Riitan huoli katasta helpottaa hetkeksi, kun Kata on Suomessa hänen luonaan.
Riitan huoli katasta helpottaa hetkeksi, kun Kata on Suomessa hänen luonaan.

Ugandalainen Kata ja suomalainen Riitta ovat olleet parhaat ystävykset 28 vuotta. He asuivat samassa talossa Ugandassa vuosikausia, mutta kaikille tämä ei sopinut.

Ensin kulttuurit törmäsivät. Lääkäri, Riitta Kujala, oli juuri saapunut Suomesta työkomennukselle pieneen ugandalaiskylään vuonna 1986. Hänen ensikommenttinsa tulevalle työkaverilleen, lastaan imettäneelle Kata Onyadille tervetulojuhlissa kuului:

– Imetät ihan näin julkisesti.

Kataa nauratti: että afrikkalaisnainen vetäytyisi majaansa piiloon muiden katseilta, kun lapsi kuitenkin on hänen sylissään suuren osan päivää. Riitan repliikistä tuli vitsi, joka hymyilyttää ystävyksiä edelleen.

Eihän Riitta pahaa tarkoittanut. Kunhan kysyi, vähän jopa ihaillen.

Äkkilähtö Ugandaan

Noista päivistä on aikaa. Muutaman tapakulttuuriin liittyvän töyssähdyksen jälkeen – tai ehkä niiden takia – naisista on tullut elinikäiset ystävät.

Puolitoista vuotta sitten Riitta, 68, jäi eläkkeelle ja muutti Ugandasta takaisin Suomeen. Nyt hän odottaa Kataa, 65, vieraakseen Turenkiin. Kone Amsterdamin kautta Ugandan pääkaupungista Kampalasta on jo laskeutumassa Helsinki–Vantaan kentälle. Riitta puhuu taukoamatta. Edellisestä tapaamisesta on noin kymmenen kuukautta.

"Olin lähdössä reissuun kahdeksi vuodeksi, mutta vietinkin Ugandassa 27 vuotta."

Kun Kata vielä odottaa laukkuaan hihnalta, palataan muistoissa vuoteen 1986.

Riitta oli tuolloin nelikymppinen terveyskeskuslääkäri Turengissa. Hänen kaikki aikansa meni töissä, ja hän alkoi haaveilla muustakin. Tilaisuus tuli, kun Mannerheimin lastensuojeluliito haki lääkäriä projektiinsa Ugandaan. Tavoitteena oli saada maan terveydenhuoltoon ennaltaehkäisevää toimintaa.

– Olin illalla työhaastattelussa, ja minun täytyi ilmoittaa seuraavana aamuna kello seitsemän, otanko työn vastaan. Ajattelin, että jos en nyt tartu tilaisuuteen, en lähde koskaan. Olin menossa Ugandaan kahdeksi vuodeksi, mutta vietinkin siellä 27 vuotta.

Sekakieltä ja elämäniloa

Amsterdamin kone on laskeutunut. Joka kerran, kun lasiovet tuloaulaan aukenevat, Riitta ottaa varovaisen askeleen eteenpäin. Viimein Kata astelee aulaan ylväänä kuin kulkisi taivaan porteista.

Riitta syöksyy halaamaan sielunsiskoaan. Hän tahtoo heti ensimmäisen minuutin aikana kertoa kaikki oleelliset: kuinka hän on lihonut sitten viime näkemän, kuinka hän lämmittää Katalle saunan illalla, tekee kalakeittoa... Joka toinen sana on suomea, joka toinen englantia.

– Suksi suolle, Kata sanoo ja nauraa rehevästi. Molemmat nauravat.

– Ei makkaraa, Kata yrittää viestittää, mutta Riitta ei tunnu kuulevan.

Ensin halataan. Sitten RIitta alkaa kysellä Katan perheen kuulumisia.
Ensin halataan. Sitten RIitta alkaa kysellä Katan perheen kuulumisia.

Kata on ollut Suomessa ainakin 20 kertaa. Hän tietää myös, että ajanoloon Riitta kyllä rauhoittuu ja he elelevät lomaviikot samalla tavalla kuin arjen Ugandassa.

Siellä he asuivat samassa talossa toistakymmentä vuotta. Molemmat antavat toisilleen tilaa. On ihan ok, jos toinen vetäytyy välillä yksinäisyyteen. No, joskus tulee riitojakin, mutta ne selvitetään heti. Ja Kata tarvitsee tanssituokionsa joka päivä, ja kävelylenkin.

Aidsista ei tiennyt kukaan

Tavatessaan ystävykset muistelevat Afrikan aikaa. Mielekäs työ sai uskomaan, että köyhässä kehitysmaassakin asiat voisivat muuttua paremmaksi.

Kun Riitta muutti Ugandaan elokuussa 1986, verinen sisällissota oli loppunut tammikuussa. Kata, kahdeksan lapsen äiti, oli työskennellyt leikkaussalissa hoitajana jo kymmenen vuotta. Kun mies jäi työttömäksi, isolla perheellä ei ollut enää varaa asua kaupungissa ja perhe muutti maalle.

Riitta sai komennuksen samaan kylään, terveysasemalle, jossa Katakin työskenteli. Riitta koulutti terveydenhuoltoalalle aikovia ja paikallisia asukkaita. Terveysaseman piriin kuului noin 40 000 ihmistä. Työntekijöistä oli pulaa, ja terveysasemalla hoidettiin sairauksia, jotka olisivat olleet estettävissä, jos ihmisillä olisi ollut enemmän tietoa terveysasioista.

– Olin ensimmäinen siinä yhteisössä, joka puhui aidsista. Suurin osa ei ollut kuullutkaan asiasta, vaikka siihen kuoli todella paljon ihmisiä. Joka kolmannella synnyttävällä naisella oli aids, ja se tarttui usein vastasyntyneeseen.

"Kun Ugandassa sovitaan 20 asiaa, niistä yksi onnistuu."

Riitta oli mukana monessa projektissa.

– Katasta tuli minun mentorini, opettajani. Hän neuvoi, kuinka Ugandassa toimitaan.

Riitta oli tottunut Suomessa siihen, että jos sopi 20 asiaa, niin 19 asiaa menee ilman muuta putkeen ja viimeinenkin asia hoituu aikanaan.

– Ugandassa opin, että kun siellä sovitaan 20 asiasta, niin yksi onnistuu. Muut 19 kannattaa unohtaa.

Elämä omissa käsissä

Naiset oppivat toisiltaan. Samanlainen huumorintaju oli hyvä lähtökohta ystävyydelle. Riitta vaistosi heti, että Kata ei väistä vastuutaan tiukassakaan paikassa. Hän on luotettava ja uskaltaa sanoa rehellisesti mielipiteensä – vaikkei sitä kysyttäisikään. Yleensä ugandalaiset olivat arkoja sanomaan valkonaamalle, kuten Riitta itseään kuvailee, että noin ei ehkä kannata tehdä.

– Olin puoli vuotta aika hiljainen, kun pelkäsin, että teen kielioppivirheitä.

Kata puhui Riitan kanssa asioista, joista kotimaassa ei yleensä puhuttu: naisten asemasta ja tasa-arvosta.

Vähitellen sain varmuutta, ja englanti alkoi sujua, Riitta kertoo.

– Ja kun hän alkoi puhua, hän ei ole lopettanut, Kata sanoo hymyillen.

Huumorintaju ja auttamishalu yhdistävät Riittaa ja Kataa edelleen.
Huumorintaju ja auttamishalu yhdistävät Riittaa ja Kataa edelleen.

Katalle Riittaan tutustuminen oli kuin uudelleensyntyminen. Riitan kanssa hän puhui asiois­ta, joista hänen kotimaassaan ei puhuttu: naisten asemasta ja tasa-arvosta.

– Riitan ansiosta tajusin, että yhteiskuntaa ja tapoja voi muuttaa – että naisetkin voivat olla vapaita, kuten Suomessa. Olin nuorena sokea, en nähnyt todellisuutta. Nyt ymmärrän, että elämä on sellaista, jollaiseksi sen tekee. Ei saa jäädä menneisyyteen ja menetyksiin.

Maan tavat täytyy oppia

Katankin läheisiä sairastui ja kuoli aidsiin – myös hänen aviomiehensä, josta Kata oli eronnut jo aikaisemmin.

– Mieheni harrasti irtosuhteita, kuten niin monet miehet maassamme. Kieltäydyin olemasta hänen kanssaan, jos hän ei käytä kondomia. Siitä ei tullut mitään, ja erosin miehestäni 1993. Se ei ole tavallista Ugandassa. Yleensä erossa nainen joutuu palauttamaan myötäjäiset, ja siihen on harvalla varaa. Minun ei tarvinnut tehdä niin. Isänikin kannatti eroani.

"Vieraan maan tapoja ei tarvitse hyväksyä, mutta niitä pitää ymmärtää."

Riitta kertoo, että jos ugandalainen nainen tahtoi eroon miehestään, ainoa vaihtoehto vaimolle oli yleensä itsemurha. Sellaiset eivät olleet harvinaisia Ugandassa.

– Jokaisessa maassa on omat tapansa ja kulttuurinsa. Niitä ei ole pakko hyväksyä, mutta täytyy ymmärtää, miksi asioita tehdään meille vieraalla tavalla.

Kata on opiskellut terveydenhuoltoalaa kaksi vuotta Kuopiossa ja pariin otteeseen myös Englannissa. Hän taistelee tasa-arvon sekä naisten ja lasten oikeuk­sien puolesta: antaa terveysvalistusta, auttaa ja ottaa kantaa rohkeasti.

Hän on tehnyt työtä monessa kansalaisjärjestössä ja valistanut jopa maan uskonnollisia johtajia. Nyt hän odottaa rahoitusta uusiin projekteihin.

Esikoinen onkin Riitta

Uganda on edelleen patriarkaalinen maa, vaikka tasa-arvosta voidaan jo keskustella. Katalla oli hyvä – tosin lyhyt – lapsuus. Kotona äiti oli pellolla ja opettaja-isä hoiti pyykit ja lapset.

– Me lapset opimme pienestä pitäen, että ei ole miesten ja naisten töitä, vaan että se tekee, joka osaa.

Ugandassa maaseudulla on sellainen tapa, että moni vanhempikin nainen polvistuu mie­hen eteen tervehtiäkseen. Katan isä teki selväksi tyttärilleen, ettei niin tarvitse tehdä. Perheen tytöt saivat ajaa polkupyörällä. Sekin oli edistyksellistä, sillä pyöräilyä ei naisille yleensä suotu, koska sen kuviteltiin vaurioittavan alapäätä.

– Minun lapsuuteni loppui kahdeksanvuotiaana. Sukulaismies raiskasi minut. Yritin puhua asiasta, mutta miestä suojeltiin ja syytettä ei nostettu. Toisen kerran koin seksuaalista väkivaltaa, kun olin 18. Tulin silloin raskaaksi. Sydämeeni jäi ikuinen särö näistä tapahtumista ja siitä, että niihin ei puututtu.

Riitta on Katan perheelle isoäiti, jonka mukaan on ristitty yksi lapsenlapsikin.

Riitalla ei ole omia lapsia, mutta Katan an­siosta hänelle syntyi tiivis suhde tämän lapsiin ja lapsenlapsiin, kaikkiin ystävänsä sukulaisiin. Yksi koskettavimmista hetkistä suomalaislääkärin elämässä oli se, kun Katan isän David Livingstone Onyadin hautajaisissa kymmenisen vuotta sitten pappi välitti vanhan miehen viestin: Kata ei olekaan hänen esikoisensa, vaan Riitta.

Riitta on Katan perheelle isoäiti, ja yksi lapsenlapsista on ristitty hänen mukaansa. Ei pelkästään Riitaksi, vaan heimonimen eteen kirjoitetaan etunimiksi Riitta Kujala. Ugandan kaima on nyt viisivuotias.

Riitta on saanut elää mukana, kun Katan lapset ovat hankkineet ammattinsa, menneet naimisiin ja saaneet lapsia.

Herjaavia tekstiviestejä

Kaikki eivät katsoneet Riitan ja Katan ystävyyttä ja yhdessä asumista Ugandassa hyvällä. Yhdessä asumiseen oli kuitenkin käytännölliset syyt: Riitalla oli tilava asunto ja Katalla ei ollut varaa omaan taloon.

Yhteiseen kotiin alkoi odottamatta tulla herjaavia tekstiviestejä, sähköposteja ja soittoja. Heitä syytettiin lesboiksi. Rakastuminen samaa sukupuolta olevaan on Ugandassa vakava rikos. Kaksinaismoraali elää sitkeästi ja asenteet muuttuvat hitaasti.

– Viimeiset kaksi vuottani Ugandassa olivat yhtä helvetiaa. Siellä oli ihmisiä, jotka kuvittelivat, että Katan tekemä valistustyö on hänen oma bisneksensä, vaikka kyseessä oli kansalaisjärjestö. He olivat kateellisia, kun luulivat Katan rikastuvan.

Naisilla oli tapana tsempata toisiaan sanomalla suomeksi: Nokka ylös!

Kata on edelleen vihainen syytöksistä ja herjauksista.

– Helvetti. Minä saan olla ystävä, kenen kanssa haluan. Jos joku tekee sitä ongelman, se on hänen pulmansa.

Kiusaamisesta seurasi kuulusteluita, selvityksiä ja työlupa-ongelmia. Poliisit ja kyläläiset olivat Riitan ja Katan puolella ja uskoivat naisia. Kiusaajat saatiin selville, mutta heitä ei saatu vastuuseen.

Noihin aikoihin naisilla oli tapana tsempata toisiaan sanomalla selkeästi suomeksi:

– Nokka ylös.

Elämä Ugandassa ei ollut aina muutenkaan helppoa. Pari kertaa ystävykset joutuivat evakkoon Keniaan väkivaltaisuuksien tieltä. Mutta Riitta viihtyi maassa ja sai paljon ystäviä.

– Siellä osataan vielä riemuita. Kaikki asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, kuten Suomessa niin monet asiat ovat.

Lentokentällä käy kuhina. Kata ja Riitta odottavat linjuria, joka veisi heidät Turenkiin. Lopullista määränpäätä ei tiedä kukaan. Riitalle se saattaa joskus olla Uganda, jos koti-Suomi alkaa ahdistaa.

Kata taas tahtoo jatkaa työtään, hänen tehtävänsä ei ole lopussa. Nyt on kuitenkin edessä loma. Syntyyköhän tämän­kertainen kulttuuritörmäys sillä hetkellä, kun Riitta kuitenkin tarjoaa vieraalleen makkaraa.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Riitta Kujala

  • Syntynyt 1946 Kajaanissa.
  • Asuu yksin Turengissa.
  • Eläkkeellä lääkärin työstä.

Kata Onyadi

  • Syntynyt 1949 Tororossa Ugandassa.
  • Asuu Sondressa Ugandassa 3 aikuisen lapsensa kanssa. 8 lasta ja 13 lastenlasta.
  • Tekee työtä vapaa­ehtois­järjestöissä.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.