Silkistä kasvoi Marja Kurjen elämäntyö

Vastaan tuli ambulanssi pillit ulvoen. Oli lokakuinen lauantai vuonna 1966, ja Marja Kurki oli ajamassa miehensä Jaakon kanssa töistä kotiin.

Kotona nelivuotiasta Tapania ei näkynyt. Kotiapulainen kertoi, että poika oli ollut pihalla leikkimässä. Vanhemmat etsivät häntä kaupoista ja lähitaloista. Selvisi, että joku pieni poika oli jäänyt auton alle ja hänet oli viety sairaalaan.

– Kyselimme, mitä vaatteita auton alle jääneellä pojalla oli päällään. Ymmärsimme, että hän oli meidän poikamme. Hän oli lähtenyt kaverinsa kanssa ensimmäistä kertaa itsekseen pois pihalta.

"Hetken olin varma, että lapsemme oli menehtynyt."

Marja kiirehti miehensä kanssa Auroran sairaalaan. Siellä he näkivät sängyn, jonka päätyyn oli laskostettu tuttu punainen anorakki ja muut vaatteet. Siniset kumisaappaat olivat lattialla.

– Se oli ihan kauhea näky. Hetken olin varma, että lapsemme oli menehtynyt.

Kirurgi oli epäillyt sisäistä verenvuotoa, ja poika oli viety leikkaukseen. Se pelasti pojan hengen.

– Siinä oli onnea matkassa. Luulen, että olin luonteeltani alun perinkin liian huolehtivainen, ja tämä jätti pysyvän huolen.

Kohti parempaa tulevaisuutta

Neljän huoneen asunto on hieman liian iso kahdelle, mutta muuten täydellinen. Ei portaita eikä mäkeä, puistomaisemat. Talo Helsingin Munkkiniemessä oli aiemmin hissiyhtiö Koneen pääkonttori. Nyt siinä on Marja ja Jaakko Kurjen koti.

– Halusin tehdä viimeisen suuren muuton ennen kuin täytän kahdeksankymmentä. Sen jälkeen en olisi sitä jaksanut, niin rankkaa muuttaminen oli, Marja Kurki sanoo.

Jos Marja olisi saanut itse päättää, hän olisi lähtenyt opiskelemaan sosiaalialaa.

Marja, 84, ja Jaakko, 89, ovat olleet yhdessä 65 vuotta. Ilman Jaakkoa ei olisi tullut Marja Kurki -vaatemerkkiä eikä silkki- ja villahuiveja ja silkkikravatteja. Vuosikymmenien tiivis työnteko ei olisi onnistunut Marjalta ilman niin joustavaa puolisoa kuin Jaakko.

Marja ja Jaakko tapasivat Kauppakorkeakoulussa. Jos Marja olisi saanut itse päättää, hän olisi lähtenyt opiskelemaan sosiaalialaa. Isä päätti toisin: esikoistyttärestä tulisi ekonomi.

Perhe muutti  seitsemän huoneen talosta kahden huoneen asuntoon.

Marja oli ollut vauva, kun perhe oli lähtenyt evakkoon Karjalasta. Sodan jälkeen he muuttivat tilavaan puutaloon Hiekkaharjuun, silloisen Helsingin maalaiskuntaan. Marjan isä oli keksinyt ja patentoinut maalin, joka meni hyvin kaupaksi: korjattavaa ja maalattavaa sodan jälkeen riitti.

Sitten isää huijattiin yritystoiminnassa. Talo oli myytävä, kun Marja oli kymmenvuotias. Isä, äiti, Marja ja kaksi pikkusisarusta muuttivat seitsemän huoneen talosta kahden huoneen asuntoon.

– En muista olleeni siitä millänikään. Se oli köyhyyttä tämän päivän mittapuulla, mutta 1940-luvun Suomessa olimme kaikki samassa veneessä.

"Oliko elämä ennen onnellisempaa siksi, että ei odotettu niin paljon?"

Toimeentulo oli monella niukkaa, mutta aika oli optimistista.

– Oliko elämä ennen onnellisempaa siksi, että ei odotettu niin paljon? Minä uskon niin. Minusta tuntuu oudolta, että nykyisin valitetaan vaikka liian suurista koululuokista. Omalla luokallani oli 42 lasta.

Isä oli räjähtelevä ja otti Marjan kanssa usein yhteen. Marja sai piiskaa ja vietti joskus illan arestissa ilman ruokaa.

– En jäänyt siitä mitään kaunaa tai murhetta kantamaan. Yksi asia, mitä tässä ajassa ihmettelen, on se, miten herkästi asioista voidaan ottaa itseensä.

Vaihto-oppilasvuosi oli ratkaiseva tärkeä. Marjan itseluottamus kasvoi.

Marja sanoo ymmärtäneensä, että isä tahtoi hänelle hyvää tulevaisuutta. Sen vuoksi isä myös lähetti Marjan vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin 1950-luvun puolivälissä. Matka perille kesti kaksi viikkoa. Ensin mentiin laivalla ja junilla Saksan Bremeniin, sitten torakoita vilisevällä sotalaivanromulla Kanadaan, sieltä junalla New Yorkiin ja bussilla puolen mantereen halki Minnesotaan.

Vaihto-oppilasvuosi oli ratkaiseva tärkeä. Marjan itseluottamus kasvoi. Hän arvelee, että ilman tuota vuotta ei olisi tullut sitä Marjaa, joka myöhemmin raivasi esteet yritysmaailmassa.

Syöt vielä silakkaa

Jälkeenpäin Marja on ajatellut, että isot asiat tapahtuivat nuorena nopeasti. 24-vuotiaana Marja oli jo ekonomi, naimisissa ja kahden pojan äiti.

– Vähemmän olisin voinut kiirehtiä ja hankkia lapset vähän viisaampana.

Marja sai työpaikan vaatealalta, tuotepäällikkönä Kuusisen muotitavaratalossa Helsingin Aleksanterinkadulla. Työ oli Marjan unelmatyötä.

– Kun muotialalle kerran pääsee, sieltä ei halua pois. Se on niin uskomattoman mielenkiintoista.

"Jälkeeni tuli mies, jonka palkka oli huomattavasti suurempi."

Yhdeksän vuoden aikana vastuuta tuli paljon lisää, palkkaa ei.

– Pyysin pientä palkankorotusta. Kun en saanut, päätin lähteä. Tuntui, että minua syrjittiin naisena. Jälkeeni tuli mies, jonka palkka oli huomattavasti suurempi ja joka sai auton palkkansa lisäksi.

Sopivaa uutta työpaikkaa ei heti löytynyt. Marja oli 37-vuotias ja päätti ryhtyä yrittäjäksi, vaikka oli isän vaikeuksia nähtyään vannonut, ettei koskaan lähde siihen.

– Kun hain yritystä varten pientä lainaa pankista, pankinjohtaja ennusti minun vielä syövän silakkaa. Sain siitä lisää sisua.

Yrityksen nimeksi tuli Marja Kurki Oy. Myöhemmin Marja oppi, että kiinalaisille Kurki kuulosti samalta kuin Gucci, mistä ei ollut haittaa.

Lue ET-lehden 4/24 jutusta, miten Marja Kurjen yritys kasvoi ja kansainvälistyi, siirtyi Marimekolle ja palasi jälleen Kurjen sukuun. Jutussa kerrotaan myös Marjan elämästä yrittäjävuosien jälkeen. ET-lehden tilaajana voit lukea koko jutun täällä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti tästä.