ja vihainen. Pitkä odotus epätietoisuudessa oli ollut raskasta. Vasta myöhemmin oli kiitollisuuden vuoro.

– En ajattele, että sairaus jalostaisi, mutta sairastuminen voi tuoda uudenlaisia tasoja siihen, miten näkee ja arvottaa asioita. Jokapäiväiset asiat tuntuvat ihmeellisiltä ja ainutlaatuisilta.

Viisi vuotta sitten Laura ja Raimo menivät naimisiin. Heistä tuntuu, että avioliitto on syventänyt keskinäistä sitoutumista ja luottamusta, lyönyt siihen kuin sinetin päälle. Enää ei tarvitse miettiä, onko toinen tosissaan tai kariutuuko suhde arjen kahnauksiin. Ei kariudu.

Lauralle avioliitto on ensimmäinen. Aiemmin avioituminen ei ollut Laurasta tärkeää, mutta Raimon kanssa ajatus tuntui oikealta.

– Sitä paitsi elettiin sopivasti karkausvuotta. Mietin, että ei muu auta kuin ruveta kosimaan, Laura muistelee.

Kosinta tapahtui Lauran askartelemalla rasti ruutuun -lomakkeella, jonka hän sujautti eräänä aamuna Hesarin väliin Raimon löydettäväksi.

Rastitettavia vastausvaihtoehtoja kortissa oli tosin vain yksi, mutta se kelpasi Raimolle.

Eikä paluuta ollutkaan

Raimon mielestä Laura on ollut monella tavalla kaunis aina, ensitapaamisesta lähtien tai oikeastaan jo Facebook-kuvissaan sitä ennen. Se, mikä Raimolle on ollut yllätys, on ollut hyvän näkeminen myös itsessä.

– Masentuneena tuntui hyvin hämmentävältä, että joku voi nähdä minussa jotain hyvää. Kun Laura hyväksyy minut ja rakastaa tällaisena, opin vähitellen näkemään toisen silmin sen hyvän, mikä minussa on.

Laura sanoo ihmetelleensä, miten Raimolla oli niin huono käsitys itsestään.

– Ihminen, joka on työssäänkin niin taitava ja esillä, eikä silti ollut näkyvä itselleen. On perustarve tulla nähdyksi ihmisenä.

Masentuneena tuntui hämmentävältä, että joku voi nähdä minussa hyvää.

Lauraa ja Raimoa alkaa naurattaa, kun he miettivät, kuinka paljon ovat sentään edistyneet nuoruuden epävarmuudesta.

– Nuorempana tiedostin itseni joka sekunti: istunko nyt oikein, sanoinkohan jotain tyhmää? Nykyään hyväksyn itseni paljon paremmin, pidän vartalostanikin enemmän enkä etsi jatkuvasti virheitä, Laura sanoo.

– Minulla taas oli vaikka minkälaista Kirka-tukkaa. Iän myötä olen tajunnut, että näillä mennään, mitä on. Ei tämä tästä Kirkaksi muutu, Raimo nauraa.

Raimon nuoruusvuosista ja Kirka-tukka-ajasta Laura ei paljon muista, mutta arjessa 14 vuoden ikäero ei juuri näy. Joskus Raimo tosin yrittää vedota ikäänsä. ”Olen näin vanha, vieläkö pitää opetella syömään kasvisruokia ja puhua tunteista”, Raimo vitsailee, kun Laura ehdottaa ruuaksi kesäkurpitsavuokaa tai härkäpapupyöryköitä.

Lauran mielestä pitää, ja lisäksi mielellään kävellä käsi kädessä. Kun hän seurustelun alkuaikoina otti Raimoa kadulla kädestä kiinni, Raimosta tuntui hurjalta.

– Olin ihan, että huh huh! Olin päättänyt elää ilman vakavaa suhdetta, ja kädestä pitäminen tuntui yhtäkkiä lupaukselta, josta ei ole paluuta.

Eikä paluuta ollutkaan.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 21/2021.