Suosikkinäyttelijä Ilmari Saarelainen, 78: "Tuntuu ihmeelliseltä ja ikävältä, kun kaverit ympäriltä kuolevat yksi toisensa jälkeen"

Tuhkausajan minä tarvitsen, en mitään haastatteluaikaa!

Tätä mieltä on näyttelijä Ilmari Saarelainen, 78, ja nauraa ilkikurisesti päälle.

Heti kätellessä Ilmari kertoo, millaiselta tuntuu, kun kaverit ympäriltä kuolevat yksi toisensa jälkeen. Se tuntuu ihmeelliseltä ja ikävältä. He vain katoavat elämästä.

Kaverit vain katoavat elämästä.

– Olen hämmästynyt siitä, miksi minä täällä yhä keikun, Ilmari sanoo.

Ilmari tunnetaan rooleistaan komediasarjoissa Tankki täyteen ja Sisko ja sen veli. Tampereen Työväen Teatterissa hän on näytellyt yli 50 vuoden ajan.

– Aiemmin sanoin tuosta tuhkausajasta.

– Sekin pitää nykyään varmaan itse tilata, samaan tapaan kuin steinerkoulusta varataan paikka silloin, kun aletaan suunnitella lastenhankintaa. Ettei mene sivu suun, mies veistelee.

Kai tuhkausaikakin pitää tilata itse.

– Vaikka tietysti tällainen on luvatonta puhetta, tuhkausajan tilaaminen etukäteen.

Mustalle huumorille on tarvetta, sillä aika tikittää Ilmarin mielestä niin lohduttomasti.

– Koetan suhtautua siihen hymyillen.

Ensimmäinen melkein kuolema

Kun Ilmari oli pieni lapsi, perhe asui Valkeakoskella: Ilmari, isoveli Juhani, isä ja äiti.

Äiti oli hellä ja herkkä nainen, joka otti Ilmarin usein syliin. Mitään pahaa hän ei halunnut edes vastapyydetyille ravuille, joita ravustusaikaan säilytettiin perheen kylpyammeessa.

– Kun äiti pudotti ravun kiehuvaan suolattuun veteen, hän itki. Lauhdevettä koko tyttö.

Ilmarin isä sen sijaan piti tiukkaa kuria. Jos hölmöili, sai selkään. Ehdoton sääntö oli, etteivät lapset saaneet mennä huteralle laiturille eivätkä kevätaikaan jäälle.

Lotilanjärven jäälle meno oli kyllä houkuttelevaa. Siellä oli usein lapsia ja jopa napakelkka.

Äiti oli lauhdevettä koko tyttö.

Kun järvellä oli käynyt suksilla varustettu lentokone, lapsia ei pidätellyt mikään. Viiden vanha Ilmari meni jäälle muiden mukana.

Silloin hän putosi jään läpi.

Oli kylmä. Sen Ilmari muistaa ensimmäisestä kerrasta, jolloin hän oli kuolla.

Isoveli veti pojan takaisin jäälle. Kymmenvuotias Juhani saattoi litimärän pikkuveljen kotiin, auttoi riisumaan vaatteet ja peitteli Ilmarin vuoteeseen.

Peiton alla Ilmari odotti ja pelkäsi. Kun vanhemmat tulisivat kotiin, isä saisi tietää, että hän melkein hukkui.

– Siihen aikaan kakaroita ohjeistettiin toisenlaisella tavalla kuin nykyään, Ilmari sanoo.

Sillä kertaa ei tullut selkäsaunaa. Tuli kehuja, Juhanille.

Käänteentekevä ikä

Kun Ilmari nyt katsoo elämäänsä taaksepäin, hän olisi voinut lopettaa vanhenemisen siihen, kun hän täytti kuusitoista. Perusteluja Ilmarilla on kaksi:

1. Kuusitoistavuotiaaksi asti odotin vanhenemista ja uutta ikävuotta.

2. En ole viisaampi kuin olin silloin, en myöskään tyhmempi.

– Nyt melkein 80-vuotiaana voin selkeästi nähdä, että siihen kehitykseni tyssäsi, Ilmari toteaa.

Ilmarin mukaan myös hänen koulumenestyksensä oli nolla. Hän haaveili kokin ammatista ja piti aamuista, joina ei tarvinnut mennä kouluun. Jo silloin hän oli tekijätyyppi. Ja pulisi.

– Koetin väkisin keksiä jotakin hauskaa sanottavaa. Se viittaa huonoon itsetuntoon ja haluun miellyttää, Ilmari jatkaa kuin ohimennen.

Lauantaiaamuisin Ilmari suun­tasi kirjastotaloon nuorisoteatterin harjoituksiin. Siellä ohjaaja näki hänen taitonsa. Ilmari kelpasi ja onnistui.

Myöhemmin ohjaaja kannusti häntä hakemaan Helsinkiin Teatterikouluun. Sinne Ilmari pääsi ensimmäisellä yrittämällä.

Tanssit vielä, poika

Pian Ilmari melkein kuoli, toisen kerran. Oli syyskuu 1966, ja hän oli aloittamassa toista vuottaan Teatterikoulussa. Ilmari oli käynyt katsomassa näytelmän ja istunut esityksen jälkeen ystävänsä skootterin kyytiin. Yhtäkkiä hän makasi maassa ja huusi.

– Ikkunoissa oli päitä kuin pelakuita. Ohi ajoi bussi numero 14, Ilmari muistaa.

Hän oli lentänyt katuun auton yli.Verta oli joka paikassa ja paikalle kaarsi kaikkiaan viisi ambulanssia.

– Yhdellä vain mentiin. Sitten olinkin kolme päivää teillä tietymättömillä.

Näinä päivinä teho-osastolla Ilmari näki kummallista unien ja mielikuvien sekamelskaa. Kaikkialla oli letkuja, joku katsoi kohti. Kaukaa verhojen takaa kuului hengityskoneen tasainen suhina. Läheltä kuului sanoja: ”korjataan vain se jalka, ei kättä, jotta tämä ei kuole pöydälle”.

– Sitten tulin takaisin. Sopivasti niin, etteivät kurssikaverit vielä kerenneet kerätä seppelerahoja, Ilmari sanoo.

Elämänhajua Tampereella

Nyt Ilmari asuu puisessa talossa Pyynikin pohjoisrinteellä. Tässä samassa talossa hän on itse asiassa asunut jo viisikymmentä vuotta.

Joka aamu hän herää kello 5.30, syö aamupuuron ja katsoo aamun ensimmäiset televisiouutiset.

Vaimo Leena herää vähän Ilmaria myöhemmin ja keittää kahvit. Leena juo kahvia ja Ilmari teetä.

Kun päivä on saatu käyntiin, Ilmari ja Leena miettivät, mitä he tänään tekisivät. Mitä tarvitaan ruokakaupasta? Tapaammeko tyttären perhettä tai onko lapsenlapsiin liittyviä velvoitteita?

Toivottavasti on, Ilmari ajattelee: lapset haisevat elämältä enemmän kuin mikään muu.

Kaikkein parhaimpia illoista ovat ne, jolloin lapsenlapset Alvar, 11, ja Aune, 7, ovat yökylässä ja lukevat ääneen Harry Potteria.

Ensimmäisenä nukahtaa Ilmari.

Lue koko juttu ET-lehden numerosta 12/23. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.