Jussi Ja Anna-Liisa Tukiainen tekivät monia matkoja Egyptiin, kunnes päättivät muuttaa sinne."Täällä riittää pienempikin eläke", he huomauttavat. Egyptiin on kotiutunut myös järvenpääläinen Marjatta Jokinen.

Haukiputaalta kotoisin oleva Jussi Tukiainen ei muista enää, kuinka monta Egyptin-matkaa hän on tehnyt. Hurghada tuli tutuksi jo 1987, kun hän saapui sinne oppaana.

– Nykyinen vilkas keskusta, Sakkala, oli silloin autiomaata, ja kaupungissa oli vain yksi viiden tähden hotelli, Jussi muistelee.

– Muita isoja matkanjärjestäjiä kuin Ystävyysmatkat ei ollut. Lähes kaikki tunsivat minut.

Nykyisin Jussi on poikansa Timin, 13, ja vaimonsa Anna-Liisan kanssa julkkis lähinnä vain perheen kotikadulla Hurghadassa, josta he ostivat vapaa-ajan ja eläkepäivien kodin 2007. Jussi jää eläkkeelle kuuden vuoden kuluttua, vaimo kahden.

– Ostopäätökseen vaikutti se, että taloa rakennutti tuttu suomalais-egyptiläinen pariskunta ja että Järvenpään-naapurimme, perhetuttumme 25 vuoden ajalta, osti talosta ensimmäisen asunnon. Silloin meille tuli kiire saada toivomamme.

Kiuas ja kivet valmiina

Pariskunnan huoneisto sijaitsee kerrostalon ylimmässä, viidennessä kerroksessa. Ikkunoista ja kahdelta parvekkeelta näkyvät vanha keskusta Dahar, moskeija, koptikirkko ja autiomaan vuoret.

– Aluksi olivat vain seinät. Huonekaluja hankimme edullisesta valtion tavaratalosta, joka ikävä kyllä paloi vuodenvaihteessa. Käsityönä tehdyn sohvakaluston saa jo satasella suoraan valmistajalta. Sauna on vielä kesken, kiuas ja kivet on jo.

Olohuoneen seiniä koristavat värikkäät kuvakudokset ja batiikkikankaat. Tekstiilit ovat pariskunnan yhteinen intohimo. He tuottivat vuonna 1994 opetusministeriön rahoituksella kuvakudosten kiertonäyttelyn Suomeen. Teokset olivat egyptiläisen arkkitehti Ramses Wissa Wassefin (1911–1974) perustamasta taidekeskuksesta.

Tukiaiset ovat lisäksi useina vuosina järjestäneet eri puolilla Suomea Egyptistä tuomiensa seinävaatteiden myyntinäyttelyitä.

– Wissa Wassefin mukaan jokainen on syntynyt taiteilijaksi ja kaikissa meissä on luovuutta. On hienoa, että käsillä tekemisen taito säilyy Egyptissä, Anna-Liisa sanoo.

Tukiaisia kiehtoo tavallisessa arjessa tuntuva henkinen rikkaus.

– Uudessa kulttuurissa eläminen pitää virkeänä.

"Joka päivä opimme uutta, olemaan maassa maan tavalla ja käyttäytymään kunnioittavasti paikallisia kohtaan."

Tukiaiset suunnittelivat talvikodin ostamista myös Espanjasta, mutta Egypti voitti.

– Egypti on ollut meille niin sanotusti elämää suurempi juttu, pariskunta sanoo.

Päätökseen vaikutti myös perheen Kairossa viettämä kahden vuoden jakso 10 vuotta sitten. Silloin Anna-Liisa oli asiantuntijana Suomen ja Egyptin yhteisessä mielenterveysalan kehittämishankkeessa. Poika Tim oli Kairoon muutettaessa vasta kaksivuotias.

– Timin ensimmäinen sana oli Niili. Hän viihtyi hyvin suomalaisen, nyt jo edesmenneen Tarja Halosen johtamassa päiväkodissa, Nursery Annassa, Jussi kertoo.

Hurghadan kotia on suunniteltu myös Timin ja hänen tulevan perheensä loma-asunnoksi.

– Egyptiläiset rakastavat lapsia, ja täällä on todella hyvä elää lasten kanssa, Tukiaiset kertovat.

Tukiaisten loma-ajat Hurghadassa kuluvat suomalaisia ja egyptiläisiä ystäviä tavaten, ulkoillen, lukien ja nauttien lomasta rannalla ja merellä. Televisiota katsotaan harvoin ja nettiyhteyttäkin käytetään vain harkiten.

– Hurghada ei sovi erakkoluonteiselle. Arjessa pärjäämiseen tarvitaan yhteisö ja sosiaalisia kontakteja. Vähäiselläkin englannilla tulee toimeen.

Huvila Punaisenmeren rannalla

Järvenpääläinen Marjatta Jokinen kävi Hurghadassa ensi kertaa vuonna 2007, kun hän oli juuri jäänyt eläkkeelle. Hän ihastui kaupunkiin ja hankki sieltä asunnon, jossa vietti aikaa talvisin.

Neljä vuotta sitten Marjatta vaihtoi kerrostaloasuntonsa merenrantahuvilaan. Puoliso Pekka on vielä työelämässä Suomessa ja viettää Hurghadassa lyhyempiä jaksoja.

– Valo, lämpö, D-vitamiinitankkaus, meri ja ihmisten sydämestä kumpuava ystävällisyys, Marjatta luettelee. Ne ovat asioita, jotka saavat hänet ihastumaan Hurghadaan yhä uudelleen.

Marjatta on käynyt kaksi kertaa Luxorissa, Hurghadasta noin 300 kilometrin päässä, muttei ole vielä ehtinyt Gizan pyramideille, Egyptin suosituimmalle nähtävyydelle. Giza sijaitsee pääkaupunki Kairon kupeessa, 450 kilometrin päässä.

– Luonto kiinnostaa minua enemmän kuin monumentit. En kaipaa turistinähtävyyksiä vaan arjen elämyksiä.

Marjatta nauttii siitä, että hänellä on aikaa ja mahdollisuus tehdä niitä asioita, joita ei ehtinyt kiireisinä työvuosina rehtorina Järvenpäässä

– Maalaan, soitan pianoa, uin ja kellun meressä. Luen kirjoja. Tänä talvena olen ehtinyt kutoa viidet vauvan villasukat Lohjan sairaalan synnytysosastolle.

Hihaton paita ei käy kaupungilla

Marjatta viettää Hurghadassa muutamien viikkojen jaksoja talvikuukausien aikana. Hän sanoo Hurghadan hintatason olevan niin alhainen, että pienempikin eläke riittää hyvään arkeen.

– Ruoka on edullista ja aina tuoretta. Leivokset ovat herkullisia, ja egyptiläinen valkoviini on hyvää. Alkoholia myydään monissa kaupoissa, vaikka paikalliset eivät juuri sitä juo.

Marjatta valmistaa useimmiten ruokansa itse. Hän on oppinut uusia paikallisia reseptejä, kuten broilerin maksasta ja sydämistä tehdyn muhennoksen ja vuohenliha-kaalikeiton.

Pukeutumisessa länsimaalaisen naisen pitää olla tarkkana.

– Jos kulkee paljastavissa vaatteissa, antaa vääriä signaaleja ja loukkaa paikallisia. Itse en lähde kaupungille esimerkiksi hihattomassa paidassa. Liikun paljon yksin, mutta olen saanut olla rauhassa ja tunnen oloni turvalliseksi, Marjatta sanoo.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2016.

pitulo1
Seuraa 
Liittynyt24.8.2015

Tukiaiset muuttivat Haukiputaalta Egyptiin: "Täällä riittää pieni eläke"

Mielenkiintoinen artikkeli. Ainoa, mitä kritisoin, on ettei "huonoista" puolista oli laisinkaan mainintaa esim. byrokratia ja asioiden hoitamisen hankaluus, leimaa pitää hakea sieltä sun täältä, jonotella, odotella. Länsimaalaisia myös "narutetaan" mennen tullen mutta haitanneeko tuo mitään kun itse eivät ole siitä tietoisia. Mielestäni Egyptissä asuminen vaatii siellä asuvalta ulkomaalaiselta tietynlaista mielenlaatua. Monelle siellä asuminen ei vaan sovi koska "tietyt" asiat alkavat ajan...
Lue kommentti

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: