Iranissa kylä pitää huolta toisistaan, Suomessa ajatellaan, että on kunnia-asia selvitä yksin. Miksi apua ei voi antaa ja pyytää, Zahra ihmettelee. Alin mukaan suomalaisten turvaväli on pisimmillään talvella ja pimeässä. Kesällä koko kansa vapautuu.
Iranissa kylä pitää huolta toisistaan, Suomessa ajatellaan, että on kunnia-asia selvitä yksin. Miksi apua ei voi antaa ja pyytää, Zahra ihmettelee. Alin mukaan suomalaisten turvaväli on pisimmillään talvella ja pimeässä. Kesällä koko kansa vapautuu.

”Äiti, älä hymyile noille. Ne kiroilevat meille." Näin valisti Ali 9-vuotiaana äitiään, joka tervehti heille huutelevaa miesporukkaa.

Zahra Momenhasirbafin toinen elämä alkoi marraskuussa 1991. Silloin hän saapui Iranista, Teheranista Suomeen ja Saloon.

Ensimmäiset muistikuvat uudesta kotimaasta ovat Salon vastaanottokeskuksesta: pitkä käytävä,  pienet huoneet vieri vieressä, sinkkumiehiä, albaaneja, virolaisia, afrikkalaisia. Yhteen huoneista majoittuvat Zahra, hänen aviomiehensä  Reza Jahangiri sekä perheen pojat, 9-vuotias  Ali Jahangiri ja 4-vuotias Erfan Jahangiri.

Käytävällä oli kaksi vessaa, toinen miehille, toinen naisille.

– Kuulostaa ehkä naurettavalta kaiken huolen keskellä, mutta tämä oli minulle kamala paikka. Minulla ei ollut omaa wc:tä! Se oli ensimmäinen todellinen kulttuurishokkini.

Lisää oli tulossa.

Nopea lähtö

Teheranissa perhe oli elänyt keskiluokkaista elämää. Oma 180 neliön asunto oli juuri saatu maksettua, Zahra oli töissä sairaanhoitajana kaupungin lastensairaalassa, miehellä oli työpaikka, pojat olivat koulussa ja tarhassa.

Mutta Iran oli muutoksessa. Länsimielinen shaahi Mohammad Pahlavi oli joutunut pakenemaan maasta 1979. Valta oli suurajatollah Ruhollah Khomeinilla. Maassa noudatettiin islamilaista lakia. Irak hyökkäsi Iraniin 1980, ja siitä seurannut kahdeksanvuotinen sota tuntui lapsiperheen arjessa. Lopulta elämä oli selvää, että Iraniin ei ollut turvallista jäädä. Koko perheen oli isän ja hänen sukunsa taustan takia lähdettävä maasta.

Lähtö oli nopea ja ero sukulaisista sydäntä riipivä.

"Minulta jäi Iraniin kaikki. Suku, ystävät, työ, koti. Menetin koko elämäni."

Perhe tuli omin voimin Suomeen ja haki turvapaikkaa. Suomeen siksi, että Zahran miehen sisko oli jo aiemmin sijoitettu Suomeen. Maasta Jahangirit tiesivät Suomesta, että täällä on kova talvi ja vaikea kieli, ei muuta

– Suomi oli kohtalomme, Zahra sanoo.

Iranissa vietetyistä 32 vuodesta Zahra puhuu hiljaisella äänellä.

–  Minulta jäi Iraniin kaikki. Suku, ystävät, työ, koti. Menetin koko elämäni. Ensimmäisen Suomi-vuoteni itkin joka päivä, Zahra sanoo.

Esikoispoika Ali Jahangiri, nyt 32-vuotias stand up -koomikko, muistaa lähdöstä jalkapallokortit. Niitä vaihdeltiin serkkujen kanssa. Isoäiti antoi läksiäislahjaksi punaisen lompakon, jossa oli himoittuja kortteja.

– Minulla on vieläkin kortit tallella. Muut muistot Iranista ovat fantasioita. Varhaislapsuuteni Irania ei enää ole.

Alkoi pitkä sopeutumisaika, tapojen ja kielen opiskelua, arjesta selviämistä. Koko seuraava vuosi oli lopullisen sijoituspäätöksen odottelua, vaihtuvia sosiaaliviranomaisia ja epätietoisuutta. Vain yksi oli varmaa.

– Olimme lähteneet Iranista lopullisesti.

Hyvä tsäkä

Ali aloitti koulunkäyntinsä vain pari kuukautta Suomeen saapumisen jälkeen. Pienelle pojalle oli tapahtunut lyhyessä ajassa paljon. Lähtö Iranista, muutto Saloon, sitten Turkuun ja Turun sisällä vielä toinen muutto. Matkan varrelle mahtui lukuisia erilaisia virkailijoita.

– Olin varmasti vähän sekaisin. Kun menin kouluun, en tiennyt, miten siellä piti toimia. Iranissa ei ollut kouluruokailua ja muistan, että ensimmäisenä päivänä ihmettelin, että mitä tämä nyt on. Tein perässä ja opin.

Äiti Zahra käytti samaa menetelmää, tarkkaili muita ja toimi samoin. Saunasta hän meni jonon jatkona avantoon.

– Tässä asiassa olen kyllä viisastunut!

– Älä nyt äiti. Olin kolme viikkoa nauhoittamassa Thaimaassa Viidakon tähtöset -ohjelmaa ja meinasin tulla hulluksi, kun en päässyt avantoon, Ali nauraa.

"Minulle kävi tsäkä: äidinkielenopettaja todella paneutui minuun."

Ali kävi pientä 42 oppilaan kyläkoulua ja oppi suomen kielen nopeasti.

– Minulle kävi hyvä tsäkä. Sain äidinkielenopettajaksi nuoren miehen, joka todella paneutui minuun ja opin kielen.

Hyvä onni on auttanut perhettä monesti, Zahra sanoo.

– Meille on sattunut kohdalle niin monta hyvää ihmistä jotka ovat auttaneet meitä eteenpäin. Alille opettaja ja minulle työkaveri, joka auttoi ja tuki työhön pääsyssä.

Mutta muunlaisiakin kohtaamisia on ollut.

Turun ja Perniön vastaanottokeskuksessa perheellä oli tapana käydä iltaisin kävelyllä. Keskusta vastapäätä istui joka ilta sama miesporukka ja huuteli jotain. Zahra hymyili ja tervehti. Totta kai, hehän tervehtivät meitä. Muutaman viikon kieliopintojen jälkeen Ali valisti äitiään:

–Äiti, älä viitsi hymyillä noille. Ne kiroilevat meille.

Niskasta kiinni ja töihin

Keväällä 1993 perhe sai päätöksen, jossa Vantaan kaupunki suostui sijoittamaan perheen.

– Siitä alkoi suomalainen elämämme. Ensimmäiset puolitoista vuotta olimme tuuliajolla, he muistelevat.

"Päätin, etten koskaan mene sossun luukulle."

Siihen asti perhe oli elänyt sosiaalituella.

– Minusta oli nöyryyttävää saada valtiolta rahaa. Iranissa ei kukaan anna rahaa ilmaiseksi.  Päätin, etten koskaan mene sosiaalitoimiston luukulle. Enkä ole mennyt, Zahra sanoo.

Uudessa, oikeassa kodissaan Zahra otti itseään niskasta kiinni. Itkeminen sai riittää.

– Sanoin itselleni, että nyt pitää nousta ja lähteä hakemaan se, minkä olen menettänyt.

Suomi on kotimaa

Nyt 23 Suomessa vietetyn vuoden jälkeen Iran on vaihtunut lomailumaaksi ja Suomi kotimaaksi. Koko perheellä on kaksoiskansalaisuus. Iraniin he uskaltautuivat ensimmäistä kertaa kahdeksan vuotta lähtönsä jälkeen.

– Olen identiteetiltäni iranilainen, mutta olen oppinut olemaan suomalainen. En voisi kuvitella muuttavani eläkepäiviksi takaisin synnyinmaahani. Olen onnellinen siellä, missä lapseni ovat onnellisia, Zahra sanoo.

– Minulle Iran on paikka käydä tapaamassa sukua ja tuttuja. Omassa perheessäni – minulla on suomalainen vaimo ja puolitoista vuotias tytär – elämme fuusiokulttuurissa. Koitamme poimia kummastakin kulttuurista sen hyvät puolet, Ali sanoo.

"Mökeillä suomalaiset ovat aidoimmillaan, takaisin siinä maaseutuyhteisössä, jossa välitettiin muista."

Yhteisöllisyyttä Suomeen

Alin mielestä yhteisöllisyys on asia, jota suomalaiset voisivat iranilaisesta kulttuurista oppia.

– Täällä ihminen saa paleltua ratikkapysäkille ilman että kukaan puuttuu asiaan.

– Mutta kesäisin mökeillään suomalaiset muuttuvat. Mökkinaapuri, jota nähdään ehkä muutama viikko vuodessa, on monelle tutumpi kuin vuosikymmeniäkin samassa kerrostalossa asuva naapuri. Ehkä mökeillä suomalaiset ovat aidoimmillaan, takaisin siinä maaseutuyhteisössä, jossa välitettiin muista, Ali miettii.

– Iranissa yhteisö huolehtii yhteisesti lapsistaan. Jos minun lapseni kiroilee pihalla, iranilainen aikuinen huomauttaa hänelle siitä ja vielä soittaa minulle perään. Suomalainen loukkaantuu, jos joku puuttuu hänen lastensa kasvatukseen, Zahra jatkaa.

Suomessa parasta on kaiken toimivuus ja luotettavuus.

– Täällä on asiat todella hyvin. Joskus kun joku valittaa kylmää, sanon että mitä sitten, teillä on lämmin koti, jossa voitte olla t-paitasillanne. Maailmassa on miljoonia ihmisiä, joilla ei ole kylmältä mitään suojaa, Zahra sanoo.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 5/2013.

Zahra Momenhasirbaf

  • 55-vuotias sairaanhoitaja.
  • Aviomies, kaksi poikaa, yksi lapsenlapsi.
  • Ilon aihe: Kesällä syntyvä uusi lapsenlapsi.

Ali Jahankiri

  • 32-vuotias stand up -koomikko ja kauppatieteiden maisteri.
  • Vaimo, tytär ja kesällä syntyvä toinen lapsi.
  • Ilon aihe: Kalenteri täynnä keikkoja ja oma talk show Yle Puheessa.

Lue lisää ET-lehden henkilöjuttuja täältä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.