Risto Saariala tekee saattotyötä sydämellä:
Risto Saariala on syntynyt vuonna 1956 Rovaniemellä. Hän asuu Helsingissä ja on Malmin kotisairaalan sairaanhoitaja.
Risto Saariala on syntynyt vuonna 1956 Rovaniemellä. Hän asuu Helsingissä ja on Malmin kotisairaalan sairaanhoitaja.

Risto Saariala on mainio paketti äijää, empatiaa, huumoria ja rautaista ammattitaitoa. Malmin kotisairaalan saattohoitaja luo omaisille ja potilaalle turvallisen olon. Hän osaa puhua kuolemasta suoraan mutta kauniisti.

Kun sairaanhoitaja Risto Saariala, 56, saapuu työkalupakkinsa ja taskullisen työliivinsä kanssa potilaan kotiin, hän ei näytä hoitajalta. Vaan äijältä.

– Minua on luultu sähkömieheksikin, hän nauraa ja avaa pakkinsa. Siellä ei ole ruuvimeisseleitä vaan nesteensiirtotarvikkeet, laboratoriovälineet sekä ensiapu-, allergia-, pahoinvointi- ja kipulääkkeitä.

Risto tulee saattohoitopotilaan luo yleensä silloin, kun syöpähoidot on lopetettu tehottomina. Silloin keskustellaan, olisiko kotisaattohoito hyvä vaihtoehto.

– Ensimmäinen käynti kertoo paljon perheen tunnelmasta. Näen tilanteen heti. Potilas päättää, mutta omaisiakin täytyy kuunnella. Joskus joudun puhumaan potilaan puolesta, kun omainen pelkää pärjäämistään, Risto toteaa.

"Kodin tutut äänet tuovat turvallisuudentunnetta lähes tiedottomallekin potilaalle."

Saattohoito voi kestää muutamasta päivästä kolmeen kuukauteen. Saattopotilas ei tarvitse ympärivuorokautista valvontaa, ja siksi kotisairaala sopii monille. Mutta vain jos omaiset pystyvät sitoutumaan kotihoitoon. Risto korostaa, ettei sitä voi kaikilta vaatia eikä siitä kieltäytyminen tee omaisesta huonompaa.

– Jokainen tuntee omat voimavaransa, ja hoitoringissä olisi hyvä olla mukana muitakin omaisia kuin puoliso. Sekä potilaalla että omaisella täytyy olla vahva tunne, että koti on heille laitosta parempi paikka. Mielikuvaa turvallisesta paikasta on vaikea myydä toiselle. Mutta usein kodin tutut äänet, kolahdukset, imurin hurina ja oven paukahdukset luovat turvallisuudentunnetta lähes tiedottomallekin potilaalle.

Toiset kokevat kuitenkin olevansa turvassa vain sairaalassa, kenties tiedostamatta, että sielläkin joutuu olemaan usein ilman seuraa. Toisaalta kotisairaalaa kohtaan on paljon ennakkoluuloja, ja moni omainen pelkää jäävänsä yksin.

Kotona pääsee helpommin lähelle potilasta. – Ja koskettaminen on tärkeää, Risto sanoo.
Kotona pääsee helpommin lähelle potilasta. – Ja koskettaminen on tärkeää, Risto sanoo.

Kiirettä ei näytetä

Kotisairaanhoitoa moititaan usein kiireestä, mutta ainakin Malmin kotisairaalalla on juuri sen verran potilaita, että kovaa hoppua ei ole.

– Jos onkin, en näytä sitä. Käynti ottaa sen ajan minkä ottaa. Tehokkuus ei ole hyvä arvo kotisairaalaan. Kahvitkin juon joskus, Risto toteaa.

Kotona omaisen olo on luonteva, sairaalassa hän olisi usein vain passiivinen osapuoli. Kotona ollaan jo valmiina, saattohoitokotiin on aina lähtemisen vaiva.

– Suosittelen parantumattomasti sairaalle kotikuolemaa, jos mahdollista. Omaiset saavat olla mukana, valmistautua tulevaan ja pysyä silti arjen askareissa. Hyvästely rauhassa on tärkeää.

Risto käy vuoronsa aikana noin viidellä potilaalla. Monilla on haavainfektio, keuhkokuume tai syöpä.

– Joskus työpäivässä on kolmekin saattopotilasta. Se on kieltämättä raskasta, sillä joka perheessä on erilaiset tunnelmat.

Empatiaa – ei sääliä

Saattohoito kodeissa on hoitajalle koskettava kokemus. Omaisista tulee tuttuja, ja potilas saa enemmän aikaa kuin sairaalassa – kotona ei kuunnella naapurihuoneen hälytyksiä.

Aina ei hoitajan ja potilaan välillä synkkaa. Potilas voi olla pahantuulinen eikä hyväksy kuolemaa.

– Tiukkaakin kommenttia voi tulla, niin potilailta kuin omaisilta, mutta sitä ei saa ottaa henkilökohtaisesti. Kaikki tunteet ovat mukana, kun huolestutaan omien rakkaiden hoidosta, Risto toteaa.

"Mies kokee empatian usein sääliksi."

Miehet saattavat kieltäytyä avusta, vaikka hoitaja näkee sen tarpeen. Naiskollegat kehottavat joskus Ristoa ottamaan vaikean miespotilaan hoteisiinsa.

– Miehet tykkäävät, kun juttelen heidän kanssaan kesken kipupumpun säätämisen vaikka siitä, onko Räikkönen hyvä kuski. Tavallisista asioista jutteleminen keventää tunnelmaa. Mies kokee empatian usein sääliksi, joten sen kanssa täytyy olla hyvin varovainen.

Usein potilaat vastustavat myös vahvojen opiaattipohjaisten kipulääkkeiden ottamista.

– Mutta kun ehdotus tulee hoitajilta eikä omaisilta, he saattavat suostua. Ei saattohoidossa kenestäkään enää narkkaria tule, mutta viimeisten elinviikkojen täytyy olla kivuttomia.

Pikkuhiljaa potilaat hyväksyvät enemmän apua tutulta tiimiltä. Aluksi vain annostellaan lääkettä, mutta vähitellen siirrytään katetroimiseen ja pesemiseen.

Sängynkorjauskin sujuu

Risto kutsuu itseään hoitotyön sekatyömieheksi, sillä ura alkoi maatalouskonekorjaajan koulutuksesta. Hän teki vuosia metallihommia ja ilmastointiasentajan töitä, mutta kyllästyi reissaamiseen ja haki lääkintävahtimestari-ensihoitajakoulutukseen.

– Työskentelin pitkään ensihoitajana poliklinikoilla ja ambulansseissa. Sitten opiskelin työn ohessa sairaanhoitajaksi. Tein monta vuotta dementiatyötä palvelutalossa ja käyn vieläkin siellä keikoilla. Dementia on saattohoitoon verrattavaa luopumista omaisille, koska ihminen muuttuu täysin.

Entisenä metallimiehenä Risto korjaa vaikka sairaalasängyn ohimennen.

Risto on saattohoitanut oman äitinsäkin yhdessä sisarusten ja suvun kanssa. Seitsemän hengen rinki oli toimiva ratkaisu. Kolme vuotta sitten Risto tuli Malmin kotisairaalaan. Laajasta hoitotyön kokemuksesta on valtavasti hyötyä.

– Ei tänne ole suurta tunkua, sillä yksin työskennellessä täytyy olla paljon ammattitaitoa ja kokemusta. Asioita pitää osata tulkita, arvioida ja soveltaa. Täytyy olla myös rohkeutta kohdata ihmisiä kodeissa.

Entisenä metallimiehenä Risto korjaa vaikka sairaalasängyn ohimennen. Kodeissa joutuu tekemään luovia ratkaisuja. Apuvälineitä saa helposti, mutta aluksi tippatelineen voi koota vaikka lampusta. Omaiset myös opetetaan nostoliikkeisiin, joissa ei käytetä voimaa vaan liikettä.

Oma persoona peliin

Risto ei pelkää tehdä työtä persoonallaan. Hän näyttää liikutuksensa ja uskaltaa koskettaa ihmistä.

– On paras heittäytyä ja olla aito, jopa rohkeammin yleensä. Ei siinä mitään häviä. Teen saattotyötä sydämelläni, ja jos tekisin rutiinilla, kannattaisi lopettaa. Vähän hullukin saa olla. Laulaa luikautan välillä potilaille.

"Potilas ja omainen ovat tärkeitä, emme me hoitajat."

Hoitotyössä kannattaa panna oma persoona peliin ja olla luovasti hullu. Kun viimeisiä päiviään elävä potilas kehui Ristolle aamun kauneutta, hän lauloi potilaalle Hectorin biisin Ensilumi tuli kuudelta. Se oli hieno hetki.

– Monia kohtaamisia on jäänyt mieleen. Miespotilaalla oli valtava kipulääkitys, mutta hän oli vielä täysin klaari ja valmis hyväksymään kuoleman. Huomasin, että menee enää muutamia tunteja. Kehotin omaisia soittamaan kaikille, ketkä haluavat vielä tulla. Potilas ja omainen ovat tärkeitä, emme me hoitajat.

Jutellaan vaikka ilmoista

Saattohoidossa monelle tulee paranemispyrähdyksiä. Monet piipahtavat vielä ulkomaillakin.

– Ei hoitajia tarvitse odottaa kotona passissa, vaan voi elää kaikki kokemukset, Risto rohkaisee.

Hoitaja tulee saattohoitoon mukaan sen alussa tai lopussa. Kohtaaminen on niissä erilaista.

– Kuuntelen, juttelen ja otan myös kuoleman esille. Siksi minä siellä olen. Jos potilas ei halua puhua kuolemasta, sitten puhutaan oireista. Tai vaikka ilmoista, miten kukin haluaa.

"Otan kuoleman rohkeasti puheeksi. Jos kierrän aihetta, potilas aistii säälin."

Kun potilas on virkeä, Risto jää mielellään juttelemaan. Luonteva keskustelu käynnistyy vaikka kesämökistä ja koirista.

– Juttu lähtee oikeaan suuntaan, kun on yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Olen kova puhumaan ja näytän usein kännykästä koirani ja mökkini kuvia.

Ei kukaan halua puhua vain sairaudesta. En olisi edes uskottava, jos minulla ei olisi muuta asiaa.

Risto pitää erityisen tärkeänä, ettei hän sääli potilasta.

– Sääliminen satuttaa ihmistä. Otan kuoleman rohkeasti puheeksi potilaan ja omaisten kanssa. Pelkäätkö kuolemaa? Jos kierrän aihetta, potilas aistii säälin.

Kaunista, rauhallista

Kuolema on kaukana ihmisten arjesta, harva edes tietää, mitä kuolemassa tapahtuu. Suurin myrsky on omaisen sisällä, kuolevassa ei tapahdu mitään isoa. Omaiset pelkäävät eniten omien tunteidensa kohtaamista, eivät niinkään itse kuolemaa.

– Kaikki potilaat eivät pelkää kuolemaa. Joillakin voi tulla sätkymistä, joka on alitajuista pelkoa. Sitä lääkitään. Kuoleman lähestymisen huomaa ilmeistä ja kehon liikkeistä, nykäyksistä. Hengitys on pinnallista tai aaltoilevaa.

Riston mielestä kuolema voi olla lähes esteettinen tapahtuma. Armollinen, rauhallinen.

Risto on ollut usein paikalla kuoleman hetkellä.

– Olin yksinäisen miehen luona ja huomasin hengityksestä lopun lähenevän. Potilas lähti silmieni edessä, ja juttelin hänelle mukavia, tavallisia asioita. Totta kai jokaisen kuolevan kohdalla tulee tunteita, liikutun usein, mutta kaikkea surua en voi kantaa.

Riston mielestä kuoleman voi kokea lähes esteettisenä tapahtumana, jos potilaan olo on rauhallinen ja turvallinen. Se on armollista ja kaunista.

– Usein kuoleva vain nukahtaa kuin kesken lauseen. Jos mahdollista, läheiset ovat paikalla, rauhallisina. Usein omaiset itkevät mutta ovat samalla hymyileviä. Pitkä taistelu on helpottanut ja kärsimykset loppuneet, tunnelma on seesteinen.

Bono-koira on hyvä kaveri, hiihtoretkillekin. Talvisin Risto hiihtelee aina kun ehtii.
Bono-koira on hyvä kaveri, hiihtoretkillekin. Talvisin Risto hiihtelee aina kun ehtii.

Tuttua jo lapsuudesta

Risto ei suhtaudu tunteettomasti kuolemaan, vaikka se onkin tuttua.

– Lapsuudenkotini Tammelassa oli hautausmaan vieressä. Lastenhuoneen ikkunasta näkyi ruumiskellari, ja saunan ikkunan edessä oli komea 1800-luvun risti. Hautausmaa oli leikkikenttäni, ja pikkupoikana kävimme kirkon sakastissa katsomassa kuolleita.

– Itsekin olen ollut kuolemaisillani pikkunappulana tuberkuloosin takia, ja seitsenvuotiaana tipuin suurjännitejohdon päälle katolta. Jonkin vuoden kuluttua virusperäisen keuhkokuume meinasi viedä hengen.

"Saan voimaa musiikin kuuntelusta. Omaisten ja potilaiden kiitos kannattelee myös."

Aina ei työpäivää pysty täysin unohtamaan. Risto saattaa herätä aamuyöstä pohtimaan, olisiko pitänyt toimia toisin.

– Juttelemme paljon työkavereiden kanssa, toistemme tukeminen ja keskustelu on parasta työnohjausta. En pidä vaikeita asioita sisälläni. Saan voimaa myös musiikin kuuntelusta, ja omaisten ja potilaiden kiitos kannattelee.

Vapaa-aikanaan Risto liikkuu paljon, hiihtää, laskettelee, ui, pyöräilee, rullaluistelee ja kävelee Bono-koiransa ja naisystävänsä kanssa. Hän on käytännön mies, joka harrastaa kiinteistönhuoltoa.

– Aina on projekti menossa, koplaan ja korjaan mökillä Padasjoella tai sukulaisten taloissa. Kesän tultua jatkan saunalauttaa, jonka moottori on kauko-ohjattava. Lapissa tykkään käydä, sillä tavalla yritän pitää kiinni juuristani siellä, Risto hymyilee.

 

Näin ET-lehden toimittaja kertoo isänsä saattohoidosta ja Ristosta: 

"Isäni Veikko Ypyä, 74, sai toukokuussa 2011 maksasyöpädiagnoosin. Jo 24.8. hän kuuli, ettei mitään ole tehtävissä. Hän valitsi kotisairaalan saattohoidon. Hänelle luvattiin, että kipuja ei tarvitse kärsiä ja sairaalaan pääsee halutessaan.

Isä ei jäänyt odottamaan kuolemaa vaan varasi syyskuun alussa äidilleni, veljelleni ja minulle viikon risteilyn Välimerellä. Se oli tärkeää yhdessäoloa, vaikka uuden lääkkeen takia isä oli todella väsynyt.

Matkan jälkeen isän vointi huononi jyrkästi. Ruoka ei maistunut ja kipulääkettä lisättiin. 26.9. sairaanhoitajat alkoivat käydä kahdesti päivässä.

Olohuoneeseen tuotiin sairaalasänky ja apuvälineitä. Keuhkoissa olevan bakteerin takia aloitettiin suonensisäinen antibioottilääkitys.

Enimmäkseen isä nukkui. Vatsakipujen takia hän sai kipupumpun, josta virtasi lääkettä suoneen. Isä painoi siitä itse lisää tarpeen mukaan. Hoitaja alkoi käydä yölläkin.

Antibiootti vaihdettiin toiseen, joka tehosi tulehdukseen niin hyvin, että 1.10. isä lähti äidin kanssa ulos pyörätuolikävelylle. Hän käveli pitkän matkaa omin jaloin. Se tuntui ihmeparantumiselta.

Minulle merkityksellisintä isän loppuvaiheissa oli hänessä tapahtunut sisäinen muutos. Jäyhyys suli pois ja häneen tuli ihmeellistä lämpöä. Kun menin käymään, hän siinä sängyssä maatessaan otti kädestäni kiinni, hymyili ja koetti nousta ylös. Tai hän istui sängyn laidalla jotenkin onnellinen oloisena. Olen melko varma, että tällaista ei olisi tapahtunut sairaalaoloissa.

6.10. isä oli hyvin sekava ja pyrki ylös sängystä. Hengitys oli vaikeaa. Illalla hänelle tuotiin hengittämistä helpottava maski.

Seuraavana päivänä Risto-hoitaja istui ihan isän lähelle, otti häntä kädestä ja kysyi: ”Veikko, ymmärräthän sinä, että lankasi on loppumassa?” Isä nyökkäsi. Risto kehotti meitä olohuoneessa istuvia lapsia ja lapsenlapsia puhumaan vielä hänelle. ”Hän kuulee kyllä, vaikka ei vastaa.”

9.10. isän hengitys vaikeutui. Yöllä hän oli levoton. Aamulla soitettiin kaksi hoitajaa hälytyskäynnille, sillä isä oli aggressiivinen ja kiipesi uskomattomilla voimilla yli sängynlaidan. Kipulääkkeen sekaan lisättiin rauhoittavaa lääkettä.

13.10. isä ei enää niellyt, elintoiminnot heikkenivät. Hengitys oli pinnallista ja katkeilevaa. Suonensisäinen ravinto lopetettiin, koska kuolevaa ei hoideta liikaa. Isä availi silmiään, kun hänet pestiin ja rasvattiin vuoteessa. Hoitaja kävi yöllä kahdesti.

Lokakuun 14. päivän aamuna kello 9.35 äitini ja veljeni havaitsivat, että isä ei enää hengitä. Lääkäri kävi, ja isä jäi perheen toivomuksesta päiväksi kotiin. Tulin paikalle tunnissa. Isä oli vielä lämmin ja näytti samalta kuin edellisenä päivänä. Ystäviä ja lapsenlapsia kävi jättämässä hyvästejä.

Surusta huolimatta tunnelma oli seesteisen tyyni ja jotenkin oikea. Näinhän sen pitikin mennä. Isä sai olla kotona viimeiseen asti. Hän ei kärsinyt kivuista, ja koko taistelu oli ohi kuudessa viikossa.

Illalla Risto tuli kollegan kanssa pukemaan isän valkoiseen paitaan ja harmaisiin housuihin. Risto sulki pakkinsa ja hyvästeli tutuksi tulleen perheen. Hetkessä oli jotain hyvin herkkää."

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 2/2013.

Mitä Risto Saarialalle ja Sirkka Ypyälle kuuluu nyt?

Risto Saariala työskentelee edelleen saattohoidon parissa, mutta nykyisin Espoon kotisairaalassa.

– Työni on samanlaista kuin se oli Malmin kotisairaalassakin. Lisäksi meillä on saattohoidossa tukena tukiosasto Puolarvilla, jossa on 10 potilaspaikkaa. Vielä tilamme on vanhassa Puolarmetsän sairaalassa, mutta muutamme vuodenvaihteessa Jorvin sairaalan tiloihin, jossa toiminta jatkuu ja osin uudistuukin.

– Kannustan edelleen saattohoidossa potilaan olemista kotona läheisten kanssa loppuun asti, jos omaiset ja potilas jaksavat. Mutta kaikille se ei sovi eikä onnistu. Työni on edelleen mielenkiintoista ja motivoivaa, Risto Saariala kertoo.

Sirkka Ypyä elää tyytyväisenä omakotitalossaan Helsingissä.  

– Elämä on asettunut raiteilleen. Ulkoilen monta kertaa päivässä koiran kanssa ja yritän pitää itseni kunnossa. Iloa ja tulevaisuuden toivoa ovat tuoneet myös neljännen polven edustajat, jotka syntyivät Veikon kuoleman jälkeen.

Sirkalla on kolme lastenlasten lasta, nelivuotias Elmo, vuoden vanha Hilda ja viisikuinen Jalo. Myös naapurustossa on paljon tuttavia, joiden kanssa hän kahvittelee monta kertaa viikossa.

– Olen toipunut ja elämä jatkuu nuorten avulla.