Tuula Kuparinen aloitti 17-vuo­tiaana Tullipostissa, ja viisikymppisenä hänen vastuullaan oli Itellan kansainvälisen rahdin asiakaspalvelun kehittäminen. Syksyllä 2012 vanha organisaatio myllättiin, eikä Tuulalle ollut enää sijaa uudessa.

– Työskentelin yrityksessä sitoutuneena ja motivoituneena 36 vuotta. Suoritin työn ohessa alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon ja sain vastuullisempia työtehtäviä. Palkkioksi tuli tieto, että minua ei tarvittu. Se oli todella loukkaavaa.

Kaksi vuotta myöhemmin vastassa on pahimman yli rämpinyt nainen. Vakituista uutta työtä ei ole löytynyt, mutta paljon muuta.

Toivotonta hakurumbaa

Irtisanomisen alkujärkytyksestä selvittyään Tuula Kuparinen haki ammatilliseen opettajakoulutukseen, mutta ei päässyt. Niinpä hän alkoi opiskella avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä ja venäjää.

Työhakemuksia Tuula tehtaili minkä ehti, mutta laihoin tuloksin.

– Olen lähettänyt parisataa työhakemusta ja päässyt noin viiteen haastatteluun. Olen hakenut lähinnä logistiikka-alan kehitys- ja asiantuntijatehtäviä, joissa olisin hyvä.

Työnhakuprosessi otti voimille. Ensin piti löytää työpaikkailmoitus, joka herätti innostuksen ja toiveikkuuden. Kun hakemus oli lähtenyt eikä vas­tausta alkanut kuulua, innostus vaihtui alakuloksi ja katkeruudeksi. Olenko tarpeeton? Olenko liian vanha? Onko joku valmis tekemään saman työn puoleen hintaan?

– Yksi ammattilaisia etsivä headhunter otti minuun yhteyttä ja pyysi haastatteluun. Hän katsoi ansioluetteloani ja kysyi, mitä olen tehnyt viimeisen vuoden. Kerroin irtisanomisesta ja siitä, että olin käyttänyt aikani opiskeluun. Hän vastasi: ”Ei siis mitään, mitä voisi laittaa cv:hen.” Olin puulla päähän lyöty. Eikö ihmisen kannata kehittää itseään, jos ei ole töitä? Hänestä ei kuulunut sen koommin.

Elämänilo alkaa palata

Toissa syksynä Tuula Kuparisen toivo työllistymisestä alkoi hiipua, mutta sitten hän pääsi Aalto-yliopiston järjestämään 100 päivää kestävään Protomo-koulutukseen. Protomossa työttömiksi jääneiden ammattilaisten yritys­ideoita punnitaan ja jalostetaan. Tuulan kurssia veti ”yli-innovaattori” Anssi Tuulenmäki.

Tuulan liikeidea liittyi tuontikasvien logistiikkaan.

– Aika ei ollut kypsä liikeidealleni, mutta Protomo lievitti ahdistustani ja palautti elämäniloni.

Protomossa Tuula huomasi, että monet kohtalotoverit olivat energisiä ihmisiä, jotka halusivat tehdä elämällään jotain merkityksellistä. Innostus tarttui myös kurssin senioriin. Kyynisyys ja katkeruus vaihtuivat nauruun ja toiveikkuuteen.

– Meillä oli todella hauskaa, ja Anssi Tuulenmäki oli mieletön tyyppi, Tuula kehuu.

Protomo päättyi viime huhtikuussa, ja vaihteeksi Tuula sai hyviä uutisia.

Hän oli hakenut ammatilliseen opettajakoulutukseen kolmatta kertaa ja nyt tärppäsi. Opiskelu alkoi viime toukokuussa ja jatkuu vielä tämän kevään.
Koulutus on poikinut jo yhden pätkätyön. Tuula veti Haaga Helian Ammattikorkeakoulussa opintojakson ostoista ja logistiikasta.

Uusi näkökulma oppimiseen

Tuula Kuparinen on pitänyt uuvuttavassa työpaikkojen hakemisessa pienen tauon. Hän aikoo jatkossa keskittyä opetusalan työpaikkojen etsimiseen.

– Pidän ihmisten kanssa olemisesta, ja minulla on vankkaa työelämän kokemusta. Ymmärrän logistiikkaa sekä teoriassa että käytännössä, Tuula listaa vahvuuksiaan opetustyöhön.

Opettajakoulutuksessa Tuula kokee ymmärtäneensä, mistä opettajan hommassa on pohjimmiltaan kysymys.

– Tein alussa väärän kysymyksen: miten pärjään opettajana. Oleellisempaa on se, mitä oppilaat oppivat. Opettaja voi näyttää polun pään ja tehdä tarkentavia kysymyksiä, mutta valmiita reittioppaita ei kannata jakaa.

Tämän Tuula tietää myös omasta kokemuksestaan. Hän sai kuulla nuorena isältään, että menet sitten lukioon ja opiskelet eläinlääkäriksi.

– Vastasin, etten muuten mene. Menin töihin Elannon lihatiskille. Postiin siirryin 17-vuotiaana ja aloin opiskella työn ohella ensin lu­kion ja sitten korkeakoulututkinnon.

”Olen ihan hyvä tyyppi”

Tuula Kuparinen ei laske enää tulevaisuuttaan sen varaan, että vakituinen työ löytyy.

Kaksi vuotta sitten hän teki miehensä Pasi Eskelisen kanssa radikaalin ratkaisun. He ostivat läheltä kesämökkiään vanhan huonokuntoisen talon, jota alkoivat remontoida. Nyt he asuvat ensimmäistä talveaan maaseudulla Ahvenkoskella.

– Olemme laskeneet kulumme sille tasolle, että pärjäisimme siinäkin tapauksessa, että putoaisin peruspäivärahalle. Se tietoisuus antaa voimaa ja vapauttaa.

Tuula sai irtisanomisen yhteydessä kuuden kuukauden muutosturvan ja hänellä oli kuuden kuukauden irtisanomisaika. Ansiosidonnaisella hän on vielä tämän vuoden loppuun.

Irtisanomisen myötä itsetunto oli pakko rakentaa palkkatyötä ja uranousua kestävämmälle pohjalle.

– Jos kukaan ei halua minua töihin, en voi sille mitään. Olen silti ihan hyvä ja pystyvä tyyppi – ja olen hoitanut hommani hyvin. Enää ei tunnu siltä, että on pakko löytää äkkiä töitä, muuten ei ole hyvä ihminen.

Ensimmäistä kertaa vapaa

Tuula Kuparinen ehti asua 26 vuotta Helsingissä ja toisen mokoman Vantaalla. Kuluneen puolen vuoden aikana Ahvenkoskella Tuula ei ole kaivannut pääkaupunkiseudun huveja ja tarjontaa vielä kertaakaan.

– Kun herään aamulla, nautin rauhassa aamupalaa ja teen sen jälkeen opiskelutehtäviä tai rakennan opetusmateriaaleja. Loviisaan pääsen tarvittaessa bussilla 10 minuutissa.

Kun potkujen laukaisema stressi helpotti, Tuula tajusi olevansa ensimmäistä kertaa elämässään vapaa. Ja kiitollinen siitä.

– Olen kasvattanut kolme lasta, tehnyt 36 vuotta töitä ja opiskellut illat. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että olen vielä terve ja saan nauttia tällaisesta elämänvaiheesta.

Myös miehelleen Tuula on kiitoksen velkaa.

– Sain pienessä hiprakassa sanottuakin, miten kiitollinen olen siitä, että hän on jaksanut kuunnella minua pahimman yli.

Myös lapset ovat olleet äitinsä tukena.

– Yksi heistä totesi aika osuvasti: ”Äiti, sä teet kaiken väärin päin. Kun olimme pieniä, teit hirveästi töitä. Nyt kun olemme omillamme, heittäydyt kotirouvaksi.”

Kuka lohduttaa TE-virkailijaa

Itsetunnon ja toiveikkuuden puolesta on taisteltava. Työtön joutuu kokemaan, miten huippuammattilaisuus karisee ja työttömyys tarttuu helmoihin, vaikka itse kokee olevansa aivan sama ihminen kuin töissä ollessaan. Tai ehkä jopa vahvempikin.

Eniten asiantuntijatukea Tuula kertoo saaneensa liittonsa lakimieheltä, vähiten työpaikan luottamusmieheltä. Työttömyyden myötä oppii ymmärtämään, miten ahtaalle myös työ- ja elinkeinotoimistojen väki on ajettu.

– Kerran jouduin jopa lohduttamaan TE-toimiston virkailijaa, joka avautui minulle omasta, epävarmasta työsuhteestaan.

Synkät ajatukset uhkaavat ottaa vallan myös silloin, kun päättäjät pitävät juhlapuheita ikääntyvien työntekijöiden aseman kohentamisesta, mutta omat kokemukset todistavat aivan muuta.

– Lähes jokaiseen paikkaan, jota olen hakenut, on valittu 25–35-vuotias.
Taantumassa työttömiä tulee lisää. TE-toimistojen energia menee yhä enemmän sen valvontaan, ettei vain kenellekään makseta perusteettomasti työttömyysturvaa.

– Varmistin viime keväänä opettajakoulutukseen päästyäni, että voinhan opiskella työttömyyden ohella, jos olen tarvittaessa työmarkkinoiden käytettävissä. Ensi töikseen TE-toimisto pisti päivärahan maksuni poikki siksi aikaa, kun asiaa selvitettiin. Se oli heidän ensimmäinen aktiivinen toimenpiteensä minun suuntaani!

Tällaisten kokemusten jälkeen on mietittävä huolella, muisteleeko elämän synkkiä vai aurinkoisia päiviä.

– Olen tajunnut, että entinen työnantajani ei ole mikään kasvoton hirviö, joka petti minut. Itse asiassa olen Postille ja Itellalle paljosta kiitollinen. Sitten vain kävi näin. Elämä heittelee, mutta silti voi elää ja olla onnellinen.

Tuulan selviytymiskeinot x 3

1. Tunteet on tunnettava. Potkujen jälkeen kävin läpi koko skaalan katkeruudesta masennuksen kautta uuteen innostukseen.
2. Vertaistuki helpottaa. Protomossa kohtalotovereiden energia ja toiveikkuus tarttuivat minuunkin.
3. Työttömyys on  tilaisuus. Viisikymppisen kannattaa miettiä, onko jotain sellaista, mitä haluaa vielä elämässä tehdä.