Riitan huoli katasta helpottaa hetkeksi, kun Kata on Suomessa hänen luonaan.
Riitan huoli katasta helpottaa hetkeksi, kun Kata on Suomessa hänen luonaan.

Ugandalainen Kata ja suomalainen Riitta ovat olleet parhaat ystävykset 28 vuotta. He asuivat samassa talossa Ugandassa vuosikausia, mutta kaikille tämä ei sopinut.

Ensin kulttuurit törmäsivät. Lääkäri, Riitta Kujala, oli juuri saapunut Suomesta työkomennukselle pieneen ugandalaiskylään vuonna 1986. Hänen ensikommenttinsa tulevalle työkaverilleen, lastaan imettäneelle Kata Onyadille tervetulojuhlissa kuului:

– Imetät ihan näin julkisesti.

Kataa nauratti: että afrikkalaisnainen vetäytyisi majaansa piiloon muiden katseilta, kun lapsi kuitenkin on hänen sylissään suuren osan päivää. Riitan repliikistä tuli vitsi, joka hymyilyttää ystävyksiä edelleen.

Eihän Riitta pahaa tarkoittanut. Kunhan kysyi, vähän jopa ihaillen.

Äkkilähtö Ugandaan

Noista päivistä on aikaa. Muutaman tapakulttuuriin liittyvän töyssähdyksen jälkeen – tai ehkä niiden takia – naisista on tullut elinikäiset ystävät.

Puolitoista vuotta sitten Riitta, 68, jäi eläkkeelle ja muutti Ugandasta takaisin Suomeen. Nyt hän odottaa Kataa, 65, vieraakseen Turenkiin. Kone Amsterdamin kautta Ugandan pääkaupungista Kampalasta on jo laskeutumassa Helsinki–Vantaan kentälle. Riitta puhuu taukoamatta. Edellisestä tapaamisesta on noin kymmenen kuukautta.

"Olin lähdössä reissuun kahdeksi vuodeksi, mutta vietinkin Ugandassa 27 vuotta."

Kun Kata vielä odottaa laukkuaan hihnalta, palataan muistoissa vuoteen 1986.

Riitta oli tuolloin nelikymppinen terveyskeskuslääkäri Turengissa. Hänen kaikki aikansa meni töissä, ja hän alkoi haaveilla muustakin. Tilaisuus tuli, kun Mannerheimin lastensuojeluliito haki lääkäriä projektiinsa Ugandaan. Tavoitteena oli saada maan terveydenhuoltoon ennaltaehkäisevää toimintaa.

– Olin illalla työhaastattelussa, ja minun täytyi ilmoittaa seuraavana aamuna kello seitsemän, otanko työn vastaan. Ajattelin, että jos en nyt tartu tilaisuuteen, en lähde koskaan. Olin menossa Ugandaan kahdeksi vuodeksi, mutta vietinkin siellä 27 vuotta.

Sekakieltä ja elämäniloa

Amsterdamin kone on laskeutunut. Joka kerran, kun lasiovet tuloaulaan aukenevat, Riitta ottaa varovaisen askeleen eteenpäin. Viimein Kata astelee aulaan ylväänä kuin kulkisi taivaan porteista.

Riitta syöksyy halaamaan sielunsiskoaan. Hän tahtoo heti ensimmäisen minuutin aikana kertoa kaikki oleelliset: kuinka hän on lihonut sitten viime näkemän, kuinka hän lämmittää Katalle saunan illalla, tekee kalakeittoa... Joka toinen sana on suomea, joka toinen englantia.

– Suksi suolle, Kata sanoo ja nauraa rehevästi. Molemmat nauravat.

– Ei makkaraa, Kata yrittää viestittää, mutta Riitta ei tunnu kuulevan.

Kata on ollut Suomessa ainakin 20 kertaa. Hän tietää myös, että ajanoloon Riitta kyllä rauhoittuu ja he elelevät lomaviikot samalla tavalla kuin arjen Ugandassa.

Siellä he asuivat samassa talossa toistakymmentä vuotta. Molemmat antavat toisilleen tilaa. On ihan ok, jos toinen vetäytyy välillä yksinäisyyteen. No, joskus tulee riitojakin, mutta ne selvitetään heti. Ja Kata tarvitsee tanssituokionsa joka päivä, ja kävelylenkin.

Aidsista ei tiennyt kukaan

Tavatessaan ystävykset muistelevat Afrikan aikaa. Mielekäs työ sai uskomaan, että köyhässä kehitysmaassakin asiat voisivat muuttua paremmaksi.

Kun Riitta muutti Ugandaan elokuussa 1986, verinen sisällissota oli loppunut tammikuussa. Kata, kahdeksan lapsen äiti, oli työskennellyt leikkaussalissa hoitajana jo kymmenen vuotta. Kun mies jäi työttömäksi, isolla perheellä ei ollut enää varaa asua kaupungissa ja perhe muutti maalle.

Riitta sai komennuksen samaan kylään, terveysasemalle, jossa Katakin työskenteli. Riitta koulutti terveydenhuoltoalalle aikovia ja paikallisia asukkaita. Terveysaseman piriin kuului noin 40 000 ihmistä. Työntekijöistä oli pulaa, ja terveysasemalla hoidettiin sairauksia, jotka olisivat olleet estettävissä, jos ihmisillä olisi ollut enemmän tietoa terveysasioista.

– Olin ensimmäinen siinä yhteisössä, joka puhui aidsista. Suurin osa ei ollut kuullutkaan asiasta, vaikka siihen kuoli todella paljon ihmisiä. Joka kolmannella synnyttävällä naisella oli aids, ja se tarttui usein vastasyntyneeseen.

"Kun Ugandassa sovitaan 20 asiaa, niistä yksi onnistuu."

Riitta oli mukana monessa projektissa.

– Katasta tuli minun mentorini, opettajani. Hän neuvoi, kuinka Ugandassa toimitaan.

Riitta oli tottunut Suomessa siihen, että jos sopi 20 asiaa, niin 19 asiaa menee ilman muuta putkeen ja viimeinenkin asia hoituu aikanaan.

– Ugandassa opin, että kun siellä sovitaan 20 asiasta, niin yksi onnistuu. Muut 19 kannattaa unohtaa.

Elämä omissa käsissä

Naiset oppivat toisiltaan. Samanlainen huumorintaju oli hyvä lähtökohta ystävyydelle. Riitta vaistosi heti, että Kata ei väistä vastuutaan tiukassakaan paikassa. Hän on luotettava ja uskaltaa sanoa rehellisesti mielipiteensä – vaikkei sitä kysyttäisikään. Yleensä ugandalaiset olivat arkoja sanomaan valkonaamalle, kuten Riitta itseään kuvailee, että noin ei ehkä kannata tehdä.

– Olin puoli vuotta aika hiljainen, kun pelkäsin, että teen kielioppivirheitä.

Kata puhui Riitan kanssa asioista, joista kotimaassa ei yleensä puhuttu: naisten asemasta ja tasa-arvosta.

Vähitellen sain varmuutta, ja englanti alkoi sujua, Riitta kertoo.

– Ja kun hän alkoi puhua, hän ei ole lopettanut, Kata sanoo hymyillen.

Katalle Riittaan tutustuminen oli kuin uudelleensyntyminen. Riitan kanssa hän puhui asiois­ta, joista hänen kotimaassaan ei puhuttu: naisten asemasta ja tasa-arvosta.

– Riitan ansiosta tajusin, että yhteiskuntaa ja tapoja voi muuttaa – että naisetkin voivat olla vapaita, kuten Suomessa. Olin nuorena sokea, en nähnyt todellisuutta. Nyt ymmärrän, että elämä on sellaista, jollaiseksi sen tekee. Ei saa jäädä menneisyyteen ja menetyksiin.

Maan tavat täytyy oppia

Katankin läheisiä sairastui ja kuoli aidsiin – myös hänen aviomiehensä, josta Kata oli eronnut jo aikaisemmin.

– Mieheni harrasti irtosuhteita, kuten niin monet miehet maassamme. Kieltäydyin olemasta hänen kanssaan, jos hän ei käytä kondomia. Siitä ei tullut mitään, ja erosin miehestäni 1993. Se ei ole tavallista Ugandassa. Yleensä erossa nainen joutuu palauttamaan myötäjäiset, ja siihen on harvalla varaa. Minun ei tarvinnut tehdä niin. Isänikin kannatti eroani.

"Vieraan maan tapoja ei tarvitse hyväksyä, mutta niitä pitää ymmärtää."

Riitta kertoo, että jos ugandalainen nainen tahtoi eroon miehestään, ainoa vaihtoehto vaimolle oli yleensä itsemurha. Sellaiset eivät olleet harvinaisia Ugandassa.

– Jokaisessa maassa on omat tapansa ja kulttuurinsa. Niitä ei ole pakko hyväksyä, mutta täytyy ymmärtää, miksi asioita tehdään meille vieraalla tavalla.

Kata on opiskellut terveydenhuoltoalaa kaksi vuotta Kuopiossa ja pariin otteeseen myös Englannissa. Hän taistelee tasa-arvon sekä naisten ja lasten oikeuk­sien puolesta: antaa terveysvalistusta, auttaa ja ottaa kantaa rohkeasti.

Hän on tehnyt työtä monessa kansalaisjärjestössä ja valistanut jopa maan uskonnollisia johtajia. Nyt hän odottaa rahoitusta uusiin projekteihin.

Esikoinen onkin Riitta

Uganda on edelleen patriarkaalinen maa, vaikka tasa-arvosta voidaan jo keskustella. Katalla oli hyvä – tosin lyhyt – lapsuus. Kotona äiti oli pellolla ja opettaja-isä hoiti pyykit ja lapset.

– Me lapset opimme pienestä pitäen, että ei ole miesten ja naisten töitä, vaan että se tekee, joka osaa.

Ugandassa maaseudulla on sellainen tapa, että moni vanhempikin nainen polvistuu mie­hen eteen tervehtiäkseen. Katan isä teki selväksi tyttärilleen, ettei niin tarvitse tehdä. Perheen tytöt saivat ajaa polkupyörällä. Sekin oli edistyksellistä, sillä pyöräilyä ei naisille yleensä suotu, koska sen kuviteltiin vaurioittavan alapäätä.

– Minun lapsuuteni loppui kahdeksanvuotiaana. Sukulaismies raiskasi minut. Yritin puhua asiasta, mutta miestä suojeltiin ja syytettä ei nostettu. Toisen kerran koin seksuaalista väkivaltaa, kun olin 18. Tulin silloin raskaaksi. Sydämeeni jäi ikuinen särö näistä tapahtumista ja siitä, että niihin ei puututtu.

Riitta on Katan perheelle isoäiti, jonka mukaan on ristitty yksi lapsenlapsikin.

Riitalla ei ole omia lapsia, mutta Katan an­siosta hänelle syntyi tiivis suhde tämän lapsiin ja lapsenlapsiin, kaikkiin ystävänsä sukulaisiin. Yksi koskettavimmista hetkistä suomalaislääkärin elämässä oli se, kun Katan isän David Livingstone Onyadin hautajaisissa kymmenisen vuotta sitten pappi välitti vanhan miehen viestin: Kata ei olekaan hänen esikoisensa, vaan Riitta.

Riitta on Katan perheelle isoäiti, ja yksi lapsenlapsista on ristitty hänen mukaansa. Ei pelkästään Riitaksi, vaan heimonimen eteen kirjoitetaan etunimiksi Riitta Kujala. Ugandan kaima on nyt viisivuotias.

Riitta on saanut elää mukana, kun Katan lapset ovat hankkineet ammattinsa, menneet naimisiin ja saaneet lapsia.

Herjaavia tekstiviestejä

Kaikki eivät katsoneet Riitan ja Katan ystävyyttä ja yhdessä asumista Ugandassa hyvällä. Yhdessä asumiseen oli kuitenkin käytännölliset syyt: Riitalla oli tilava asunto ja Katalla ei ollut varaa omaan taloon.

Yhteiseen kotiin alkoi odottamatta tulla herjaavia tekstiviestejä, sähköposteja ja soittoja. Heitä syytettiin lesboiksi. Rakastuminen samaa sukupuolta olevaan on Ugandassa vakava rikos. Kaksinaismoraali elää sitkeästi ja asenteet muuttuvat hitaasti.

– Viimeiset kaksi vuottani Ugandassa olivat yhtä helvetiaa. Siellä oli ihmisiä, jotka kuvittelivat, että Katan tekemä valistustyö on hänen oma bisneksensä, vaikka kyseessä oli kansalaisjärjestö. He olivat kateellisia, kun luulivat Katan rikastuvan.

Naisilla oli tapana tsempata toisiaan sanomalla suomeksi: Nokka ylös!

Kata on edelleen vihainen syytöksistä ja herjauksista.

– Helvetti. Minä saan olla ystävä, kenen kanssa haluan. Jos joku tekee sitä ongelman, se on hänen pulmansa.

Kiusaamisesta seurasi kuulusteluita, selvityksiä ja työlupa-ongelmia. Poliisit ja kyläläiset olivat Riitan ja Katan puolella ja uskoivat naisia. Kiusaajat saatiin selville, mutta heitä ei saatu vastuuseen.

Noihin aikoihin naisilla oli tapana tsempata toisiaan sanomalla selkeästi suomeksi:

– Nokka ylös.

Elämä Ugandassa ei ollut aina muutenkaan helppoa. Pari kertaa ystävykset joutuivat evakkoon Keniaan väkivaltaisuuksien tieltä. Mutta Riitta viihtyi maassa ja sai paljon ystäviä.

– Siellä osataan vielä riemuita. Kaikki asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä, kuten Suomessa niin monet asiat ovat.

Lentokentällä käy kuhina. Kata ja Riitta odottavat linjuria, joka veisi heidät Turenkiin. Lopullista määränpäätä ei tiedä kukaan. Riitalle se saattaa joskus olla Uganda, jos koti-Suomi alkaa ahdistaa.

Kata taas tahtoo jatkaa työtään, hänen tehtävänsä ei ole lopussa. Nyt on kuitenkin edessä loma. Syntyyköhän tämän­kertainen kulttuuritörmäys sillä hetkellä, kun Riitta kuitenkin tarjoaa vieraalleen makkaraa.

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 2/2015.

Riitta Kujala

  • Syntynyt 1946 Kajaanissa.
  • Asuu yksin Turengissa.
  • Eläkkeellä lääkärin työstä.


Kata Onyadi

  • Syntynyt 1949 Tororossa Ugandassa.
  • Asuu Sondressa Ugandassa 3 aikuisen lapsensa kanssa. 8 lasta ja 13 lastenlasta.
  • Tekee työtä vapaa­ehtois­järjestöissä.