Moona-koira on tyytyväinen, kun molemmat sen ihmiset ovat kotona ja terveitä.
Moona-koira on tyytyväinen, kun molemmat sen ihmiset ovat kotona ja terveitä.

Taru ja Matti muuttivat kolmekymmentä vuotta sitten ulkosaaristoon syrjäiselle kalastajatilalle. Nyt he ovat kahdeksankymppisiä,

eikä heillä ole aikomustakaan lähteä paratiisistaan, vaikka korona näytti heille saariston ankaramman puolen.

Tavallisesti kesäiset iltapäiväkahvit juotaisiin muovimukeista rantakalliolla tai laiturilla. Mutta tänään mereltä puhaltaa niin napakka tuuli, että se veisi kahvittelijoiden leivänpäälliset mennessään.

Siksi Matti Mäkelä kaataa nyt tuvassa kahvia posliinimukeihin itselleen ja puolisolleen Taru Arholle. Sisällä pienessä saaristolaistalossa meri avautuu melkein kaikista ikkunoista. Pöydän äärestä näkyy, miten tyrskyt iskevät kalliorantaan ja pärskivät ilmaan kimaltelevia vesipisaroita.

Losskärin vanhalla kalastaja- ja pienviljelystilalla Houtskarissa ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mikä aikanaan houkutteli Tarun, 80, ja Matin, 77, muuttamaan sisämaasta Ylöjärveltä juuri tähän paikkaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

– Jaksan loputtomiin katsella veden kimallusta. Meri on niin kaunis, Taru sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Olemme onnekkaita, kun olemme saaneet toteuttaa yhteisen haaveen tänne muuttamisesta.

Unelmaelämällä on kuitenkin myös kääntöpuoli.

Korona iskee

Viime joulukuussa korona tuli taloon. Viikon päivät sairastettuaan Matti meni niin huonoon kuntoon, että pyörtyi, ja vähän paremmassa kunnossa ollut Taru soitti hätänumeroon.

Houtskari muodostuu noin 700 saaresta. Ambulanssi tulee Losskäriin kuten muutkin autot: ensin kahdella lossilla Korppooseen, sieltä lautalla alueen pääsaarelle Houtskariin ja vielä yhdellä lossilla Kivimon saareen, jonka luoteiskulmassa Losskär sijaitsee. Matka Turusta kestää noin kolme tuntia.

Viime joulukuussa korona tuli taloon.

Joulukuussa ei jääty odottelemaan ambulanssia. Kotirantaan saapui Merivartioston ilmatyynyalus, jolla haetaan kiireelliset tapaukset saarista, ja Matti autettiin kyytiin.

– Kun oli ajettu kappaleen matkaa, tuli soitto, että naapurisaaresta pitää hakea toinen potilas. Niin tehtiin, Matti kertoo.

– Sitten ajoimme Nauvon Pärnaisiin, jossa odotti yksi ambulanssi. Sillä meidät molemmat ajettiin Nauvon terveyskeskukseen. Sieltä toinen potilas jatkoi samalla ambulanssilla matkaa Turun yliopistolliseen keskussairaalaan – hänellä oli kovempi kiire sairaalaan kuin minulla. Minä jäin odottelemaan seuraavaa ambulanssia.

Kotoa lähdöstä oli kulunut aikaa jo kolmisen tuntia.

Purjehdus toi saaristoon

Tämänpäiväinen tuuli veisi purjevenettä mukavasti eteenpäin. Purjehtiminen on Tarun ja Matin rakas harrastus, joka myös toi heidät saaristoon asumaan.

Kun Näsijärven vedet oli koluttu viimeistä pisaraa myöten, pariskunta oli siirtänyt veneensä Paraisille. He ajoivat sinne joka viikonloppu laittamaan venettä ja purjehtimaan. Kesälomat kuluivat kokonaan vesillä.

– Ajomatkaan Ylöjärveltä Paraisille meni muutama tunti, mutta se oli sen arvoista. Kun Paraisilla ajoimme Kirjalansalmen sillan yli, siirryimme mantereelta saaristoon ja meriradio alkoi kuulua. Siinä kohtaa huokaisin aina syvään. Hartiat ja verenpaine laskivat samaan aikaan, Matti muistelee.

Näillä ajomatkoilla kypsyi haave siitä, että kun lapset aikuistuvat, Taru ja Matti muuttavat saaristoon. Kun lapset sitten olivat yli parikymppisiä ja asuivat omillaan, tuli oikea aika.

– 1990-luvun alun lama oli juuri tehnyt lopun tanssikoulustani ja Matti oli kuolemaisillaan oman työtaakkansa alle. Me todella kaipasimme muutosta, Taru kertoo.

Saaristolaiskurssi ratkaisee kohtalon

Yksi Tarun vanhoista opiskelukavereista oli ollut Houtskarissa saaristolaiskurssilla. Kurssin ideana oli houkutella saaristopaikkakunnalle uusia vakituisia asukkaita.

Myös Taru ilmoittautui kurssille, johon kuului paljon veneilyä. Yhdellä retkellä kurssilaiset ajoivat tyhjillään olleen vanhan kalastajatilan ohi.

Merelle näkyivät kallioinen ranta, valkoiseksi kalkittu saunarakennus, punainen verkkohuone ja keltainen, ryhdikäs pieni talo. Taru kysyi heti kurssin ohjaajalta, kuka talon omistaa ja pääsisivätkö hän ja Matti sitä katsomaan. Kurssin vetäjä lupasi järjestää asian.

Merelle näkyivät kallioinen ranta, valkoiseksi kalkittu saunarakennus, punainen verkkohuone ja keltainen, ryhdikäs pieni talo.

Mattia paikka ei heti vakuuttanut.

– Mietin, miten muutto ja sitten arki talvisin sujuu, kun ei ole edes tietä perille. Talo oli kyllä hyväkuntoisen oloinen, Matti sanoo.

– Kotona Ylöjärvellä ajatus kuitenkin palasi usein saaristolaistaloon, jossa voisi ajaa purjeveneellä omaan rantaan.

Muutto saaristoon 

Taru ja Matti alkoivat neuvotella Losskärin talon ostamisesta, ja syyskuussa 1994 Taru ja Matti sanoivat hyvästit Ylöjärven kodilleen.

Muuttokuorma saatiin Losskäriin laivalla ja selkärepuissa. Saunan paneelit matkasivat perille polkupyörän kyytiin köytettyinä, kiuas kottikärryillä lokakuisessa vesisateessa.

 

Kalastajatilan tupaa koristavat edellisten sukupolvien aarteet ja purjehduksilta kertyneet matkamuistot.

Matin kaverit löivät vetoa, että muuttajat palaavat Pirkanmaalle häntä koipien välissä kahden vuoden sisällä. Houtskarilaiset ottivat tulokkaat lämpimästi vastaan, mutta epäilivät, etteivät nämä kestä ensimmäistä talveakaan.

Karu talvi ja karu korona

Vakituisia asukkaita on Houtskarissa nykyisin noin 520. Moni kesällä mereen rakastunut ulkosaaristoon muuttaja on lähtenyt takaisin mantereelle, kun kaamosaika tulee. Talvella ulkosaaristo näyttää nurjempaa puoltaan: läpitunkematonta pimeyttä, yksinäisyyttä, loputtoman tuntuisia sateita ja myrskyjä.

–  Talvet täällä olivat ihania silloin 1990-luvulla! Joka talvi tuli lunta ja meri jäätyi kunnolla. Potkukelkalla pääsi kaikkiin saariin, ja saatoimme ajaa jäätietä pitkin vaikka kahville Ahvenanmaalle, Taru muistelee.

Hän palaa vielä viime joulukuun tapahtumiin ja koronaan. Hän huomauttaa, että jos hengenhätä on, Houtskarista kyllä pääsee nopeastikin sairaalaan. Aivoverenvuodon saanut naapuri vietiin Tyksiin helikopterilla. Hän pääsi ajoissa leikkaukseen ja toipui entiselleen.

Matin matka Tyksiin kesti lopulta kaikkiaan yli viisi tuntia, mutta hänellä ei ollutkaan välitöntä hengenvaaraa.

– Sain lisähappea ja tipan käsivarteen jo ambulanssissa, enkä matkalla enää pyörtyillyt, Matti muistelee ja polkaisee keinutuoliinsa vähän vauhtia.

Pitkä matka lääkäriin

Sairaalassa hoidettiin koronaoireita ja todettiin, että mies tarvitsee sydämentahdistimen. Se laitettiin alkuvuodesta, eikä Matti ole enää pyörtyillyt.

Nyt hänellä on yöpöydällä etälukija, joka lähettää joka yö tiedot tahdistimen toiminnasta Tyksiin sen sijaan, että hän kävisi kolmen kuukauden välein kontrollissa Turussa.

Tavallinen lääkärikeikka Turkuun tarkoittaa nimittäin vähintään kuuden tunnin autoilua.

Jos aikataulut eivät sovi yksiin parin tunnin välein kulkevan Houtskari–Korppoo-lautan kanssa, Taru ja Matti lähtevät liikkeelle jo edellisenä päivänä. He parkkeeraavat matkailuautonsa Ruissalon leirintäalueelle ja menevät sieltä aamulla bussilla sairaalaan.

Tavallinen lääkärikeikka Turkuun tarkoittaa nimittäin vähintään kuuden tunnin autoilua.

– Kun olen kaupungissa, haluan sieltä koko ajan pois, Taru sanoo.

– Kotiin tullessa lautalla tulee aina helpotuksen huokaus, että päästiinpä taas siitäkin velvollisuudesta, Matti jatkaa.

Hän on nyt koronan jäljiltä päällisin puolin ennallaan.

Pesuvesi kaivosta 

Milloin te ajattelitte muuttaa takaisin kaupunkiin, kysyvät ystävät ja sukulaiset usein.

Emme koskaan, vastaavat Taru ja Matti, vaikka takana on Matin kokemus pitkästä sairaalamatkasta.

Taru ja Matti uskovat, että saaristossa asuminen on pitänyt heidät kunnossa. Arkiliikuntaa tulee paljon.

Milloin te ajattelitte muuttaa takaisin kaupunkiin?

Syrjäinen kalastajatila ei kuulu kunnallisen vesi- ja viemäriverkoston piiriin. Juomaveden pariskunta saa kaivosta sähköpumpulla keittiöön, mutta pyykin peseminen ja saunominen vaativat vaivannäköä. Pesuvedet he kantavat saunalle joko kaivosta tai räystäiden alla sadevettä keräävistä maitotonkista. Kesäaikaan ulkosaaristossa on kuivaa, ja vesi on arvokas luonnonvara. Vessa on luonnollisesti ulkohuussi.

 

Taru näki Losskärin ensimmäisen kerran mereltä käsin ja ihastui paikkaan heti.

Omavaraista elämää

Kalaa Taru ja Matti pyytävät omilla verkoilla, ja marjat ja sienet he keräävät kotipihasta alkavista metsistä. Kasvimaa on vuosi vuodelta pienentynyt, mutta edelleen he saavat omasta maasta salaattia, yrttejä, sipulia ja perunaa. Lähimpään ruokakauppaan on matkaa noin kahdeksan kilometriä.

Meressä Taru ja Matti uivat aamuin illoin pitkälle syksyyn.

Ainoa huono puoli asuinpaikassa on se, että Pirkanmaalla asuvaa jälkikasvua Taru ja Matti näkevät omasta mielestään turhan harvoin. Siksi he käyvät välillä matkailuautolla katsomassa lapsia ja lapsenlapsia. Silloin, kun nähdään, yritetään olla yhdessä vähän pidempään.

Meressä Taru ja Matti uivat aamuin illoin pitkälle syksyyn.

– Neljä yötä Tampereella on nykyään ihan maksimi. Sitten pitää jo päästä takaisin saareen, jossa voi nukahtaa ja herätä aaltojen kohinaan, Matti sanoo.

Lopullinen koti

”Hissillinen kerrostaloasunto” on sanapari, joka saa Tarun sävähtämään muka kauhusta ja tarraamaan teatraalisesti pöydän reunaan: sellaiseen ette minua saa!

Tarulla ja Matilla ei ole aikomustakaan poistua saarelta, kun kotitalossa pärjääminen käy ylivoimaiseksi.

– Meillä on täällä Houtskarissa naapurisaaressa oikein mukava pieni kunnallinen vanhainkoti. Kävin monta vuotta vetämässä siellä jumppaa. Syksyllä lonkkaleikkauksen jälkeen menen varmaan sinne toipumaan muutamaksi päiväksi, Taru suunnittelee.

– Siellä on vain viisitoista paikkaa. Kuvittelisin, että niin pienessä paikassa saa inhimillisempää hoitoa kuin kaupunkien suurissa laitoksissa, Matti sanoo.

Vanhainkodissa on myös helppo vierailla joka päivä, jos jompi kumpi joutuu muuttamaan sinne ennen toista.

Sekin on jo valmiiksi puhuttu, että kun kuolema aikanaan tulee, molemmat tuhkataan ja tuhkat sirotellaan heille rakkaaseen mereen.

– Tämä on meidän lopullinen kotimme.

 

Juttu on julkaistu pidempänä versiona ET-lehdessä 16/22.

Sisältö jatkuu mainoksen alla