Taiteilijapari Arja ja Aarne Jämsän arki on täynnä rehevää taidetta

Piha näyttää naamalta, jonka parta kasvaa vapaasti.

Erityisen hyvin Jämsän pihapiirissä näyttää viihtyvän parikymmentä vuotta sitten näkösuojaksi istutettu punapaju. Nyt se riivattu dominoi koko tonttia. Myös vyötärölle ulottuva koiranputki, rouvan lempikukka, saa vaahdota vapaasti.

– Rohkeaa puutarha-arkkitehtuuria, kiteyttää Arja, 57.

– Laiskanrohkeaa, täsmentää Aarne, 58. 

Jämsän pariskunnalle tyypillistä leikkisää anarkiaa, päättelee vieras. Varsinkin astuessaan sisälle vanhaan rintamamiestaloon. Siniseen keittiöön, sanomalehdillä tapetoituun ruokailutilaan, mustaan olohuoneeseen, punaiseen kamariin ja keltaiseen yläkertaan, jonne johtavat violetit portaat.

Portaiden pielessä haukka on juuri iskenyt kyntensä variksen niskaan. 

Aarne vihjailee vauhdikkaaseen asentoon täytettyjen lintujen kuvastavan heidän parisuhdettaan. Jaaha, mutta kumpi onkaan tänään haukan, kumpi variksen roolissa.

Rokahtavat muumit 

Jämsät ovat olleet naimisissa 35 vuotta. Alusta saakka vastaparit, vastavärit ja vastavoimat. Osuva on myös taiteilijakollega Erkki Pirtolan luonnehdinta: niin kuin Yoko Ono & John Lennon – mutta muumimaailmassa.

Nyt nämä rokahtavat muumit suunnittelevat reipasta siirtoa, kokonaista elämänmuutosta.

Mutta kelataan hetkeksi ihan alkuun. Niihin verkkareihin ja kumisaappaisiin, joihin Taideteollisessa korkeakoulussa opiskeleva Arja kiinnitti huomionsa Ateneumin kulmilla joskus 1970-luvun lopulla. Taideakatemian puolella kuvanveistäjäksi opiskelevan Aarnen olemus henki jo tuolloin piittaamattomuutta niin sanotusta yleisestä mielipiteestä.

– Aarne oli komea poika, ja olin ehtinyt ihailla hänen veistoksiaan Nuorten näyttelyssä, muistaa Arja.

"Arjasta näki heti, että hän on voimanainen."

Jokioisissa varttunut Aarne itse muistaa noilta ajoilta lähinnä sen, miten yksinäisenä piruna hän Helsingissä pyöri. Kaiken sen pähkäilyn ja maailmantuskan, vaikka oma ala tuntui hienolta, ainoalta oikealta.

Jämsän pariskunnan lakanoissakin on mystinen meno.

Pian ainoalta oikealta tuntui pian myös Somerniemen tyttö.

– Arjasta näki heti, että hän on voimanainen, ihan omanlaisensa.

Arja tosin kertoo jo tuolloin samaistuneensa surullisenkuuluisiin naistaiteilijoihin.

– Tajusin, että kuvanveistäjän vaimoksi ryhtymisessä on vaaransa... Koskaan en ole sellaiseen liukuun päässyt kuin Aarne, hän sanoo, miestään sen kummemmin syyllistämättä.

Muutto Turkuun ja vuokralle 

Aarne ei ole koskaan kokenut, että he olisivat kilpailleet keskenään. Kotityötkin on jaettu kuka ehtii -periaatteella. Arja valmistui suunnitelmiensa mukaan kuvaamataidon opettajaksi, koska hän halusi ”varman tulevaisuuden ja toimeentulon”. Sen hän myös sai, kolme vuosikymmentä Oriveden opistossa.

– Kaikki ne taulut on tullut maalattua, jotka olen halunnut maalata. Iltaisin ja viikonloppuisin, ja se on tehnyt elämästä yhtä aikaa rankkaa ja antoisaa, Arja kertoo.

Nyt tuntuu eri tavalla rankalta, sillä Arjalle on käynyt kuten liian monelle ikäiselleen. Työhaluja olisi ollut, mutta työt loppuivat.

– Tunnistan tähän vaiheeseen liittyvät vaarat. Elämässäni ei ole enää sitä painetta, joka on pitänyt liikkeessä. Toisaalta koen, että nythän kaikki vasta alkaa! Esiin pääsee sellaista, jolle aiemmin ei ole ollut aikaa ja tilaa.

Lentoasemalle tilatussa teoksessa heilahtaa myös hääpuku.

Tärkeä osa uutta maailmanjärjestystä on muutto maalta kaupunkiin. Vuokralle Turkuun, lähemmäs ainoan tyttären, Emman, perhettä, johon syntyy pian toinen lapsi.

– Uskomme, että apumme on tarpeen, mutta mietimme tietysti sitäkin, mikä on strateginen turvaväli nuoreen perheeseen, Aarne keventää.

Oriveden-koti leikkimökkeineen ja pihasaunoineen jää kaikkien yhteiseksi vapaa-ajan taloksi.

Kotileikkejä ja kipupisteitä

Jämsät ovat pitäneet vuosien varrella useita näyttelyjä myös yhdessä. Joissakin niistä on oikein alleviivattu, miten paljon he ovat toisiaan inspiroineet. Ja miten notkeasti kumpikin vaihtaa tekniikasta toiseen. Kuvanveistäjäksi Aarne on ollut aina jumalaisen hieno piirtäjä.

– Minäkin olen erehtynyt tekemään veistoksia, Arja huokaisee itseironiaa äänessään.

Erityisen riemastuttava näyte yhteistyöstä on taidekirja Aarne ja Arja, jossa Aarne lennokkain vedoin kuvaa pariskunnan arkisia puuhia ja reheviä vartaloita. Kaikkiaan akvarelleja on kertynyt kuutisenkymmentä ja ne ovat päätyneet Kiasman kokoelmiin. Todistaen, että taiteen kentällä hyvin yksityinen on myös yleisesti kiinnostavaa.

Lisäarvoa kokonaisuudelle antavat Arjan kirjoittamat yhtä aikaa kepeät ja filosofiset tekstit.

Vielä en ole päättänyt onko koko sarja tehty kiusakseni vai suurenmoisena hellyydenosoituksena. Omahyväisyyttäni haluaisin olla näin kovin rakastettu, mutta kuvissa on myös kiukkua ja pilkkaa, julmuutta ja vihaa. Toisaalta, kun sinulta niin monta kertaa maalataan varpaanvälit, alat uskoa, että sivellin todella osuu sinuun. Sivelynä.

– Minun mielestäni kuvissa kiteytyy myös vanhenemisen kauhu ja vittumaisuus, Aarne tokaisee ja lupaa tehdä kirjalle jatko-osan sitten, kun he ovat yltäneet kunnon kääkkävaiheeseen.

Vedenkestävä boheemi ja ex-atleetti

Elämä on opettanut kaikenlaista.

– Senkin, että yhdessä ui helposti liian kauas, kun luottaa, että toinen tietää missä ollaan, Arja kiteyttää.

Elämä on opettanut senkin, että suuttumus on osa luottamusta.

– Nuorempana riitelimme paljon. Osasin nälviä todella ovelasti, Aarne myöntää.

"Miehinen hiki kaipaa ihailua. Urotyöt tuoksuvat pelottomuudelle", Arja kirjoittaa.

Nykyisin erimielisyyksiä on vähän, lähinnä telkkarin kaukosäätimestä kiistelyä.

– Arja on aito boheemi – hän voi elää kaaoksessa! Minä tarvitsen siisteyttä kyetäkseni ajattelemaan, Aarne murahtaa ja myöntää auliisti, että vaikka tiskivuori häiritsee, hän ei tee asian eteen mitään. Mieluummin hän menee pihalle ja rakentaa pizzauuniin vetävämmän piipun.

Kuvanveistäjän rakentama pizzauuni.

Miehen hiki kaipaa ihailua. Kaikki ponnistukset, kaikki urotyöt tuoksuvat voimalle ja pelottomuudelle. Miestä ei voi turhaan ihailla, eikä mies huomaa, vaikka ihailu on ylenpalttista, Arja kirjoittaa.

Muitakin tavoitteita miehellä on, kuten painon pudotus.

– Moni kaltaiseni, aiemmin kovaa treenannut, on samassa ansassa. Liikunta on jäänyt, mutta ruokailutottumukset pysyneet ennallaan. 

Aarnen kimmoisaan menneisyyteen kuuluu suunnistusta ja aikidoa. Nyt Jämsät vesijuoksevat yhdessä pari kertaa viikossa. Avannossakin tulee pulahdeltua.

– Usein jo treenatessa mietimme, mitä hyvää laitetaan ruuaksi.

Syödään, puhutaan ja päihdytään

Ruoka on Jämsän pariskunnalle yksi tapa osoittaa luovuutta. Joskus homma kyllä lähtee lapasesta, kun Aarne saa päähänsä kehitellä ”jotakin Azerbaijanin” perinneherkkua. Arjan reseptit kuulostavat toisella tavalla mystisiltä. Tarkkoja määriä ei mainita, mutta tunnelma välittyy pikkutarkasti.

Liekkipadallinen sipulikeittoa valmistetaan kakluunissa syksyn suurimmista sipuleista. Haudutetaan koko iltapäivä, kunnes tulee pimeä.

Päät vadilla. Arja Jämsä on upea koloristi.

Tässä resepti kalan ystäville:

Ongitaan päivä. Savustetaan ahvenet. Otetaan selkälihat ja kaadetaan mausteöljy (valkosipulia, sipulia, pippureita) päälle. Syödään suolaisena palana leivällä syksyiltana ja puhutaan surusta. Päihdytään.

Nyt Arja laskee siskonsa antamalle silkkiliinalle pannullisen savulohipizzaa ja kaataa jalkalaseihin poreilevaa mansikkajuomaa.

Mummin muisto, tyttären tuliainen

Samalla pöydällä ajelehtii 3-vuotiaan käteen sopivia, kirpputorilta hankittuja Nalle Puh -hahmoja. Ne odottavat tyttärenpojan visiittiä.

Kaikesta kuulee ja näkee, että Miro on mummin ja papan silmäterä. Pojan innostamana Arja on jopa piirtänyt rullakaupalla ”tapettia”, jossa toistuvat Miron vauvankasvot. Jokainen kuva on vähän erilainen.

Tapeteilla on Arjalle muutenkin erityinen symboliarvo. Nahan luonti.

– Hailuodossa asunut isoäitini paperoi kamarinsa aina talven jäljiltä sanomalehdillä. Putsasi pois savut ja kosteudet. Mieluiten hän käytti arkkeja, joissa ei ollut kuvia, että sai siistimmät saumat.

Haukka ja varis. Tunnetaan myös nimellä taistelevat Jämsät.

Oman kodin seinille Arja on mummon muistoa kunnioittaen liisteröinyt vähän eksoottisempaa sanomalehteä, jonka Emma-tytär taannoin toi tuliaisina Japanista.

Turun Taideakatemiasta valmistunut tytär työskentelee mainostoimistossa luovana johtajana.

– Emmakin tekee taideprojekteja – mutta meistä poiketen hänellä on siihen myös budjetti, isä naurahtaa.

Kliimaksi lentokentällä

Lähtemisestä ja perille pääsemisestä on kysymys Aarne Jämsän seuraavassa julkisessa työssä, jonka työnimi on Helman heilahdus.

Jo teoksen mittasuhteet huimaavat: 50 metriä pitkä, 7 metriä korkea. Vuonna 2015 aukeavalle Helsinki–Vantaan lentokentän juna-asemalle on tilattu teos, joka muodostuu jättimäisistä alumiinilevyille tulostetuista ”piirroksista”.

Prosessi on siinä vaiheessa, että Aarneon kuin kissa pistoksissa. Moni pala muuttaa vielä muotoaan, mutta se on varmaa, että mitään säyseää ”temppelin  esirippua” Aarne ei miljoonien asemaa käyttävien ihmisten eteen läväytä. Odotettavissa on jotakin paljon rohkeampaa, sensuellimpaa ja hauskempaa.

Rehevä arki on tallentunut Aarne Jämsän akvarelleihin.

Kipinä työhön tosin lähti lapsen mieleen syöpyneestä ikävästä. Aarne jätettiin poikasena Pohjanmaalle isovanhempien luo hoitoon. Tuolloin hän löysi kaapista äidilleen kuuluvan leningin ja takertui ikävissään sen helmoihin. Nyt hänen työhuoneellaan, Oriveden vanhassa kenkätehtaassa, lehahtelee havaintomateriaalina jos jonkinlaista pitsiä, naisten alusvaatteista hääpukuihin. Paljon liikettä, paljon vaihtoehtoja.

"Tekeminen ei lopu, mutta on arvoitus, missä muodossa se jatkuu."

Mutta sen mies jo tietää, että kun kolme vuotta kestänyt uurastus päättyy, helpotukseen sekoittuu yhtä paljon uupumusta ja tyhjyydentunnetta.

– Oma ilmaisu ja elämä sekoittuvat aina keskenään. Kaikki mitä on tehnyt, muodostaa myös painolastin. Niin kuin sanotaan, samaan virtaan ei voi astua uudestaan. Sen olen kyllä oppinut, että tekeminen ei lopu, mutta se on arvoitus, missä muodossa se jatkuu. 

Jämsät toivovat Turkuun muuton elvyttävän myös näivettynyttä seuraelämäänsä. Erakoituminen on ollut turhankin hyvässä vauhdissa.

– Tarkemmin katsottuna meidän tulevaisuus näyttää aika hauskalta, Arja uskoo.

– Parasta tuossa Arjassa on se, että hän näkee kaikessa ja kaikissa jotakin hyvää. Silloinkin, kun ei olisi aihetta, Aarne kuittaa.

Portin pielessä rehvastelee kaksi varista. Lehahtavat siivilleen.

– Keräilemme kaikkea sellaista, mistä muut haluavat päästä eroon, Arja Jämsä kertoo.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 14/2014.