Riitan huoli katasta helpottaa hetkeksi, kun Kata on Suomessa hänen luonaan.
Riitan huoli katasta helpottaa hetkeksi, kun Kata on Suomessa hänen luonaan.

Ugandalainen Kata ja suomalainen Riitta ovat olleet parhaat ystävykset 28 vuotta. He asuivat samassa talossa Ugandassa vuosikausia, mutta kaikille tämä ei sopinut.

Ensin kulttuurit törmäsivät. Lääkäri, Riitta Kujala, oli juuri saapunut Suomesta työkomennukselle pieneen ugandalaiskylään vuonna 1986. Hänen ensikommenttinsa tulevalle työkaverilleen, lastaan imettäneelle Kata Onyadille tervetulojuhlissa kuului:

– Imetät ihan näin julkisesti.

Kataa nauratti: että afrikkalaisnainen vetäytyisi majaansa piiloon muiden katseilta, kun lapsi kuitenkin on hänen sylissään suuren osan päivää. Riitan repliikistä tuli vitsi, joka hymyilyttää ystävyksiä edelleen.

Eihän Riitta pahaa tarkoittanut. Kunhan kysyi, vähän jopa ihaillen.

Äkkilähtö Ugandaan

Noista päivistä on aikaa. Muutaman tapakulttuuriin liittyvän töyssähdyksen jälkeen – tai ehkä niiden takia – naisista on tullut elinikäiset ystävät.

Puolitoista vuotta sitten Riitta, 68, jäi eläkkeelle ja muutti Ugandasta takaisin Suomeen. Nyt hän odottaa Kataa, 65, vieraakseen Turenkiin. Kone Amsterdamin kautta Ugandan pääkaupungista Kampalasta on jo laskeutumassa Helsinki–Vantaan kentälle. Riitta puhuu taukoamatta. Edellisestä tapaamisesta on noin kymmenen kuukautta.

"Olin lähdössä reissuun kahdeksi vuodeksi, mutta vietinkin Ugandassa 27 vuotta."

Kun Kata vielä odottaa laukkuaan hihnalta, palataan muistoissa vuoteen 1986.

Riitta oli tuolloin nelikymppinen terveyskeskuslääkäri Turengissa. Hänen kaikki aikansa meni töissä, ja hän alkoi haaveilla muustakin. Tilaisuus tuli, kun Mannerheimin lastensuojeluliito haki lääkäriä projektiinsa Ugandaan. Tavoitteena oli saada maan terveydenhuoltoon ennaltaehkäisevää toimintaa.

– Olin illalla työhaastattelussa, ja minun täytyi ilmoittaa seuraavana aamuna kello seitsemän, otanko työn vastaan. Ajattelin, että jos en nyt tartu tilaisuuteen, en lähde koskaan. Olin menossa Ugandaan kahdeksi vuodeksi, mutta vietinkin siellä 27 vuotta.

Sekakieltä ja elämäniloa

Amsterdamin kone on laskeutunut. Joka kerran, kun lasiovet tuloaulaan aukenevat, Riitta ottaa varovaisen askeleen eteenpäin. Viimein Kata astelee aulaan ylväänä kuin kulkisi taivaan porteista.

Riitta syöksyy halaamaan sielunsiskoaan. Hän tahtoo heti ensimmäisen minuutin aikana kertoa kaikki oleelliset: kuinka hän on lihonut sitten viime näkemän, kuinka hän lämmittää Katalle saunan illalla, tekee kalakeittoa... Joka toinen sana on suomea, joka toinen englantia.

– Suksi suolle, Kata sanoo ja nauraa rehevästi. Molemmat nauravat.

– Ei makkaraa, Kata yrittää viestittää, mutta Riitta ei tunnu kuulevan.

Kata on ollut Suomessa ainakin 20 kertaa. Hän tietää myös, että ajanoloon Riitta kyllä rauhoittuu ja he elelevät lomaviikot samalla tavalla kuin arjen Ugandassa.

Siellä he asuivat samassa talossa toistakymmentä vuotta. Molemmat antavat toisilleen tilaa. On ihan ok, jos toinen vetäytyy välillä yksinäisyyteen. No, joskus tulee riitojakin, mutta ne selvitetään heti. Ja Kata tarvitsee tanssituokionsa joka päivä, ja kävelylenkin.

Aidsista ei tiennyt kukaan

Tavatessaan ystävykset muistelevat Afrikan aikaa. Mielekäs työ sai uskomaan, että köyhässä kehitysmaassakin asiat voisivat muuttua paremmaksi.

Kun Riitta muutti Ugandaan elokuussa 1986, verinen sisällissota oli loppunut tammikuussa. Kata, kahdeksan lapsen äiti, oli työskennellyt leikkaussalissa hoitajana jo kymmenen vuotta. Kun mies jäi työttömäksi, isolla perheellä ei ollut enää varaa asua kaupungissa ja perhe muutti maalle.

Riitta sai komennuksen samaan kylään, terveysasemalle, jossa Katakin työskenteli. Riitta koulutti terveydenhuoltoalalle aikovia ja paikallisia asukkaita. Terveysaseman piriin kuului noin 40 000 ihmistä. Työntekijöistä oli pulaa, ja terveysasemalla hoidettiin sairauksia, jotka olisivat olleet estettävissä, jos ihmisillä olisi ollut enemmän tietoa terveysasioista.

– Olin ensimmäinen siinä yhteisössä, joka puhui aidsista. Suurin osa ei ollut kuullutkaan asiasta, vaikka siihen kuoli todella paljon ihmisiä. Joka kolmannella synnyttävällä naisella oli aids, ja se tarttui usein vastasyntyneeseen.

"Kun Ugandassa sovitaan 20 asiaa, niistä yksi onnistuu."

Riitta oli mukana monessa projektissa.

– Katasta tuli minun mentorini, opettajani. Hän neuvoi, kuinka Ugandassa toimitaan.

Riitta oli tottunut Suomessa siihen, että jos sopi 20 asiaa, niin 19 asiaa menee ilman muuta putkeen ja viimeinenkin asia hoituu aikanaan.

– Ugandassa opin, että kun siellä sovitaan 20 asiasta, niin yksi onnistuu. Muut 19 kannattaa unohtaa.

Elämä omissa käsissä

Naiset oppivat toisiltaan. Samanlainen huumorintaju oli hyvä lähtökohta ystävyydelle. Riitta vaistosi heti, että Kata ei väistä vastuutaan tiukassakaan paikassa. Hän on luotettava ja uskaltaa sanoa rehellisesti mielipiteensä – vaikkei sitä kysyttäisikään. Yleensä ugandalaiset olivat arkoja sanomaan valkonaamalle, kuten Riitta itseään kuvailee, että noin ei ehkä kannata tehdä.

– Olin puoli vuotta aika hiljainen, kun pelkäsin, että teen kielioppivirheitä.

Kata puhui Riitan kanssa asioista, joista kotimaassa ei yleensä puhuttu: naisten asemasta ja tasa-arvosta.

Vähitellen sain varmuutta, ja englanti alkoi sujua, Riitta kertoo.

– Ja kun hän alkoi puhua, hän ei ole lopettanut, Kata sanoo hymyillen.

Katalle Riittaan tutustuminen oli kuin uudelleensyntyminen. Riitan kanssa hän puhui asiois­ta, joista hänen kotimaassaan ei puhuttu: naisten asemasta ja tasa-arvosta.

– Riitan ansiosta tajusin, että yhteiskuntaa ja tapoja voi muuttaa – että naisetkin voivat olla vapaita, kuten Suomessa. Olin nuorena sokea, en nähnyt todellisuutta. Nyt ymmärrän, että elämä on sellaista, jollaiseksi sen tekee. Ei saa jäädä menneisyyteen ja menetyksiin.

Maan tavat täytyy oppia

Katankin läheisiä sairastui ja kuoli aidsiin – myös hänen aviomiehensä, josta Kata oli eronnut jo aikaisemmin.

– Mieheni harrasti irtosuhteita, kuten niin monet miehet maassamme. Kieltäydyin olemasta hänen kanssaan, jos hän ei käytä kondomia. Siitä ei tullut mitään, ja erosin miehestäni 1993. Se ei ole tavallista Ugandassa. Yleensä erossa nainen joutuu palauttamaan myötäjäiset, ja siihen on harvalla varaa. Minun ei tarvinnut tehdä niin. Isänikin kannatti eroani.

"Vieraan maan tapoja ei tarvitse hyväksyä, mutta niitä pitää ymmärtää."

Riitta kertoo, että jos ugandalainen nainen tahtoi eroon miehestään, ainoa vaihtoehto vaimolle oli yleensä itsemurha. Sellaiset eivät olleet harvinaisia Ugandassa.

– Jokaisessa maassa on omat tapansa ja kulttuurinsa. Niitä ei ole pakko hyväksyä, mutta täytyy ymmärtää, miksi asioita tehdään meille vieraalla tavalla.

Kata on opiskellut terveydenhuoltoalaa kaksi vuotta Kuopiossa ja pariin otteeseen myös Englannissa. Hän taistelee tasa-arvon sekä naisten ja lasten oikeuk­sien puolesta: antaa terveysvalistusta, auttaa ja ottaa kantaa rohkeasti.

Hän on tehnyt työtä monessa kansalaisjärjestössä ja valistanut jopa maan uskonnollisia johtajia. Nyt hän odottaa rahoitusta uusiin projekteihin.

Esikoinen onkin Riitta

Uganda on edelleen patriarkaalinen maa, vaikka tasa-arvosta voidaan jo keskustella. Katalla oli hyvä – tosin lyhyt – lapsuus. Kotona äiti oli pellolla ja opettaja-isä hoiti pyykit ja lapset.

– Me lapset opimme pienestä pitäen, että ei ole miesten ja naisten töitä, vaan että se tekee, joka osaa.

Ugandassa maaseudulla on sellainen tapa, että moni vanhempikin nainen polvistuu mie­hen eteen tervehtiäkseen. Katan isä teki selväksi tyttärilleen, ettei niin tarvitse tehdä. Perheen tytöt saivat ajaa polkupyörällä. Sekin oli edistyksellistä, sillä pyöräilyä ei naisille yleensä suotu, koska sen kuviteltiin vaurioittavan alapäätä.

– Minun lapsuuteni loppui kahdeksanvuotiaana. Sukulaismies raiskasi minut. Yritin puhua asiasta, mutta miestä suojeltiin ja syytettä ei nostettu. Toisen kerran koin seksuaalista väkivaltaa, kun olin 18. Tulin silloin raskaaksi. Sydämeeni jäi ikuinen särö näistä tapahtumista ja siitä, että niihin ei puututtu.

Riitta on Katan perheelle isoäiti, jonka mukaan on ristitty yksi lapsenlapsikin.

Riitalla ei ole omia lapsia, mutta Katan an­siosta hänelle syntyi tiivis suhde tämän lapsiin ja lapsenlapsiin, kaikkiin ystävänsä sukulaisiin. Yksi koskettavimmista hetkistä suomalaislääkärin elämässä oli se, kun Katan isän David Livingstone Onyadin hautajaisissa kymmenisen vuotta sitten pappi välitti vanhan miehen viestin: Kata ei olekaan hänen esikoisensa, vaan Riitta.

Riitta on Katan perheelle isoäiti, ja yksi lapsenlapsista on ristitty hänen mukaansa. Ei pelkästään Riitaksi, vaan heimonimen eteen kirjoitetaan etunimiksi Riitta Kujala. Ugandan kaima on nyt viisivuotias.

Riitta on saanut elää mukana, kun Katan lapset ovat hankkineet ammattinsa, menneet naimisiin ja saaneet lapsia.

Herjaavia tekstiviestejä

Kaikki eivät katsoneet Riitan ja Katan ystävyyttä ja yhdessä asumista Ugandassa hyvällä. Yhdessä asumiseen oli kuitenkin käytännölliset syyt: Riitalla oli tilava asunto ja Katalla ei ollut varaa omaan taloon.

Yhteiseen kotiin alkoi odottamatta tulla herjaavia tekstiviestejä, sähköposteja ja soittoja. Heitä syytettiin lesboiksi. Rakastuminen samaa sukupuolta olevaan on Ugandassa vakava rikos. Kaksinaismoraali elää sitkeästi ja asenteet muuttuvat hitaasti.

– Viimeiset kaksi vuottani Ugandassa olivat yhtä helvetiaa. Siellä oli ihmisiä, jotka kuvittelivat, että Katan tekemä valistustyö on hänen oma bisneksensä, vaikka kyseessä oli kansalaisjärjestö. He olivat kateellisia, kun luulivat Katan rikastuvan.

Naisilla oli tapana tsempata toisiaan sanomalla suomeksi: Nokka ylös!

Kata on edelleen vihainen syytöksistä ja herjauksista.

– Helvetti. Minä saan olla ystävä, kenen kanssa haluan. Jos joku tekee sitä ongelman, se on hänen pulmansa.

Kiusaamisesta seurasi kuulusteluita, selvityksiä ja työlupa-ongelmia. Poliisit ja kyläläiset olivat Riitan ja Katan puolella ja uskoivat naisia. Kiusaajat saatiin selville, mutta heitä ei saatu vastuuseen.

Noihin aikoihin naisilla oli tapana tsempata toisiaan sanomalla selkeästi suomeksi:

– Nokka ylös.

Elämä Ugandassa ei ollut aina muutenkaan helppoa. Pari kertaa ystävykset joutuivat evakkoon Keniaan väkivaltaisuuksien tieltä. Mutta Riitta viihtyi maassa ja sai paljon ystäviä.

– Siellä osataan vielä riemuita. Kaikki asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, kuten Suomessa niin monet asiat ovat.

Lentokentällä käy kuhina. Kata ja Riitta odottavat linjuria, joka veisi heidät Turenkiin. Lopullista määränpäätä ei tiedä kukaan. Riitalle se saattaa joskus olla Uganda, jos koti-Suomi alkaa ahdistaa.

Kata taas tahtoo jatkaa työtään, hänen tehtävänsä ei ole lopussa. Nyt on kuitenkin edessä loma. Syntyyköhän tämän­kertainen kulttuuritörmäys sillä hetkellä, kun Riitta kuitenkin tarjoaa vieraalleen makkaraa.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Riitta Kujala

  • Syntynyt 1946 Kajaanissa.
  • Asuu yksin Turengissa.
  • Eläkkeellä lääkärin työstä.


Kata Onyadi

  • Syntynyt 1949 Tororossa Ugandassa.
  • Asuu Sondressa Ugandassa 3 aikuisen lapsensa kanssa. 8 lasta ja 13 lastenlasta.
  • Tekee työtä vapaa­ehtois­järjestöissä.

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.

Kyyjärveläinen karjatilan emäntä Vuokko Huumarkangas tuottaa suomalaisten ruokapöytiin kotimaista maitoa. Vuokko asuu pienessä Peuralinnan kylässä eikä ole koskaan käynyt ulkomailla. Hän ei koe jääneensä mitään vaille.

Onnelan tilan lippusalossa heilahtelee laiskasti Keski-Suomen viiri, isännän 60-vuotislahja. Vuokko Huumarkangas, 61, kävelee reippain askelin kostealla nurmikolla kohti navettarakennusta. Kädessään hänellä on ammattikäyttöön tarkoitettu hengityssuojain ja punaiset kumihanskat.

Taivasta peittää raskas harmaa pilvimassa, joka enteilee sadetta ja puinnin siirtymistä eteenpäin.

Navetassa on lämmintä ja kosteaa, ja nenään käy pistävä heinän ja lannan haju. Parressa kiinni olevat lehmät ovat rauhallisia, osa niistä on vielä yön jäljiltä makuullaan.

Karjakeittiössä Vuokko napsauttaa vedet huuhtomaan lypsykoneen putkia. Sitten hän laskee kylmää vettä saaviin ja sekoittaa joukkoon kuumaa vettä erillisestä säiliöstä, kunnes lehmien "tissipesuvesi" on kädenlämpöistä.

Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.
Vuokon työ navetassa on hyvin fyysistä, vaikka hänellä onkin koneita apunaan.

Kun lypsy on saatu alkuun, Vuokko siirtyy navetan puolelle. Heti ovella hän vetää kasvoilleen hengityssuojaimen, jollaisen kymmenen vuotta sitten puhjennut allerginen astma vaatii. Hän harjaa lehmien edessä olevan "pöydän" siistiksi säilörehun jämistä ja hakee kottikärryillä tuoretta rehua tilalle. Unelma, Balleriina, Misteli, Laimi ja muut saavat rouskutettavakseen tilan omilta pelloilta korjattua timoteita ja puna-apilaa.

Lehmä ei siedä sijaisia

Vuokon päivä on käynnistynyt tänään samalla tavalla kuin se on tehnyt lähes 40 vuoden ajan. Kuudelta ylös, puoli seitsemältä navettaan, sitten aamiaiselle. Päivällä Vuokko tekee tilan muita hommia peltotöitä tai niiden valmistelua, osin Joukon kanssa – ja illan suussa käy navetassa uudelleen. 342 päivää vuodessa kuluu tähän tahtiin.

"Maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu."

Lomittajan Vuokko ja Jouko saavat 26 päivänä vuodessa, mutta sekään ei takaa huoletonta oloa. Tilanpitäjä vastaa kaikista tilalla sattuneista vahingoista, vaikka ne olisivat syntyneet lomittajan läsnä ollessa.

– Lisäksi lehmät ovat niin tarkkoja elikoita, että maitomäärät vähenevät lähes aina, kun hoitaja vaihtuu. Meillä on vain yksi lomittaja, Mirva, jonka aikana niin ei käy, Vuokko kertoo.

Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.
Vuokko ei ole päässyt sairauseläkkeelle allergisesta astmastaan huolimatta.

Kalsareita ja leninkejä

Vuokon mies Jouko Huumarkangas, 62, puhuu eteisessä puhelimessa ja selvittää verotoimiston kanssa tutun maatalousyrittäjän asiaa. Joukolla on yllään "tilitoimiston virkapuku" eli kalsarit ja t-paita. Paita on päällä toimittajan ja kuvaajan takia. Tavallisesti isäntä tyytyy sisällä ollessaan pelkkiin kalsareihin.

Tilan isännyyden ja tilitoimistohommien lisäksi Jouko on mukana kunnallispolitiikassa ja pohjanmaalaisten energiayhtiöiden hallituksissa. Tehtäviin liittyy matkustamista ja edustamista. Joskus Vuokko lähtee miehensä mukaan päivän tai parin reissulle ja tilaa lomittajan hoitamaan lehmät.

– Silloin pukeudun mielelläni leninkiin. Näytän Joukolle paria vaihtoehtoa, ja aika usein laitan päälleni sen, jonka Jouko valitsee.

Jouko huomauttaa naurussa suin, että valikoimaa rouvalla riittää. Viimeksi kun Vuokko kävi Tuurin kyläkaupassa, hänellä oli tuomisinaan neljät kengät. Vuokkoakin naurattaa.

Kun Jouko lähtee reissuun, Vuokko pakkaa aina miehensä matkalaukun – "Jouko on niin paljon hittaampi" – ja jää hoitamaan tilan töitä yksin.

"Kahta samanlaista päivää ei ole."

Vuokko ei ole käynyt koskaan ulkomailla, ja Suomessakin matkat ovat rajoittuneet lähinnä Pohjanmaahan ja Keski-Suomeen. Hän ei koe jääneensä mistään paitsi.

– Minulla on ollut paljon tekemistä kotonakin. Saan hoitaa asiat omaan tahtiini ja siinä järjestyksessä kuin haluan. Kahta samanlaista päivää ei ole.

Koti ja perhe ovat Vuokolle tärkeimmät asiat. Lapset ovat lentäneet pesästä jo aikaa sitten ja perustaneet omat perheensä, mutta side on säilynyt.

Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.
Gatorin eli Kaattorin kyydissä Jouko ja Vuokko saattavat ajaa läheiselle laavulle makkaranpaistoon.

Sanomista tulee, tietysti

Vuokon ja Joukon tila sijaitsee vajaan 1 400 asukkaan Kyyjärvellä. Tällä kulmalla Suomea, Keski-Suomen ja Pohjanmaan raja-alueella, kelit ovat viime päivinä olleet epävakaisia.

Myös tälle päivälle on luvattu sadekuuroja. Nyt jatketaan siis huoltotöitä, jotta kaikki on valmiina, kun lopulta saadaan kuiva ilma ja päästään pellolle. Vuokko lähtee auttamaan Joukoa jyväsuppilon siirtämisessä.

Tuleeko töistä sanomista puolisolle?

– Ilman muuta, Jouko nauraa.

– Minulle ei ihan aina selviä, mitä Jouko tarkoittaa, kun hän antaa ohjeita vaikkapa keskellä jotain konehommaa. Siitä saattaa tulla sanaharkkaa, Vuokko myöntää.

Vuokko hyppää Massey Fergusonin rattiin ja köröttelee pikkuteitä pitkin hakemaan pellolta heinäpaalia navettaan.

– Traktorihomma on mukavaa. Kuuntelen kuulokkeista radiota, yleensä Novaa. Soittavat hyviä levyjä ja lisäksi sieltä tulee sopivasti uutisia. Juha Tapio on kappale Kaksi vanhaa puuta on suosikkini. Jari Sillanpäästäkin tykkään.

– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.
– Parasta työssä on, että sitä voi tehdä omaan tahtiin, Vuokko sanoo.

Pellon reunaan ajettuaan Vuokko peruuttaa tottuneesti traktorin perän kohti paalia ja nostaa sen käsiohjaimella paalileikkurin päälle.

– Pärjään maatilan töissä hyvin ilman Joukoakin, mutta joskus öisin tuntuu turvattomalta, Vuokko sanoo.

Maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

Jouko on kuitenkin aina puhelimen päässä. Niin oli myös neljä vuotta sitten – Vuokko muistaa päivänkin, 19. toukokuuta – kun Vuokko oli äestämässä ja traktorista lähtivät tuplarenkaat irti.

– Jouko sai onneksi reissun päältä huoltomiehen heti paikalle, ja pääsin jatkamaan. Peltohommissa ei odotella, muuten hyvät kelit voivat mennä ohi, Vuokko kertoo.

Vaikka Vuokko tekee tilalla suureksi osaksi samoja töitä kuin Jouko, maataloudessa törmää vielä vanhanaikaisiin asenteisiin.

– Jos meille soitetaan tilan asioissa, aika usein pyydetään Joukoa puhelimeen. Yhteinen yrityshän tämä on! Vuokko puuskahtaa.

Joskus myös Jouko unohtaa, että Vuokko on tottunut hoitelemaan tilaa yhtä hyvin kuin miehensä. Reissuillaankin Jouko seuraa kotialueen säätä ja saa kännykkäänsä ilmoitukset sähkökatkoista.

– Kun viimeksi meni sähköt, Joukolta tuli minulle tekstiviesti, että sähköt meni. No kai minä sen nyt tiesin täällä paikan täällä!

Vuokko oli mukana ET:n ihana nainen -elämyksessä – Katso upeat kuvat! 

Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.
Edustustilaisuuksiin Vuokko pääsee pukeutumaan naisellisesti.

Kiviä äitienpäivälahjaksi

Kesällä Vuokko viettää kaiken liikenevän vapaa-ajan puutarhassaan.

– Piha on minulle henkireikä. Kun möyryän mullassa kasvien keskellä, kaikki murheet unohtuvat, Vuokko kertoo.

Puolentoista hehtaarin alueelle mahtuu kivikokoelmia, buddhapatsaita ja suuria kukkapenkkejä täynnä astereita, nauhuksia ja ruusuja. Kun lapset Eveliina ja Kimmo kysyvät äidiltään, mitä tämä haluaa äitienpäivälahjaksi, toiveena on yleensä kasveja ja kiviä. Niistä Vuokko rakentaa uusia asetelmia.

Piha valittiin pari vuotta sitten Oma piha -lehden Suomen paras piha -kilpailun voittajaksi. Vuokko ja Jouko ovat avanneet puutarhansa vierailijoille Kyyjärvi-päivänä neljänä vuonna peräkkäin.

– Puutarhaa katsomaan tulevat kysyvät, että onko tämän talon väellä tunteja vuorokaudessa enemmän kuin muilla, Vuokko nauraa.

Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.
Vuokko suuntaa navettaan aamuisin puuron ja kahvin voimin.

Arvaamattomat sarvet

Neljän aikaan Vuokko vetää jälleen verkkatakin ylleen ja kumisaappaat jalkaansa. Ammunta kielii, että häntä on jo odoteltu navetassa. Kun hän on saanut ensimmäiset lypsimet paikoilleen ja homman käyntiin, ammunta vähenee.

Kaupunkilaisella on mielikuva lypsäjän ja lehmän lämpimästä suhteesta, mutta se taitaa perustua Suomi-filmeihin. Vuokko ei nojaile suruissaankaan lehmän kylkeen. Lehmä on arvaamaton eläin, ja Vuokko on saanut lypsyhommissa monta potkua sorkasta. Sarvien kanssa on oltava erityisen varovainen.

– Kerran olin laittamassa lypsimiä yhdelle lehmälle, kun vieressä ollut tökkäsi minua sarvella alavatsaan. Läpi ei mennyt, mutta lääkärillä oli käytävä näyttämässä, sen verran kipeää teki. Onneksi selvisin mustelmalla.

Yksin ollessaan Vuokko laittaa lypsyn ajaksi oikukkaan lehmän pään köydellä kiinni, jotta vahinkoja ei pääse syntymään.

Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.
Hedelmä-lehmä voi lypsyn jälkeen keskittyä rouskuttamaan heinää.

Karjakeittiön muovilaatikossa on kauppakuittien näköisiä maitoraportteja. Viimeisin maitoauton hakema kahden päivän maitosatsi oli 680 litraa.

Usein terassilla saa ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

18 lehmän tila antaa niukasti tuloa.

– Hullummaksihan tämä on mennyt. Kun Suomi liittyi EU:hun, meille luvattiin, että kustannukset puolittuvat. Kyllä siinä kävi ihan päinvastoin, Vuokko huokaa.

1980-luvulla kahden päivän maitomäärä oli noin 500 litraa. Sen antamalla tulolla Vuokko ja Jouko kasvattivat ja kouluttivat kaksi lasta.

Nyt maitomäärä on lähes 800 litraa, mutta siitä saatavat eurot kattavat vain tilan kulut. Huumarkankaat saavat lisätuloa tilitoimistotöistä ja Joukon luottamustoimista.

Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.
Puintityö vaatii Vuokolta ja Joukolta yhteistyötä.

Tarkistetaanpa sääennuste

Vuokolla on aina jokin puuha menossa, mutta iltaa kohden hän vähän rauhoittuu.

– Vietin lapsuuteni karjatilalla, ja meidät totutettiin työntekoon pienestä pitäen. Ehkä siksi en osaa olla toimettomana.

Vuokko ja Jouko käyvät saunassa melkein joka ilta. Saunan terassilla he istuvat rauhassa ja katselevat pihaa ja pihan taakse avautuvaa maisemaa. Usein he saavat ihailla pellolla liikkuvia hirviä, peuroja, kauriita ja kurkia.

Saunan jälkeen Jouko tarkistaa puhelimeltaan seuraavan päivän sääennusteen.

– Nyt Vuokko näyttäs, että ei satas enää koko viikkona.

– Eikö muka saja? Vuokko varmistelee.

– Eli tuo olis se väli, kun meidän pitäis saada puitua, Jouko toteaa.

Vuokko rullaa pienet vaaleanpunaiset papiljotit päähänsä ja asettuu yöpaidassaan olohuoneen sohvalle katselemaan Kauniita ja rohkeita ja kympin uutisia.

Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.
Jouko toimii tarpeen tullen myös kätilönä. Hän osaa kääntää lehmän mahassa väärinpäin olevan vasikan.

Yksi on vain muistoissa

Yhdessä sohvatyynyssä on painettu valokuva nauravasta pienestä pojasta. Se on Joakim, Vuokon ja Joukon pojanpoika. Joakim kuoli sydämeen päässeeseen bakteeriin nelivuotiaana. Flunssaa muistuttaneet oireet pahenivat niin nopeasti, ettei lapsi ehtinyt saada hoitoa ajoissa.

Vuokon silmiin nousee vesi, kun hän alkaa kerrata viiden vuoden takaisia tapahtumia.

Joakimin jälkeen Kimmon perheeseen on syntynyt Jessica, 3. Niin Jessica kuin Eveliinan lapset Sasu, 11, Nea-Liina, 8, ja Nora, 6, ovat toivottuja vieraita mummun ja vaarin luokse.

– Sasu tekee maatilan töitä kuin pikkuisäntä, mutta tytöilläkin riittää täällä puuhaa.

Sasu ei ehdi tilan jatkajaksi, sillä Vuokolla on eläkeikään enää pari vuotta, Joukolla vajaa vuosi. Edessä on lehmien myyminen ja peltojen antaminen vuokralle.

"Haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä."

Uusi elämänvaihe ei huoleta Vuokkoa.

– Tekemistä aina riittää. Vietän aikaa lastenlasten kanssa, ja piha on loputon projekti.

Toiveissa on myös päästä käymään ulkomailla.

– Vaikka kotona on hyvä olla, kyllä minä haluaisin päästä katsomaan, millaista on Pariisissa, Lontoossa ja Wienissä.

Katso video! Vuokko kertoo Oprin-lehmän yllätys-raskaudesta. 

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.

Maidontuottajia oli Suomessa vuoden 2016 lopussa noin 7 300. Kymmenen vuotta aikaisemmin heitä oli lähes kaksinkertainen määrä, noin 13 900 henkeä.

Maidon tuotanto on sen sijaan pysynyt suunnilleen samansuuruisena, mikä kertoo tilojen koon huomattavasta suurenemisesta. Vuoden 2016 aikana Suomessa tuotettiin reilut 2,3 miljardia litraa maitoa ja kymmenen vuotta aikaisemmin vajaat 2,3 miljardia litraa.

Luomumaidon tuotanto on kymmenessä vuodessa kaksinkertaistunut, ja vuonna 2016 sitä tuotettiin noin 55 miljoonaa litraa. Tuottajia on Suomessa 139.

Lähde: Luonnonvarakeskuksen Tilastotietokanta: Meijerimaidon tuotanto vuosittain. lukes.fi