Pia Penttala on kolmen lapsen äiti ja kahden lasten ryhmäkodin omistaja. Hän on myös supernanny, joka opettaa televisiossa perheille, miten ongelmia ratkaistaan.

Sukkahousuista se lähti. Kun Pia Penttala oli 20-vuotias tuore yksinhuoltajaäiti, hänen äitinsä osti vauvalle lahjaksi turkoosit sukkahousut. Pia inhosi väriä ja tuohtui äidilleen valtavasti. Äiti puolestaan loukkaantui siitä Pialle.

Sukkahousuepisodia on puitu perheessä vuosien varrella lukemattomia kertoja: kuinka kaksi järkevää ihmistä sai niin pienestä asiasta aikaan niin valtavat kierrokset. Viime jouluna, 30 vuotta tapahtumien jälkeen, aihe alkoi vihdoin tuntua vanhalta. Pia ja äiti sopivat, että asiaan ei enää palata.

Tarinan opetus on Pian mukaan se, että erimielisyydet ja räiskyvät tunteet kuuluvat perheissä ja suvuissa asiaan. Niitä ei tarvitse jännittää ja pelätä. Vaikka yksittäiset riidat jatkuisivat pitkäänkin, niiden ei tarvitse rikkoa kokonaisuutta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

- Erimielisyydet ovat mausteita, joita jokaiseen sukuun kuuluu. On hyväksyttävää käyttäytyä välillä kuin ymmärtämätön idiootti, kunhan muistaa olla toiselle myös rehellinen ja oikeudenmukainen, Pia sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En hetkahda arvostelusta. Otan asiat asioina.

Nykyään Pia on televisiosta tuttu kasvatus- ja lastensuojelualan ammattilainen, joka auttaa perheitä kinkkisissä kasvatuskysymyksissä. Ruutukasvoksi hän uskoo valikoituneensa siksi, että hän osaa olla tiukka mutta empaattinen.

- Olen pehmeiden arvojen asiantuntija. Hyväksyn, että ihmiset tekevät virheitä ja autan heitä rinnalla kulkijana eteenpäin. En myöskään hetkahda arvostelusta. Jos joku kauhistelee vaikkapa tiukkuuttani, en ota sitä henkilökohtaisesti, vaan kohtaan asiat asioina.

Yhteenottoja teinien kanssa

Vuosia sitten Pian ja aviomies Arin kolmevuotias tytär Hanna huutaa eteisessä kovaan ääneen: minä itse! On arkiaamu, Pialla kiire töihin, ja Hanna pitäisi viedä päiväkotiin. Luonteeltaan pippurinen tyttö ei suostu ottamaan aikuisen apua vastaan vaatteita pukiessaan. Lopulta Pian on pakko napata tyttö yhteen kainaloon, ulkohaalari toiseen ja kantaa rimpuileva jälkikasvu autoon.

Nyt Pian pienestä, pippurisesta tytöstä on kasvanut 23-vuotias aikuinen, jolla on jo kokonaan oma elämä. Hän on Pian kolmesta lapsesta nuorin ja asuu vielä toistaiseksi kotona.

Pia muistaa elävästi yhteenotot myös teini-ikäisten poikiensa, nyt 25-vuotiaan Aleksin ja 29-vuotiaan Kallen, kanssa. Silloin joutui toden teolla harjoittelemaan itsehillintää, jottei lähtenyt poikien kanssa juupas-eipäs-väittelyihin.

He ottivat yhteen milloin mistäkin - esimerkiksi Pian mielestä kamalista bändipaidoista, joihin pojat halusivat pukeutua.

- Minun piti käydä usein huutamassa tyynyyn toisessa huoneessa, jotten olisi karjunut teinien kanssa kilpaa. Tilanne aiheutti minussa vahvoja tunnereaktioita siksi, etten voinut enää ohjailla poikiani. Minulle oli uusi tilanne, kun nuoret alkoivat tehdä päätöksiä itse. Tilan antaminen heille oli minulle itselleni vaikeaa. Olisin halunnut pitää lapseni turvassa, mutta en voinut.

Erotuomarina äidin ja poikien tulisissa väleissä toimi tuolloin ja toimii edelleenkin Ari. Hän oli perheen tasoittaja, joka kehotti kaikkia vetämään happea kierrosten keskellä.

Pia ja Ari ovat olleet naimisissa 25 vuotta. He tapasivat toisensa yhteisten töiden merkeissä ja menivät vuoden päästä ensi kohtaamisestaan vihille. Aleksi syntyi vuosi häiden jälkeen.

Pariskunnalla on aina ollut yhteinen näkemys siitä, mikä kasvatuksessa on heille tärkeintä: perhekeskeisyys. Lasten kanssa on haluttu olla ja heille on jaksettu antaa huomiota.

- Vanhemmuudessa tärkeintä on olla lapsilleen läsnä. Oleellista on olla myös oman lapsensa asiantuntija. Se tarkoittaa, että osaa asettaa lapselleen kysymyksiä ja että tarjoaa itseään lapsensa tueksi, jatkuvasti.

Itseään Pia kuvailee iloiseksi, eläväiseksi ja temperamenttiseksi äidiksi. Hän itkee, nauraa ja suuttuu, mutta osaa myös sanoittaa ääneen, mistä mikäkin tunne johtuu. Lapset ovat kuvailleet häntä oikeudenmukaiseksi ja rehelliseksi, mistä Pia on hyvin ylpeä.

- Aikanaan en kauheasti jaksanut askarrella yhdessä lasten kanssa enkä ollut yhtään pullantuoksuinen. Olen aina tarvinnut oman työn ja tekemisen lastenkasvatuksen rinnalle. Se on tehnyt minusta riittävän hyvän äidin. Lapset pitävät minut yhä ajan tasalla omista elämistään.

Leikki ja yhteisöllisyys vähenevät

Kun Pian ja Arin lapset olivat pieniä, perhe asui rivitaloyhtiössä, jossa oli yhteensä 56 lasta. Lapset leikkivät keskenään pitkin pihoja samalla, kun aikuiset keittivät kahvit termoskannuun ja rupattelivat pihalla.

Myös Pian omassa lapsuudessa oli normaalia, että sokeria ja maitoa käytiin lainaamassa naapurista. Pia on huolissaan yhteisöllisyyden vähenemisestä. Hän on pannut merkille, etteivät naapuruston lapset ja aikuiset kokoonnu enää viettämään aikaa yhdessä.

- Onko yhteisöllisyys nykyään niin vähäistä, ettei se enää synnytä jaettua kokemusta ilosta ja turvasta? Jos lapset ja nuoret eivät näe enää samalla tavalla ympärillään yhteisöllisyyttä, he eivät myöskään opi siihen itse. On riski, että katoamme toisiltamme.

Jos lapsi ei näe yhteisöllisyyttä, hän ei opi siihen.

Näennäisen pienet kohtaamiset puolituttujen kesken ovat Pian mielestä oleellisia jokapäiväisen jaksamisen kannalta. Jos vanhemmalla on takanaan vaikkapa rankka valvottu yö vauvan itkiessä hampaitaan, saman kokenut naapuri voi tarjota empatiaa yhteisen päivittelyhetken äärellä.

Yhteisöllisyyden rakoilemisen lisäksi Piaa huolestuttaa leikkien vähentyminen. Jos lapsilla ei ole aikaa ja rauhaa leikkiä, he eivät opi tylsistymään. Ja tylsyys on Pian mukaan luovuuden lähde.

- Leikki on lapsille hirveän tärkeää, sillä luovuudella on yhteys sosiaalisiin taitoihin. Selviydymme kiikkeristäkin paikoista mielikuvituksen ja luovuuden avulla. Itse ajattelen, että mitä pidempään lapset saavat leikkiä, sitä vahvempia heistä tulee
aikuisina.

Ihanat ryhmäkotilapset

Pia istuu Vihdissä sijaitsevan lasten ryhmäkotinsa työhuoneessa ja käy läpi saapuneita posteja. Niiden joukossa on kirje yhdeltä hänen entisistä työlapsistaan eli ryhmäkodin lapsista. Pia liikuttuu, kun kuoresta paljastuu hääkutsu. Nyt jo aikuiseksi kasvanut lapsi toivoo, että perhekodin työntekijät osallistuisivat hänen elämänsä tärkeimpään päivään.

Pia on pyörittänyt kahta ryhmäkotia jo 14 vuotta. Hänen ja kollegoiden tavoitteena on olla työlapsille turvallinen lähiaikuinen ja korjata heidän kiintymyssuhteitaan. Lapset asuvat kodeissa yhdestä jopa kymmeneen vuoteen.

- Tämä ei ole minulle vain työ, vaan elämäntapa. Arvomaailmaani ei yksinkertaisesti sovi, että ketään jätetään pulaan. Jos toisella on hätä, minä autan.

Arvomaailmaani ei sovi, että ketään jätetään pulaan.

Kun Pia tapaa apua tarvitsevia lapsia, nuoria tai aikuisia, hän pyrkii ensin maadoittamaan itsensä. Hän laskee kätensä sivuille ja asettuu rauhallisena asiakkaan eteen mahdollisimman lähelle, mutta ei toisen reviirille asti.

- Läsnäoleminen onnistuu virittäytymällä toisen ihmisen rytmiin. Esimerkiksi lapset ovat usein nopeatempoisia, joten heidän kanssaan minunkin pitää olla.

Ryhmäkodeissa asuvilla nuorilla on tarkat säännöt. Koulu pitää hoitaa hyvin, ja jokaisen pitää osallistua tiettyihin kotitöihin. Kaikilla on oikeus tuntea olonsa turvalliseksi ja kaikkien pitää tulla keskenään toimeen.

Kun nuorten kanssa ilmaantuu ristiriitatilanteita, asiaa ei yritetäkään selvittää pahimman tunnekuohun keskellä. Keskustelut käydään vasta sitten, kun jokainen on rauhoittunut.

Tärkeä isovanhemmuus

Alakouluikäinen Pia istuu omien isovanhempiensa kanssa keittiön pöydän ääressä. Pöydälle on levitetty korttipeli, jota Pia pelaa mummin ja ukin kanssa keskittyneesti. Pia riemastuu, kun hän voittaa, jälleen kerran.

- Olin täydellinen lellipentu, isovanhempani hemmottelivat minua minkä ehtivät. Oma perheeni pyörittelee minulle silmiään, kun lautapelejä pelatessamme hermostun häviöstä, Pia nauraa.

Isovanhemmistaan Pialla on paljon lämpimiä muistoja. He elivät pitkään ja kuolivat vasta muutamia vuosia sitten.

Erityisen tärkeä Pialle oli äidinäiti eli mummo, joka oli kaksinkertainen evakko Karjalasta. Hän oli se, jolle Pia uskoutui silloinkin, kun oli tehnyt jotain kiellettyä.

- Vilkkaana lapsena ajauduin milloin mihinkin pulaan, ja mummo oli se, jolle mokistani ensimmäisenä kerroin. Hän lohdutteli minua, että no, sellaista se on, ja muistutti kertomaan asiasta myös kotona.

Pian mielestä isovanhempien vahvuus on se, ettei heillä ole samalla tavalla kasvatusvastuuta lapsenlapsista kuin vanhemmilla. Siksi he pystyvät keskittymään täysillä yhdessäoloon tarjoamalla lapselle aikaa ja empatiaa.

Kaikki isovanhemmat eivät kuitenkaan ole pullantuoksuisia touhuajia, jotka ottavat lapset yökylään viikoksi kerrallaan ja tietävät näiden elämän jokaisen käänteen. Se on Pian mukaan aivan hyväksyttävää.

- Isovanhemmuutta saa toteuttaa myös käsivarren mitan päästä. Ei tarvitse olla koko ajan saatavilla. Se, että pitää omat rajansa, on sanaton viesti lapsenlapsille siitä, miten tärkeää myös itsestä huolehtiminen on.

Pandemian aikana moni isovanhempi ei ole voinut tavata lapsenlapsiaan, vaikka olisi halunnut. Pia rohkaisee, että lapsille voi olla läsnä etänäkin.

Isovanhempi voi pitää lapsenlapsiin yhteyttä soittelemalla ja näin viestittää, että on tarvittaessa keskusteluyhteyden päässä. Lapsia voi myös pyytää lähettämään puhelimella kuvia omasta elämästään. Ja mikä onkaan ihanampaa, kuin muistella yhdessä niitä hetkiä, kun lapsi syntyi ja isovanhempi sai hänet elämäänsä? Sellaista lapset rakastavat.

Artikkelin voi lukea kokonaisuudessaan ET-lehden numerosta 8/2021.

Vierailija

Sirpa L kirjoitti:
Ja kaikilla ei ole niitä isovanhempia, muistetaan se myös.
Todella kaikilla ei ole isovanhempia. Saatoi olla yksi joka sitten oli nuoren perheen yleistalouskonen.Kunnes väsyi ja uupui sairastui.Ei ollut saatavilla syystä.Ragaistiin lapsen lapsia et sitten näe. Joilla todella isovanhemat kuoleet ja apuna ei ketään.Tai joku lähisuvusta johon yksin huoltaja äiti luotaa.Mutta hän kävelekin sen lapsen,lapsien äidin yli vuosia.Mitäs siloin tehdään?

Sisältö jatkuu mainoksen alla