Tällaista oli diplomaatin vaimo Eijan uskomaton elämä maailmalla: noituutta, syrjäkyliä ja poskisuukko Fidel Castrolta

Tässä kodissa ei tiedä, mihin silmänsä pistäisi. Vanhat korkeat huoneet ovat täynnä kiehtovaa tavaraa.

– Shamaanin rituaalipäähine on Panamasta. Lapsenlapset pelkäsivät sitä pieninä, kertoo Eija Pulkkinen.

– Enkeliveistokset ovat Meksikosta, paimentolaisten korut Pakistanista, heillä ei ollut enää muuta myytävää.

Keittiön kattoon on pingotettu seepran nahka.

Terveiset yläkertaan

Jääkaapin oveen teipatusta valokuvasta katsoo vuosi sitten syöpään kuollut aviomies Kimmo.

– Joka aamu kysyn häneltä kuulumiset.

Filippiiniläisen Ifugao-heimon tapaan Eija uskoo, ettei vainaja noin vain jätä tätä maailmaa, vaan jää unina ja enteinä lohduttamaan ja johdattamaan kulkuamme. Pulkkiset ehtivät olla naimisissa puoli vuosisataa.

Eija ei ole koskaan ollut mikään muiden selän takana tuhertelija. Jo kuusivuotiaana hän osoitti olevansa toimen tyttö ja vannoutunut yhdistysihminen. Kun Lappeenrannasta ei löytynyt Pikku-Marttoja, hän tunki aikuisten kokouksiin.

"Eipäs valiteta – ryhdytään toimeen" kuvaa Eijan asennetta myös diplomaatin puolisona. Emännöinti ja kestitys ovat sujuneet häneltä aina, mutta siinä sivussa hän on löytänyt tiensä moniin maailman syrjäisimpiin kyliin. Kohtaamiset siellä ovat jättäneet häneen paljon vahvemman jäljen kuin niiailu kuningatar Elisabetille tai paaville.

– Koulussa inhosin maantietoa, mutta Luoja pani minut kiertämään.

Vaimon hinta

Diplomaattipiireissä etiketti sanelee monia asioita, mutta Eija ja Kimmo Pulkkinen rohkenivat tehdä suurlähettiläsparin virasta näköisensä, sydämellisen ja yllätyksellisen. Dominante-kuoro tuli konsertoimaan Amazonin viidakkoon, ja kotimaiset kirjailijat pääsivät tapaamaan pääkallonmetsästäjiä Filippiineille.

Hyvillä suhteillaan Pulkkiset järjestivät myös meksikolaistaiteilija Frida Kahlon näyttelyn Suomeen.

Varsinkin uran alussa maanosa vaihtui parin vuoden välein. Kulloisenkin asemapaikan kulttuuriin perehtyminen ja sopeutuminen vaati ponnistelua.

Juuri kun oli juurtunut, repäistiin irti ja piti aloittaa alusta. Silti Eijan muistoissa päällimmäisenä on innostuneisuus.

Eijan lempiasu on Pakistanissa räätälöity. Kirjahyllyn päällä on polkupyöräväreillä maalattuja tauluja Tansaniasta.

Ensimmäinen ja rakkain ulkoasianministeriön posti vei Pulkkiset Tansaniaan vuonna 1973. Suurlähettiläänä siellä oli Martti Ahtisaari, ja hänen esimerkkiään noudattaen suomalaisyhteisö pyrki elämään kuten paikalliset. Talvisodaksi kutsuttu ruokapula kesti kuukausia, ja vaikutti myös Pulkkisten elämään. Heidän esikoisensa Pauliina oli tuolloin neljävuotias, Petteri vasta ryömi.

– Vähän helpotti, kun sain vaihdettua yhden lakkalikööripullon jauhopussiin, Eija muistelee.

Kokki kysyi Eijalta, montako lehmää Kimmo oli hänestä maksanut.

Kun Eija keksi ostaa kokonaisen lehmän, sitä lähdettiin hakemaan 60 kilometrin päässä sijaitsevasta kylästä. Kotiin palattiin juuri teurastettu ruho auton takakontissa. Lihan suurpiirteinen pilkkominen hoidettiin saman tien keittiön lattialla kolmen muun suomalaisperheen avustuksella.

– Kun iso musta kokkimme näki, mitä olimme tehneet, hän sätti meitä hyvien fileiden pilaamisesta.

Samainen kokki oli muutenkin ikimuistoinen persoona ja touhusi usein keittiössä Petteri jyhkeällä käsivarrellaan. Eräänä päivänä hän kertoi aikeistaan ottaa uusi vaimo ja kysäisi samalla Eijalta, montako lehmää Kimmo oli Eijasta maksanut.

– Ei yhtään, tuhahdin vastaukseksi.

Keskustelun jälkeen kokki ei enää noteerannut talon emäntää lainkaan.

– Pari päivää ihmeteltyäni minulle valkeni, että halpa mikä halpa. Jos minusta ei ole mitään maksettu, miksi ylipäätään sain huseerata talossa?

Eija otti asian uudelleen puheeksi ja selitti kokille, että kaupunkioloissa ei käytetty maksuna lehmiä vaan kivitaloja. Johan palautuivat kokin ja emännän välit!

Totta puhuen Kimmo ja Eija olivat aika tyhjätaskuja yhteen mennessään. Muuten liitto oli tarkkaan harkittu, sillä Kimmo oli jo 15-vuotiaana päättänyt ottaa vaimokseen Imatralla rinnakkaisluokkaa käyneen Eijan.

Pientä kapinaa

Diplomaatin uralle pääsy vaati pitkään maineikasta sukutaustaa ja varallisuutta. Kun ulkoasianministeriö järjesti ensimmäisen niin sanotun Kapinakurssin, uudistetun koulutuksen, opetusministeriössä työskennellyt Kimmo haki paikkaa. Hän oli varttunut vaatimattomissa oloissa ja unelmoinut Afrikasta siitä saakka, kun oli pyhäkoulussa nähnyt lähetystyöntekijöiden arkea kuvaavia filmejä.

– Me vaimotkin olimme vähän kapinallisia.

Juttukeikoilla Eija pääsi käärmeenlumoajien häihin ja eunukkien yhteisöön.

Eija toimi puolisoyhdistyksessä alusta asti pontevasti. Pari oli ehtinyt olla maailmalla 12 vuotta, kun Suomen valtio tunnusti diplomaatin puolison tekemän työn arvon ja alkoi maksaa ulkomaankomennukselle lähteville puolisoille työeläkettä täydentävää korvausta.

– Summa ei ole suuri, mutta kysymys on periaatteesta.

Eija pitää onnekkaana sitä, että hän sai diplomaatin puolisona jatkaa omaa työtään toimittajana. Yleisradion ja muiden medioiden juttukeikoilla hän pääsi kurkistamaan esimerkiksi käärmeenlumoojien häihin ja eunukkien yhteisöön.

Eija kulki tutkimusretkillään usein yksin, ja tienviittana saattoi toimia sattumalta kuultu keskustelunpätkä. Uteliaisuuden lisäksi tarvittiin onnea – esimerkiksi silloin, kun Eija sai torjuttua laukkuaan tavoitelleen rosvon perunankuorimaveitsellä.

Kupparimummon malli

Eija näyttää pieneltä ja vaarattomalta. Se on osa hänen vahvuuttaan – ja strategiaansa. Hän ei kiirehdi kyselemään, vaan keskittyy kuunteluun.

– Lapsuuskulmillani asui kupparimummo, joka kertoi tarinoita syntymästä, kuolemasta ja elämästä niiden välissä. Noista vuosista minuun tarttui tapa istuskella ihmisten kanssa heidän tarinoitaan kuunnellen.

Sanotaan, että missään ei ole niin vahvoja naisia kuin Pakistanissa.

– Mitä muuta he voisivat olla. Syntymästään saakka jokainen päivä on heille näytönpaikka.

Kimmo ja Eija Pulkkinen isännöivät Perussa 2006.

Vuonna 1989 Kimmosta tuli suurlähettiläs, ja Pakistan oli Pulkkisten ensimmäinen suurlähettiläspaikka. Lapsista Islamabadin-kotiin muutti enää nuorin Ilari, joka kävi amerikkalaista koulua. Kaksi vanhinta lasta opiskeli Britanniassa.

Pauliina toimii nykyään Suomen kulttuuri-instituutin päällikkönä Lontoossa, Petteri Helsingissä kansainvälisen yrityksen palveluksessa. Ilari työskentelee tutkijana Nottinghamissa.

Hurjaa joukkoa

Viiden Pakistanin-vuoden aikana maan poliittinen tilanne oli melko vakaa. Vain kerran koti täyttyi turvaa etsivistä ihmisistä, ja silloin Eija noudatti karjalaisen kulttuurin ja vieraanvaraisuuden perinteitä: kaikki auttavat toisiaan, ja tupaan otetaan nukkumaan niin paljon kuin lattioille mahtuu.

Kerran lähetystön portille saapui 11 miehen joukko hurjuudestaan tunnettuja pataaneja, jotka ilmoittivat haluavansa tavata memshabin.

Päästetäänkö sisään, epäröi vartija. Tietysti, vastasi memshab Eija.

Eteishallissa miehet ympäröivät Eijan ja kävivät asiaan. He olivat kuulleet, että memshab oli kiertänyt paikallisen järjestön mukana maalaiskylissä puhumassa perhesuunnittelusta. Asia kiinnosti, koska miehillä oli paljon suita ruokittavana ja koulutettavana.

– Lupasin auttaa ja pyysin heitä tulemaan viikon päästä uudelleen vaimot mukanaan, koska halusin kuulla myös heidän kantansa.

Sovittuna päivänä miehet palasivat – vain kaksi jätti tulematta. Eija saatteli koko joukon tuntemansa gynekologin luokse, joka teki naisille sterilisaation. Miehet itse eivät operaatioon suostuneet, koska pelkäsivät mieskuntonsa puolesta.

Latinalaisessa Amerikassa noidat ovat yhä osa elämää.

Mieskunto oli koetuksella myös meksikolaisella torilla. Eija etsi vähän erikoisempia vihanneksia ja loikki mietteissään banaaninippujen yli. Miehet alkoivat huutaa ja puivat nyrkkiä, ja Eija poistui ihmeissään paikalta. Myöhemmin hänelle selvisi, että banaanien yli loikkivan naisen uskotaan tekevän myyjästä impotentin.

Monissa maissa varsinkin Latinalaisessa Amerikassa noidat ja uskomukset ovat edelleen erottamaton osa arkea ja juhlaa. Kun elämä hymyilee, siitä on kiittäminen noitia. Vastoinkäymiset voi laittaa mustan magian syyksi.

Ei paniikkia!

Diplomaattiperheen arki oli ylellistä ja etuoikeutettua – autonkuljettaja ja muu palvelusväki kuuluivat asiaan. Pulkkiset pyrkivät kuitenkin pitämään huolen, että omilla lapsilla säilyi tuntuma arkisiin asioihin, kuten siivoamiseen ja silittämiseen.

Kaikissa asemapaikoissa Eija otti ensi töikseen yhteyttä sikäläiseen suomalaisyhteisöön siitäkin huolimatta, että joidenkin mielestä aktiivinen rooli ei ollut suurlähettilään puolisolle sopiva.

– Saatoin aina luottaa siihen, että Kimmo on puolellani.

Eija vaikutti toimeliaasti myös siihen, miten lähetystön kulissien takainen arki rullasi ja mitä missäkin juhlassa tarjotaan.

Joskus vaadittiin erityistä neuvokkuutta. Kun osa Meksikon suurlähetystön juhlasalin katosta romahti, henkilökunta ehdotti seuraavaksi päiväksi sovitun suuren vastaanoton siirtämistä hotelliin. Eija päätti, että juhlia ei siirretä, koska tarjoilut ja kattaukset olivat valmiina.

Parketille romahtaneet tiilet tarjoilijat raahasivat puutarhan pensaiden alle. Katossa ammottavan reiän päälle Eija teippasi suuren valkean lakanan ja viimeisteli naamioinnin vähentämällä juhlasalin valaistusta.

Työhuonetta vartioi seinällinen meksikolaisia enkeleitä.

Parhaiten käyttäytyvä

Uran surullisin hetki oli se, kun Pulkkiset saivat parin Tansanian-vuoden jälkeen komennuksen Yhdysvaltoihin.

– Itkin, miksemme päässeet edes Intian niemimaalle. Olemme kiinnostuneita nimenomaan kehitysmaista. Eräs tuttuni neuvoi viisaasti, että eläisin ensin Tansanian ulos itsestäni. Minäkään en kuulemma kestäisi kahta niin erilaista kulttuuria peräjälkeen.

Yhdysvallat oli lopulta hyvä paikka. Kolmas lapsikin syntyi siellä.

Washingtonissa Pulkkisten kohdalle osui yllättävä tunnustus. Samoilla nurkilla asuva Ethel Kennedy järjesti puutarhajuhlat, jonne hän toivotti tervetulleeksi myös vieraiden lemmikit.

Pulkkisilla oli iso punainen kolli, "kauhia tappelemaan", ja juhlia varten se puettiin Ilarin vauva-aikaiseen samettiseen "smokkipukuun".

Perillä odotti jos jonkinlaista eläintä, koirat haukkuivat ja apinat pomppivat, mutta Pulkkisten kissa oli itse rauhallisuus.

– Tuomarina toimi Pulitzer-palkittu kirjailija ja kolumnisti Art Buchwald, joka arvioi meidän Pink Pantherimme tilaisuuden parhaiten käyttäytyväksi eläimeksi. Palkinnon luovutti nyrkkeilijä Muhammad Ali.

Fidel Castro suuteli Eijaa molemmille poskille.

Uran karismaattisin tuttavuus oli kuitenkin Kuuban pitkäaikainen presidentti Fidel Castro. Vuosina 1994–98 Pulkkisten asemapaikkana oli Meksiko. Niin sanottuja jalkamaita oli seitsemän: Guatemala, Nicaragua, El Salvador, Costa Rica, Honduras, Panama ja Kuuba.

Kun paavi Johannes Paavali teki vierailun Havannaan, häntä olivat vastaanottamassa myös Kimmo ja Eija. Vähän myöhemmin Fidel Castro kutsui suomalaisseurueen palatsiinsa. Ilta venyi pitkäksi, sillä isännällä riitti keskusteltavaa.

– Olimme hämmästyneitä, miten paljon hän tiesi Suomesta ja miten kiinnostunut hän oli kaikesta. Kun viimein lähdimme, hän suuteli minua kummallekin poskelle ja sanoi: "Sinä et nukahtanut kertaakaan."

Valoa ja pimeää

Suomeen Pulkkiset palasivat kymmenisen vuotta sitten. Vielä senkin jälkeen Kimmo hoiti erikoistilanteita Afganistanissa ja Egyptissä.

Monille pitkään ulkomailla asuneille sopeutuminen takaisin Suomeen on vaikeaa.

– Meille ei ollut, koska olimme ruokinemme ja tapoinemme aina ja kaikkialla ennen muuta suomalaisia.

"Suomalaisen sieluun on rakennettu myös pitkä pimeys."

Lasten ollessa pieniä Pulkkiset viettivät kaikki kesälomat Rautjärven mökillä Etelä-Karjalassa.

– En viitsinyt korjata, kun kuulin poikamme kertovan ulkomaalaisille kavereilleen, että hänen kotimaassaan ei ole koskaan pimeää. Vain kesäisin Suomessa käynyt poika ei muusta tiennyt.

Nyt Eija nauttii kaikista neljästä vuodenajasta, erityisesti marraskuusta.

– Suomalaisen sieluun on rakennettu myös se pitkä pimeys.

Eija on oudoksunut Suomessa vain sitä, miten vanhoihin ihmisiin suhtaudutaan: ongelmana ja kulueränä.

Kaikissa Pulkkisten asemapaikoissa ikä on lisännyt ihmisen arvostusta. Esimerkiksi Pakistanista Kiinaan vievän Silkkitien varrella asuville hunzalaisille sata vuotta ei ole ikä eikä mikään.

– Eräs tapaamani 107-vuotias kiteytti asian sanomalla, että Hunzassa ei joudeta kuolemaan. Jokainen on tarpeellinen. Uskon, että tarpeellisuuden tunne on vielä tärkeämpää kuin rakkaus.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 14/2017.