Iranissa kylä pitää huolta toisistaan, Suomessa ajatellaan, että on kunnia-asia selvitä yksin. Miksi apua ei voi antaa ja pyytää, Zahra ihmettelee. Alin mukaan suomalaisten turvaväli on pisimmillään talvella ja pimeässä. Kesällä koko kansa vapautuu.
Iranissa kylä pitää huolta toisistaan, Suomessa ajatellaan, että on kunnia-asia selvitä yksin. Miksi apua ei voi antaa ja pyytää, Zahra ihmettelee. Alin mukaan suomalaisten turvaväli on pisimmillään talvella ja pimeässä. Kesällä koko kansa vapautuu.

”Äiti, älä hymyile noille. Ne kiroilevat meille." Näin valisti Ali 9-vuotiaana äitiään, joka tervehti heille huutelevaa miesporukkaa.

Zahra Momenhasirbafin toinen elämä alkoi marraskuussa 1991. Silloin hän saapui Iranista, Teheranista Suomeen ja Saloon.

Ensimmäiset muistikuvat uudesta kotimaasta ovat Salon vastaanottokeskuksesta: pitkä käytävä,  pienet huoneet vieri vieressä, sinkkumiehiä, albaaneja, virolaisia, afrikkalaisia. Yhteen huoneista majoittuvat Zahra, hänen aviomiehensä  Reza Jahangiri sekä perheen pojat, 9-vuotias  Ali Jahangiri ja 4-vuotias Erfan Jahangiri.

Käytävällä oli kaksi vessaa, toinen miehille, toinen naisille.

– Kuulostaa ehkä naurettavalta kaiken huolen keskellä, mutta tämä oli minulle kamala paikka. Minulla ei ollut omaa wc:tä! Se oli ensimmäinen todellinen kulttuurishokkini.

Lisää oli tulossa.

Nopea lähtö

Teheranissa perhe oli elänyt keskiluokkaista elämää. Oma 180 neliön asunto oli juuri saatu maksettua, Zahra oli töissä sairaanhoitajana kaupungin lastensairaalassa, miehellä oli työpaikka, pojat olivat koulussa ja tarhassa.

Mutta Iran oli muutoksessa. Länsimielinen shaahi Mohammad Pahlavi oli joutunut pakenemaan maasta 1979. Valta oli suurajatollah Ruhollah Khomeinilla. Maassa noudatettiin islamilaista lakia. Irak hyökkäsi Iraniin 1980, ja siitä seurannut kahdeksanvuotinen sota tuntui lapsiperheen arjessa. Lopulta elämä oli selvää, että Iraniin ei ollut turvallista jäädä. Koko perheen oli isän ja hänen sukunsa taustan takia lähdettävä maasta.

Lähtö oli nopea ja ero sukulaisista sydäntä riipivä.

"Minulta jäi Iraniin kaikki. Suku, ystävät, työ, koti. Menetin koko elämäni."

Perhe tuli omin voimin Suomeen ja haki turvapaikkaa. Suomeen siksi, että Zahran miehen sisko oli jo aiemmin sijoitettu Suomeen. Maasta Jahangirit tiesivät Suomesta, että täällä on kova talvi ja vaikea kieli, ei muuta

– Suomi oli kohtalomme, Zahra sanoo.

Iranissa vietetyistä 32 vuodesta Zahra puhuu hiljaisella äänellä.

–  Minulta jäi Iraniin kaikki. Suku, ystävät, työ, koti. Menetin koko elämäni. Ensimmäisen Suomi-vuoteni itkin joka päivä, Zahra sanoo.

Esikoispoika Ali Jahangiri, nyt 32-vuotias stand up -koomikko, muistaa lähdöstä jalkapallokortit. Niitä vaihdeltiin serkkujen kanssa. Isoäiti antoi läksiäislahjaksi punaisen lompakon, jossa oli himoittuja kortteja.

– Minulla on vieläkin kortit tallella. Muut muistot Iranista ovat fantasioita. Varhaislapsuuteni Irania ei enää ole.

Alkoi pitkä sopeutumisaika, tapojen ja kielen opiskelua, arjesta selviämistä. Koko seuraava vuosi oli lopullisen sijoituspäätöksen odottelua, vaihtuvia sosiaaliviranomaisia ja epätietoisuutta. Vain yksi oli varmaa.

– Olimme lähteneet Iranista lopullisesti.

Hyvä tsäkä

Ali aloitti koulunkäyntinsä vain pari kuukautta Suomeen saapumisen jälkeen. Pienelle pojalle oli tapahtunut lyhyessä ajassa paljon. Lähtö Iranista, muutto Saloon, sitten Turkuun ja Turun sisällä vielä toinen muutto. Matkan varrelle mahtui lukuisia erilaisia virkailijoita.

– Olin varmasti vähän sekaisin. Kun menin kouluun, en tiennyt, miten siellä piti toimia. Iranissa ei ollut kouluruokailua ja muistan, että ensimmäisenä päivänä ihmettelin, että mitä tämä nyt on. Tein perässä ja opin.

Äiti Zahra käytti samaa menetelmää, tarkkaili muita ja toimi samoin. Saunasta hän meni jonon jatkona avantoon.

– Tässä asiassa olen kyllä viisastunut!

– Älä nyt äiti. Olin kolme viikkoa nauhoittamassa Thaimaassa Viidakon tähtöset -ohjelmaa ja meinasin tulla hulluksi, kun en päässyt avantoon, Ali nauraa.

"Minulle kävi tsäkä: äidinkielenopettaja todella paneutui minuun."

Ali kävi pientä 42 oppilaan kyläkoulua ja oppi suomen kielen nopeasti.

– Minulle kävi hyvä tsäkä. Sain äidinkielenopettajaksi nuoren miehen, joka todella paneutui minuun ja opin kielen.

Hyvä onni on auttanut perhettä monesti, Zahra sanoo.

– Meille on sattunut kohdalle niin monta hyvää ihmistä jotka ovat auttaneet meitä eteenpäin. Alille opettaja ja minulle työkaveri, joka auttoi ja tuki työhön pääsyssä.

Mutta muunlaisiakin kohtaamisia on ollut.

Turun ja Perniön vastaanottokeskuksessa perheellä oli tapana käydä iltaisin kävelyllä. Keskusta vastapäätä istui joka ilta sama miesporukka ja huuteli jotain. Zahra hymyili ja tervehti. Totta kai, hehän tervehtivät meitä. Muutaman viikon kieliopintojen jälkeen Ali valisti äitiään:

–Äiti, älä viitsi hymyillä noille. Ne kiroilevat meille.

Niskasta kiinni ja töihin

Keväällä 1993 perhe sai päätöksen, jossa Vantaan kaupunki suostui sijoittamaan perheen.

– Siitä alkoi suomalainen elämämme. Ensimmäiset puolitoista vuotta olimme tuuliajolla, he muistelevat.

"Päätin, etten koskaan mene sossun luukulle."

Siihen asti perhe oli elänyt sosiaalituella.

– Minusta oli nöyryyttävää saada valtiolta rahaa. Iranissa ei kukaan anna rahaa ilmaiseksi.  Päätin, etten koskaan mene sosiaalitoimiston luukulle. Enkä ole mennyt, Zahra sanoo.

Uudessa, oikeassa kodissaan Zahra otti itseään niskasta kiinni. Itkeminen sai riittää.

– Sanoin itselleni, että nyt pitää nousta ja lähteä hakemaan se, minkä olen menettänyt.

Suomi on kotimaa

Nyt 23 Suomessa vietetyn vuoden jälkeen Iran on vaihtunut lomailumaaksi ja Suomi kotimaaksi. Koko perheellä on kaksoiskansalaisuus. Iraniin he uskaltautuivat ensimmäistä kertaa kahdeksan vuotta lähtönsä jälkeen.

– Olen identiteetiltäni iranilainen, mutta olen oppinut olemaan suomalainen. En voisi kuvitella muuttavani eläkepäiviksi takaisin synnyinmaahani. Olen onnellinen siellä, missä lapseni ovat onnellisia, Zahra sanoo.

– Minulle Iran on paikka käydä tapaamassa sukua ja tuttuja. Omassa perheessäni – minulla on suomalainen vaimo ja puolitoista vuotias tytär – elämme fuusiokulttuurissa. Koitamme poimia kummastakin kulttuurista sen hyvät puolet, Ali sanoo.

"Mökeillä suomalaiset ovat aidoimmillaan, takaisin siinä maaseutuyhteisössä, jossa välitettiin muista."

Yhteisöllisyyttä Suomeen

Alin mielestä yhteisöllisyys on asia, jota suomalaiset voisivat iranilaisesta kulttuurista oppia.

– Täällä ihminen saa paleltua ratikkapysäkille ilman että kukaan puuttuu asiaan.

– Mutta kesäisin mökeillään suomalaiset muuttuvat. Mökkinaapuri, jota nähdään ehkä muutama viikko vuodessa, on monelle tutumpi kuin vuosikymmeniäkin samassa kerrostalossa asuva naapuri. Ehkä mökeillä suomalaiset ovat aidoimmillaan, takaisin siinä maaseutuyhteisössä, jossa välitettiin muista, Ali miettii.

– Iranissa yhteisö huolehtii yhteisesti lapsistaan. Jos minun lapseni kiroilee pihalla, iranilainen aikuinen huomauttaa hänelle siitä ja vielä soittaa minulle perään. Suomalainen loukkaantuu, jos joku puuttuu hänen lastensa kasvatukseen, Zahra jatkaa.

Suomessa parasta on kaiken toimivuus ja luotettavuus.

– Täällä on asiat todella hyvin. Joskus kun joku valittaa kylmää, sanon että mitä sitten, teillä on lämmin koti, jossa voitte olla t-paitasillanne. Maailmassa on miljoonia ihmisiä, joilla ei ole kylmältä mitään suojaa, Zahra sanoo.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 5/2013.

Zahra Momenhasirbaf

  • 55-vuotias sairaanhoitaja.
  • Aviomies, kaksi poikaa, yksi lapsenlapsi.
  • Ilon aihe: Kesällä syntyvä uusi lapsenlapsi.

Ali Jahankiri

  • 32-vuotias stand up -koomikko ja kauppatieteiden maisteri.
  • Vaimo, tytär ja kesällä syntyvä toinen lapsi.
  • Ilon aihe: Kalenteri täynnä keikkoja ja oma talk show Yle Puheessa.

Lue lisää ET-lehden henkilöjuttuja täältä.

Millaisia ihmisiä ovat lappilaiset? Entä mikä Lapissa on parasta? Kävimme kysymässä. 

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. 

Lue lisää Lapista ja lappilaisuudesta ET-lehden numerosta 17/2017! 

Pukusuunnittelija Marjatta Nissinen uurasti varusteet uuden Tuntematon sotilas -elokuvan 150 näyttelijälle ja tuhansille avustajille. Se tarkoitti kierrosta puvustamoissa ympäri Suomen. Isona apuna olivat myös keräilijöiden aarteet. 

Vantaan Varistossa sijaitseva halli on täynnä vaaterekkejä, rullakoita ja laatikoita. Sotilaalliseen järjestykseen asetetuissa tangoissa roikkuu armeijan harmaita: mantteleita, sarkatakkeja, lumipukuja, housuja. Metallihäkeissä on saappaita ja kypäriä.

Halli ei ole puolustusvoimien varusvarasto, vaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta puvustavan Marjatta Nissisen puolentoista vuoden työ. Se alkoi kesällä 2015, kun hän sai käsikirjoituksen lukeakseen.

Nissinen laati alustavan budjetin: paljonko tarvitaan väkeä ja aikaa, mitä maksaa. Hän kokosi 15 ammattilaisen ryhmän, johon kuuluivat puvustopäällikkö, puvustajia, assistentteja ja harjoittelijoita.

Nissinen on kokenut sotafilmien tekijä. Eri melskeissä käytetyt vermeet olivat hänelle entuudestaan tuttuja elokuvista Raja 1918, Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala.

– Loppukesästä kiersin puvustot ja varasin kaiken mahdollisen. Syksyllä pakettiautoryhmä lähti kahden viikon kierrokselle hakemaan vormut Vantaalle.

Patinoituja asuja.
Patinoituja asuja.

Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.
Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.

Keräilijöiden aarteita

Pitkän pöydän ääressä puvustaja-assistentti Veli Uusitupa patinoi lumipukujen nappeja ruskeasta väriliidusta sekoitetulla mönjällä.

– Sen on paras lähteä pesussa, koska vaatteet pitää palauttaa hyvässä kunnossa. Pilalle menneet tietenkin korvaamme, Uusitupa kertoo.

Yleisradion puvustoista löytyi noin kolmannes tarvittavista varusteista. Paraatikohtauksiin saatiin univormuja Kansallisteatterista ja Ruotsalaisesta teatterista. Tärkeitä lähteitä olivat myös taistelunäytöksiä ja -elämyksiä järjestävät yritykset Milform Säkylässä ja Camp Degerö Länsi-Uudellamaalla.

"Näyttelijät ovat mahtava porukka täynnä energiaa ja karaktääriä. kuin yhtenäinen eläin."

Keräilijät ovat aina kullan arvoisia. Heiltä on saatu lainaksi merkkejä, kypäriä, päähineitä ja erikoisvarusteita.

– Puukot ovat mestari Taisto Kuortin kokoelmista. Tietokirjailija, kapteeni evp. Juha E. Tetri on ollut mukana kunniamerkkiasiantuntijana, Nissinen luettelee.

Keräilijöiden aarteet voivat olla arvokkaita, joten niistä täytyy pitää hyvää huolta.

Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.
Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.

Nimekäs ryhmä

Nissinen tutki tarkoin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvat.

– Kateellisena katselin Laineen näyttelijöitä, joista osa oli itse ollut rintamalla. Varusteet olivat aitoja, mahdollisesti vielä omia.

Uudessa Tuntemattomassa käytetään osin samoja vaatteita kuin Mollbergin elokuvassa yli 15 vuotta sitten. Kuvauksissa ne kuluvat. Nissinen analysoi, mitä ylipäätään oli tarjolla neljän rintamavuoden katteeksi. Seuraavaan suomalaiseen sotaelokuvaan tarvitaan jo uusia, hän arvioi.

Nissinen ei ollut aiemmin tehnyt yhteistyötä ohjaaja-tuottaja Aku Louhimiehen kanssa. Työ on kuitenkin sujunut hyvin.

– Louhimies on rauhallinen tai ainakin pysyttäytyy rauhallisena. Hän on tarkka ja tietää mitä tahtoo. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, koska kuvauksissa tulee aina yllätyksiä.

Myös nimekästä näyttelijäryhmää Nissinen kehuu: Eero Aho, Aku Hirviniemi, Jussi Vatanen, Joonas Saartamo...

– Se on mahtava porukka, täynnä energiaa ja karaktääriä. Se on kuin yhtenäinen eläin.

Saappaat poikineen

Puvuston takanurkassa kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen lankkaa pikimustia sotilassaappaita. Niitä tarvitaan satoja: suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia. Joissakin kohtauksissa on myös siviililapikkaita.

Kainulainen hankki 1600-luvun jalkineet Mika Kaurismäen Tyttökuningas-elokuvaan. Sen pukusuunnittelusta Nissinen sai Jussin ja oli myös ehdolla kanadalaisen Screen Awards -palkinnon saajaksi. Tällä kertaa ei vielä tärpännyt.

– Screen Awards on Kanadan Oscar. Palkinto olisi ollut kauan kaivattu tunnustus suomalaiselle pukusuunnittelulle, Nissinen toteaa.

"Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä."

Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.

Tuntemattoman budjetti on suomalaisessa mittakaavassa valtava, ennätykselliset seitsemän miljoonaa euroa. Kotimaisissa tuotannoissa puvustukseen lohkeaa Nissisen mukaan yleensä noin yksi prosentti. Kuusi prosenttia olisi oikeampi luku.

– Puvustus voi kohtauksesta riippuen kattaa 70 prosenttia kuvapinta-alasta, hän laskee.

Kolmessa vuorossa

Kovimmalla puvustajan työssä ovat Nissisen mukaan jalat.

– Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä, vaatteiden ja varusteiden siirtelyä ja sovittamista. Jalat rasittuvat ja kroppaa särkee.

Haaste on myös hengen ylläpitäminen stressaavissa oloissa. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, ja osa paiskii 12 tunnin päiviä.

Aamut ovat aikaisia. Kun yksi porukka on puvustanut kohtauksen ja se on kuvattu, seuraava alkaa purkaa sitä. Viimeinen ryhmä kuivaa vaatteet yöllä.

– Kesäkuvauksiin Vekaranjärvelle tavarat kuljetettiin konteissa. Oli Suomi-kontti, Venäjä-kontti, siviilikontti, kuivauskontti, huoltokontti ja näyttelijöiden pukeutumiskontti.

Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.
Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.

Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.
Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.

Nissinen itse ei osallistu kuvauksiin. Niiden aikana hän jatkaa puvustamista, valmistelee seuraavaa kohtausta tai tulevien päivien kuvauksia.

– Sanotaan, että kuvaaminen on tekninen suoritus. Ei siinä suunnittelijaa enää tarvita,

Nissisen oikea käsi, key wardrobe Janne Karjalainen hypistelee rekin edessä lumipukuja, joista osa on vitivalkoisia, osa patinoituja. Hän kertoo välillä sovittavansa pukuja itselleen etukäteen, jos sovitukseen on tulossa suunnilleen hänen kokoisensa näyttelijä tai avustaja.

– Minä olen mukana kuvauksissa. Key wardroben tehtävänä on seistä kameran vieressä ja vahtia, että lähi- ja laajakuvat samasta kohtauksesta pysyvät jatkumossa, klaffissa.

Mallina maailmalla

Kuopiossa 1954 syntynyt Nissinen on aina osannut piirtää. Hän on myös nuoresta pitäen ommellut omat vaatteensa. Luova ammatti ei silti tullut hänelle aikoinaan mieleen.

– Minä olin insinööri-isäni tapaan perheen matemaatikko. Sisareni ja äitini olivat taiteilijaluonteita.

Nissinen muutti 18-vuotiaana Helsinkiin ja hankki elantoa pakkaajana Anna-lehden kaavapalvelussa. Häntä käytettiin myös sovitusmallina, koska hän oli "oikean kokoinen".

Annan kuvaaja huomasi Nissisen mahdollisuudet. Yksi asia johti toiseen. Nissinen löysi itsensä Muoti + Kauneus -lehden isoista kuvauksista, joiden tuotoksista ranskalaiset agentit kiinnostuivat.

– Olin suihkussa, kun he soittivat ja kertoivat haluavansa tavata heti. Menin tukka märkänä ilman meikkejä, au naturelle. Minut pyydettiin Pariisiin siltä istumalta.

Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.
Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.

Nissinen sai neuvon ottaa mukaan lentolipun, jossa on avoin paluupäivä. Lisäksi oli hyvä olla käteistä sen verran, että pääsee tarvittaessa taksilla lentokentälle. Jos mallikokelas ei täyttänyt agenttien odotuksia, hänet saatettiin jättää täysin omilleen.

Nissinen ei tarvinnut taksirahaa. Hän teki vuodesta 1973 lähtien yli kymmenen vuotta mallintöitä Pariisissa ja Milanossa.

Tutuksi tulivat suuret muotitalot, kuten Kenzo ja Dior, jonka mallikoulun hän kävi. Hänen kuviaan ilmestyi muun muassa La Mode Internationalissa ja Ranskan Voguessa.

Savour the light, please, nautiskele valosta, Nissinen tyylittelee alan termein, kun kuvaaja pyytää häntä poseeraamaan.

Lantio työntyy eteen, kädet nousevat tyylikkääseen asentoon ja katse on terävä kohti kameraa.

Kohtalona elokuva

Elokuva-alalle Nissinen kertoo päätyneensä lähes vahingossa. Kerran hän vain oli tokaissut haluavansa isona pukusuunnittelijaksi.

Taustalla olivat puvustajan ja lavastajan puuhat Raahen nuorisoteatterissa. Hän oli myös aina kerännyt kuvia eri aikakausien vaatetusta silmällä pitäen. Pariisin-vuosina hän oli istunut paljon elokuvissa oppiakseen kieltä.

Ratkaiseva askel oli, kun hänet houkuteltiin kuvaussihteeriksi ja puvustoharjoittelijaksi Edvin Laineen elokuvaan Viimeinen savotta. Tammikuisen Taivalkosken hangessa rämmittyään hän tajusi olevansa oikealla alalla.

Nissinen pyrki Taideteolliseen korkeakouluun mutta ei päässyt, koska ei sanojensa mukaan osannut alan termejä. Hän lähti uudestaan Italiaan, tällä kertaa palkattomaan työharjoitteluun.

– Pääsin yhtiöön, joka teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He tarvitsivat käytännön tyypin, joka pystyttäisi puvuston ja maskeeraisi. Olin opiskellut maskeerausta Pariisissa.

Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.
Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.

Nissinen teki sekalaisia teatterihommia Napolissa ja Roomassa. Kun hän jälleen palasi Suomeen, häntä pyydettiin mukaan Timo Linnasalon Aurinkotuuli-elokuvaan.

– Hämmästyin, koska ei Italiassa ollut alle 40-vuotiaita pukusuunnittelijoita. Nuoremmat olivat kokeneempien assistentteina.

Nissinen pyrki uudestaan Taideteolliseen – ja pääsi. Valmistuessaan 1986 hän sai stipendin parhaasta lopputyöstä.

Kaikkien sota

Hallin takaosassa roikkuu tangoissaan yllättävän paljon siviilivaatteita. Uudessa Tuntemattomassa näytetään aiempia filmatisointeja enemmän kotirintamaa.

– Tässä on Kariluodon vaimon Sirkan vaatteita. On aamu- ja yöpaitoja sekä mekkoja, Nissinen esittelee naisellisia asusteita.

Elokuvassa esiintyy myös Antero Rokan jälkikasvu. Nissinen nostaa laatikosta aitoja 40-luvun jalkineita.

Lapset varttuvat sotavuosina 1941-1945. Esimerkiksi Terttuja on elokuvassa kolme, Tenhoja ja pikku Toivoja kaksi. Isompien vaatteet kiersivät pienemmille, niin kuin suomalaisissa perheissä aikoinaan.

– Sota oli kaikkien sota. Oli kotirintama ja rintamalla suomalaisten miesten rinnalla juutalaisia, tummaihoisia sekä kymmeniätuhansia lottia eri tehtävissä, Nissinen luettelee.

Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.
Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.

Jännitys tiivistyy

Kun kuvaukset ovat ohi ja porukan työ päättyy, puvusto tyhjennetään ja pidetään juhlat.

– Minulle on soitettu ja kysytty, milloin puramme puvuston. Kesällä Tuntematon on useissa kesäteattereissa, joten kamoille riittää kysyntää, Nissinen naurahtaa.

Elokuva saa ensi-iltansa 27. lokakuuta. Sitä ennen Nissinen ja muut tekijät saavat nähdä raakaleikatun version, josta voidaan vielä eliminoida virheet.

– Odotan vain henkeä pidättäen, että upea materiaali leikataan kokoon suurella viisaudella, Nissinen huokaisee.

Tulevista projekteista hän ei voi puhua, koska nimet eivät vielä ole papereissa. Kyse on elokuvasta, kahdestakin. Molemmat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.

Pitkästä kokemuksesta on Nissisen mukaan hyötyä siinä, että on oppinut pakkaamaan autoon kaiken kuvauksissa tarvittavan. Silloin kiireisen logistiikan keskellä aikaa jää myös luovalle ajattelulle.

– Silti jokainen elokuva on aina ensimmäinen, hän sanoo.

Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.
Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.


Puvustajan työmaa

  • 80 kuvauspäivää
  • 45 pääroolia
  • 150 puheroolia
  • 3500 avustajaa
  • 14000 avustajapäivää
  • 90-120 puettavaa
  • per kuvauspäivä
  • 10000 kyykistystä
  • pukemiseen
  • 1300 asustekertaa
  • 300 paria saappaita
  • 100 paria siviilikenkiä
  • 150 kypärää
  • 200 metriä rekkejä
  • 15 rullakkoa
  • 6 merikonttia

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Väinö Linnan romaani ilmestyi 1954 ja Edvin Laineen ohjaus elokuvasta 1955. Roolitöistä jäivät mieleen Reino Tolvasen Rokka, Heikki Savolaisen Hietanen ja Kosti Klemelän Koskela.

Rauni Mollberg tarttui romaaniin 1985. Päärooleissa olivat uuden sukupolven näyttelijät, kuten Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Väänänen. Amatöörinäyttelijä Mika Mäkelä esitti Rahikaista.

Aku Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta on 27.10. Louhimies on hyödyntänyt siinä myös kirjan esiversiota Sotaromaania (WSOY 2000).