Usko Saarinen osaa lukea asiakasta ja huomaa, millaista rohkaisua kukin tarvitsee.
Usko Saarinen osaa lukea asiakasta ja huomaa, millaista rohkaisua kukin tarvitsee.

Vääksyläinen kauppias Usko Saarinen, 70, pyörittää Löytötoriaan seitsemänä päivänä viikossa. Tavaran määrä hämmentää, mutta röykkiöt on tämän seudun talouksille ja vartaloille räätälöity. Uskon omaa askelta vauhdittaa unelma kasvusta. Juuri muuta elämään ei mahdu.

Ensikosketukseni Usko Saariseen oli intiimi: viime kesänä hankitut alushousut.

Vääksystä löytyy pari supermarketia, tyylikkäitä sisustusliikkeitä ja vintage-puoteja, mutta Uskon Löytötori on taajaman ainoa kauppa, josta löytyy pikkuhousuja. Myönteisen ensivaikutelman täydensi Saarisen palvelualttius ja asiantuntemus koskien materiaaleja ("ryhtinsä pitävää puuvillaa") ja vartalon mittasuhteita ("moni kypsä nainen arvostaa korkealle nousevaa vyötärönauhaa").

Erityisen vaikutuksen teki se, miten paljon Löytötorin valikoimissa on pienten suomalaisfirmojen tuotteita. Paljon sellaistakin, mitä harva keksii kysyä, kuten tahrat poistavaa sappisaippuaa tai ilmakiväärin luoteja.

Se mitä ei löydy, tilataan.

Alusvaatteet vetävät asiakkaita sesongista riippumatta. Vaativampikin pukeutumisneuvonta Uskolta sujuu. Pari päivää sitten hän vaatetti yhden mieskuorolaisen kiireestä kantapäähän: puku, paita, kalsarit, sukat, kengät.

– Olin oikein ylpeä itsestäni, että sain viimeisteltyä asun kirkkaanpunaisella kravatilla.

Solmiot Usko tilaa Ranskasta. Tärkeimmät hittituotteet ovat kotimaisia: Tam-Silkin kerrastot Kangasalta, Teseman sukat Nurmeksesta, TopMannin kengät Parkanosta, Tevan tyynyt Tervajoelta.

Kadulla seisovassa kyltissä Usko mainostaa pallokuitutyynyä sanalla anatomic, ja kuluneen vuoden aikana tyynyjä onkin mennyt kaupaksi liki tuhat. Kesällä asiakasvirtaa paisuttavat kaltaiseni mökkiläiset ja turistit.

Pojalle ja pöytään

Päivän ensimmäinen asiakas ostaa pattereita, seuraava aluslakanan. Usko sukkuloi kärppänä täpötäysien hyllyjen välissä ja tietää tarkalleen, mitä missäkin laarissa on.

Marjatta Oksanen piipahtaa Löytötorilla säännöllisesti, vaikka koti on parinkymmenen kilometrin päässä Vesikansassa. Nyt hän tuli hakemaan miehelleen ja pojalleen välihousut.

– Kun ne eivät raaski itselleen kunnollisia ostaa.

Hintatietoinen Marjatta Oksanen löysi, mitä tuli etsimään.
Hintatietoinen Marjatta Oksanen löysi, mitä tuli etsimään.

Marjatta on tyypillinen naisasiakas. Hän tietää heti mitä tahtoo.

– Ei täällä kaikki halpaa ole. Löytöjä tekee, kun osaa katsoa.

Ennakkoluulottomin silmin Löytötorin valikoimaa arvioi myös vääksyläinen Ari Huttunen. Hän etsii päivällispöytään sopivaa vesikarahvia. Sellaista ei löydy, mutta yksi ylähyllyn kukkamaljakoista muistuttaa suuresti Kaj Franckin Kartio-sarjan karahvia, vain nokka puuttuu. Ari piipahtaa vielä tarkistamassa läheisten markettien valikoimat. Parempaa ei löydy. Samaan hintaan tulee vaihdettua kuulumiset.

Havaijin malliin

Löytötoria voi luonnehtia vanhan ajan sekatavarakaupaksi, mutta todellisuudessa tämän tyyppinen halpamyymälä on 1960-luvun amerikkalaista perua. Konseptin toimivuudesta Usko vakuuttui vierailtuaan nuorena miehenä Havaijilla, jossa vastaavat liikkeet olivat auki ympäri vuorokauden.

Löytötori on avoinna seitsemänä päivänä viikossa, ja joka siunattu päivä tiskin takaa löytyy Usko Saarinen. Sairaana Usko ei myönnä olleensa koskaan, joten hän ei ole tullut laatineeksi minkäänlaista varajärjestelmää.

– Kukaan muu ei saisi tätä toimimaan, kuittaa mies, joka aamulla ensitöikseen vyöryttää kauppansa ulkopuolelle näyttävän muurin sesonkitavaraa: patjoja, pilkkijakkaroita, lyhtyjä, lumilapiota. Illalla viimeiseksi hän kantaa saman satsin takaisin sisätiloihin.

– Se käy kuntoilusta. Työmatkakin taittuu kävellen.

Yrittäjän mallin Usko sai jo kotoaan. Isällä oli Pirkanmaalla rakennusliike.

– Mielestäni isäkin oli voimansa tunnossa vasta kuusikymppisenä, sanoo Usko, joka on päättänyt hääriä tiskinsä takana ainakin 85-vuotiaaksi.

Omista vahvuuksistaan Usko listaa tärkeimmäksi synnynnäisen kilpailuhenkisyyden.

– Muistan ikäni, miten hienolta tuntui, kun oppikoulujen välisissä urheilukilpailuissa edessä aukesi loppusuora ja tiesin voittavani.

Ketterillä jaloilla on ollut käyttöä myös pallopeleissä.

– Tennis on erityisen opettavainen laji. Siinäkin pitää tilanteen mukaan valita erilaisia strategioita ihan niin kuin myyntityössä.

Tuoretta tavaraa hyllyyn.
Tuoretta tavaraa hyllyyn.

Uskon kyvyt kauppiaana havaittiin varhain. Jo 19-vuotiaana hän yleni Pirkanmaan osuuskaupan myymälänhoitajaksi. Ensimmäinen puoliksi oma firma oli ompelimo, jossa valmistettiin rallikuskien ajoasuja. Sitä seurasi kutomo Orivedellä. 1970-luvulla suomalaisella vaateteollisuudella meni hyvin ja Usko myi kankaita Vestioon, Minkkiin, Ajattareen ja muihin helsinkiläisen "Uiton klaanin" liikkeisiin. Ne olivat lihavia vuosia.

Tuolloin Usko malttoi lähteä vaimonsa kanssa myös maailmalle uusia tuulia haistelemaan.

– Kun Kiina vapautui kulttuurivallankumouksen ikeestä, olimme siellä ensimmäisten länsimaalaisten joukossa solmimassa liikesuhteita. Meitä kohdeltiin kuin kuninkaita.

Ensimmäiset Löytötorinsa Usko perusti Virroille ja Kuhmoisiin. Tämä nykyinen liike on seitsemäs ja tällä hetkellä ainoa. Usko ei kuluta energiaansa vaikeuksien märehtimiseen, vaikka 90-luvun lama otti hänestäkin niskalenkin.

– Se oli elämänkaareni vaikein vaihe, mutta aina olen pudonnut jaloilleni.

Parhaimmillaan Uskolla on ollut parikymmentä palkollista. Nyt hän johtaa määrätietoisesti vain itseään.

Enemmän hittejä kuin huteja

Taskulampun ostava ikämies kaataa kourassaan lämmenneet kolikot kauppiaan kämmenelle.

– Tuliko oikein?

– Tarkka kuin mummoryijy, Usko kiittää.

Löytötorilla sananmukaisesti kilisee raha, sillä vain käteinen kelpaa. Maksukortit Usko kokee turhan kalliiksi järjestelmäksi. Muutenkin hän pitää kiinni omista systeemeistään, kuten tilikirjasta. Sen sarakkeet hän on täyttänyt huolellisella käsialalla. Kaikesta näkee, miten hän tuostakin hommasta nauttii.

– Raha on aina ollut paras innostajani. Mutta kyllä lukuihin uppoutuminen on myös asiakaspinnan tutkimista. Mitä maaseudun ihmiset todella tarvitsevat ja ostavat? Kuinka monta mitäkin kokoa pitää tilata? Mikä väri miellyttää? Kaiken sen hallinta on tärkeä osa kauppiaana onnistumista.

Uskon tilikirjasta on digitaalisuus kaukana.
Uskon tilikirjasta on digitaalisuus kaukana.

Suuria virheitä Usko ei koe tehneensä.

– Aika tavaran kaupitsee. Jokin tuote saattaa löytää ostajan vasta muutaman vuoden viiveellä, hän sanoo.

Kestosuosikeista mainittakoon miesten reisitaskuhousut. Niiden läpimurto ajoittuu kännykän yleistymiseen: yhtäkkiä miehilläkin oli kaikenlaista tavaraa, jonka kuljetus vaati "käsilaukkua". Uskon myymät housut tulevat Kiinasta, mutta jo tilausvaiheessa hän on räätälöinyt ne vääksyläiselle vartalolle sopiviksi. Erityisesti miehet ovat kiitelleet venyvää vyötärönauhaa.

Vuosien varrella Usko on kuullut kaikenlaista. Täällä sopii purkaa pienet ja suuret murheet.

Kotimaiset tilaukset Usko hoitaa puhelimella. Aasian suuntaan hän asioi nettikaavakkeilla, eikä ole tullut petetyksi silläkään suunnalla. Tavara on aina vastannut kutakuinkin sovittua.

– Jos aikoo saada jonkin erän oikein halvalla, se pitää maksaa vuosi etukäteen. Toki silläkin rahalla on hintansa.

Nyt ulko-ovella kolaa postinkantaja, joka tömäyttää lattialle pari pahvilaatikkoa. Jossakin välissä nekin pitäisi ehtiä purkamaan pois asiakkaiden jaloista.

Kotimaisuutta arvostetaan ja osataan vaatia.
Kotimaisuutta arvostetaan ja osataan vaatia.

Monenlaista kulkijaa ja murhetta

Rempseä kanta-asiakas kyselee toppatakkia elefantille.

– Katsos kun minusta on tullut telttatyttö! Niin olen lihonut, että tissit pitää heittää olkapäille, jos meinaan saada vetoketjun kiinni, rouva kihertää.

Usko säilyttää asiallisen ja kannustavan linjansa. Hän pahoittelee, että koon 50 toppatakit ovat päässeet vähiin, mutta parin päivän päästä on tulossa uusi kuorma.

Rouva jää pöyhimään muita rekkejä. Sovituskopin peiliä kiertää muovinen ruusuköynnös.

Vaikeitakin asiakkaita mahtuu joukkoon.

– Useimmilla heistä on käytöksensä taustalla ulkoisia paineita.

Vuosien varrella Usko on kuullut kaikenlaista. Milloin viina on vienyt isännän, milloin sikalan. Täällä sopii purkaa pienet ja suuret murheet.

Ari Huttusen ostama maljakko sai uuden roolin päivällispöydän vesikarahvina.
Ari Huttusen ostama maljakko sai uuden roolin päivällispöydän vesikarahvina.

Nyt ovella pyörähtää tuttu tuittupää paperiin kääräisty viinapullo selän takana. Mies tivaa moneen kertaan onko sosiaalitoimen myöntämä "lappu tallessa". Usko vastaa rauhallisesti, että kaikki on kunnossa. Mies poistuu niin vauhdikkaasti, että tuulikaapissa seisovat vahakangasrullat hulmahtavat uuteen asentoon.

– Jokaisen pitää saada säilyttää ihmisyytensä ja itsetuntonsa, Usko kuittaa.

Viime kesänä vääksyläiset saivat uuden puheenaiheen, kun hotelli Tallukka muuttui turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskukseksi.

Keskipäivän asiakas ottaa "valtaajat" esiin kriittisin äänenpainoin, mutta Usko ei tartu syöttiin. Päinvastoin, hän sanoo oikein ihastuneensa somalien ryhmäajatteluun.

– Heidän johtajansa näyttää olevan semmoinen pieni, sievä kaveri, jolla on aikamoinen karisma. Kutsun häntä kuninkaaksi, sillä hän määrää, mitä kukin seurueesta saa ostaa: sinulle laukku, sinulle kengät, sinulle huivi. Hoviin kuuluu myös raavaita miehiä, mutta hekin noudattavat pikkumiehen ohjeita. Kaikki sujuu sopuisasti ja hilpeästi. Hyviä asiakkaita!

Hiljaisiakin asiakkaita löytyy. Usko toimittaa tavaraa Vääksyn palvelutaloon ja sairasosastolle.

Kauppamies kuudella vuosikymmenellä.
Kauppamies kuudella vuosikymmenellä.

Oma reviiri

Uskon työpäivän ensimmäinen paussi osuu kello kahden nurkille. Silloin myymälä hiljenee sen verran, että mies ehtii syödä takahuoneessa eväitään. Radiossa Hector laulaa Yö tanssittaa.

Kotona Usko palkitsee itsensä kunnon ruualla.

– Joskus en malta antaa juuresten hautua. Illalla yhdeksältä nälkä on jo kova.

Televisiota hän ei katso juuri koskaan. Rentouttavimman vastapainon työlle tarjoaa luonto, erityisesti perhoset, joiden kauneus ja hauraus ovat kiehtoneet häntä vuosikymmeniä.

– Ilmastonmuutoksesta vihjaa sekin, että isoimmat ritariyökköset ovat levinneet näille Pulkkilanharjun korkeuksille.

Kukaan ei estele Uskoa tekemästä pitkää työpäivää tai uppoutumasta kirjoihinsa.

50 vuotta sitten valittu vaimo on edelleen rakas, mutta hän jäi asumaan Orivedelle, kun Usko perusti yrityksensä Vääksyyn vuonna 2010.

– Yhteyttä pidämme säännöllisesti, vaikka kummallakin on oma ystäväpiirinsä. Vaimo reissaa paljon ulkomailla, ja sekin sopii minulle.

Pariskunnan aikuiset lapset ovat löytäneet paikkansa Tampereen seudulta, lastenlapsia on neljä.

– Ehkä joku heistä innostuu jatkamaan työtäni.

Sitä ennen ehtii tapahtua vaikka mitä. Uskon visio on kirkas: bisneksiä pitää vielä laajentaa. Mitään sen suurempaa tai pienempää unelmaa hänellä ei ole. Orivedelle Uskolla ei tosin ole tällä liikeidealla paluuta, sillä halpaketjuilla on omat reviirinsä.

Päivän viimeinen asiakas ostaa kasan lankoja ja sanoo, että saa olla tasaraha.

– Ei kun sentilleen, vastaa kauppias ja ojentaa pari kolikkoa takaisin.

Vasta siinä vaiheessa nainen huomaa vieressään kiinnostavan, kukallisen pinon.

– Oloasuja, hinta kolmekymppiä.

– Pakko tulla huomenna uudestaan.

Artikkeli on julkaistu ET:n numerossa 2/2017.

Mökin muori
Seuraa 
Liittynyt8.5.2014

Uskon Löytötori on auki vuoden jokaisena päivänä: "Jos asiakas ei jotain löydä, se tilataan"

Minulla on ollut ilo asioida kesäpaikkakunnallamme tuolla ensimmäisellä Uskon löytötorilla. Silmät levisivät kun ensikerran astuin liikkeeseen, tuntui kuin olisi palannut johonkin lapsuusajan lyhyt-tavara kauppaan. Mitä ei muulta löytynyt, sitä löytyi kyllä Uskolta. Kun sitten keskustaa alettiin modernisoimaan niin tuo keltainen vanha puutalo sai väistyä uuden tieltä ja samoin hävisi myös Uskon löytötori.Täytyypi joskus ohiajaessa poiketa Vääksyyn ja katsoa vieläkö löytyy vanha tunnelma.
Lue kommentti

Miltä tuntuu, kun elämä mullistuu täysin viisikymppisenä? Kari Ylinen, 59, jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön taakseen neljä vuotta sitten. Hän elää nyt toista teini-ikää.

"Erosin uskonyhteisöstä 55-vuotiaana. Pian sen jälkeen kävin ottamassa korvakorun. Laitoin korvaani ison killuttimen, jotta tutut näkisivät, että tuo jätkä ei ole enää samassa uskossa.

Lapsuudenperheessäni oli seitsemän lasta. Arki pyöri uskon ympärillä: oli sunnuntaiseurat ja ompeluseurat. Lapsuuteni oli kiva ja turvallinen.

Rajoitteita toki oli. Kotona ei ollut televisiota emmekä saaneet käydä teatterissa, tansseista puhumattakaan. Monet tosin katsoivat televisiota salaa tuttujen luona tai huoltoasemilla.

Kesällä 1980 ihastuin yhteisöstä tuttuun tyttöön. Menimme naimisiin ja saimme kaikkiaan kuusi lasta. Pelkäsin synnytyksissä aina hirveästi, sillä isäni äiti kuoli aikoinaan liiallisiin synnytyksiin. 

Jääkiekko herätti kuolleista

Minua ahdisti jo pienenä se, että vain me yhteisön jäsenet pääsisimme taivaaseen ja kaikki muut joutuisivat helvettiin. Ahdistuksesta ei yhteisössä saanut puhua.

Purin pahan oloni töihin, enkä ehtinyt aina osallistua yhteisön tapahtumiin. Ihmiset kyselivät perääni ja painostivat. Paloin loppuun kahdesti. Kolmas burn out vei minut sairaslomalle pariksi vuodeksi.

"Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni."

Kun vointini oli pahimmillaan, siskoni vei minut elämäni ensimmäiseen jääkiekko-otteluun. Se herätti minut kuolleista. Pitkästä aikaa tunsin kuuluvani johonkin: porilaisiin, Ässien kannattajiin. En välittänyt siitä, että yhteisö oli opettanut urheilutapahtumien olevan jumalanpilkkaa. Tunnelma jäähallissa oli mahtava.

Oivalsin, että minun pitää itse alkaa päättää elämästäni. Luin erilaisia Raamattuja ja kirjoituksia. Tutkin vanhoillislestadiolaisuuden historiaa ja siellä tuli vastaan kamalia tapauksia. Seurasin itsekin läheltä kiusaamistapausta, jonka vuoksi yksi yhteisömme jäsen melkein teki itsemurhan.

Pahin tuli kuitenkin omasta perheestä: sain tietää, että lähipiiriimme kuulunut henkilö oli käyttänyt osaa lapsistani hyväksi, kun he olivat pieniä. Lapset kertoivat siitä vasta aikuisina.

Erosin yhteisöstä. Myöhemmin päädyimme eroon myös vaimoni kanssa.

Toinen teini-ikä

Tässä iässä uskosta eroaminen on pelottava juttu. Yhtäkkiä oli itse päätettävä kaikesta. Otanko olutta vai en? Miten suhtaudun seurusteluun? Uusi elämä häkellytti.

Kaveripiirini pieneni. En jäänyt kuitenkaan yksin, sillä olin ehtinyt elämäni aikana saada yhteisön ulkopuolisia ystäviä harrastuksissa.

Elän nyt toista teini-ikää. Kävin elämäni ensimmäistä kertaa elokuvissa vuonna 2014. Se oli upea kokemus. Harrastan henkisiä asioita ja uskon yhä enemmän jälleensyntymiseen. Kuuntelen mielelläni meditaatiomusiikkia, mutta Jenni Vartiainenkin on aika ihana.

Asun yksin. En ole haalinut kotiini tavaraa siltä varalta, jos tänne joskus muuttaa vielä joku toinen. Ensin haluan oppia tuntemaan itseni.

Lapsistani kolme on eronnut yhteisöstä. Ensimmäinen lähti 16-vuotiaana. Olin silloin hänestä ylpeä, vaikken voinut sitä ääneen sanoa."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 13/2017.

 

[Kuvateksti] - Ennen olin aika harmaa, mutta olen saanut värejä elämääni, Kari iloitsee.

"Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi", kirjoittaa ET:n kolumnisti Minna Lindgren.

Tänä keväänä olen yhä uudelleen törmännyt puheisiin säästötoimista vanhustenhoidossa. Se on tyrmistyttävää.

Ajatus vanhustenhoidon säästöistä on vastuuton ja absurdi. Suomessa eniten kasvava ikäluokka on yli 90-vuotiaat. Keskimäärin vanhus tarvitsee yhteiskunnan apua ja kallista hoitoa kahden viimeisen elinvuotensa aikana. Myös vanhuksen kuolema edellyttää asianmukaista saattohoitoa. Kasvavalta vanhusten hoitotarpeelta emme voi välttyä.

Suomessa on hyvin tiedossa, minkä ikäistä väki on ja kuinka suurella todennäköisyydellä sairastavuus ja kuolleisuus kasvavat eri ikäryhmässä.

Pieni esimerkki. Tällä hetkellä 70-vuotiaiden ikäluokasta on kuollut 15 prosenttia. Luku nousee niin, että 75-vuotiaiden ryhmästä kuolleita on 40 prosenttia. Vastaavasti voidaan melko hyvin ennustaa, miten nuo merkkipäivästään hengissä selviytyneet tulevat elämään, sairastamaan ja kuolemaan. Kukaan ei ole yhtäkkiä 80-vuotias.

"Emme suhtaudu synnytyksiin yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon?"

Huono hoito, hoidon laiminlyönti ja hoitamatta jättäminen johtuvat siitä, että hoitajia on liian vähän. Lisää saa vain rahalla. Usein säästötoimiksi ehdotetaan teknologiaa ja kotihoitoa. Mutta teknologia ei ole halpa ratkaisu. Alkuhankinnan jälkeen sen käyttöön on opastettava, laitteita on huollettava, ja kolmen vuoden kuluttua tarvitaankin jo uusi kone, sovellus tai robotti. Tragikoomisia ovat tilanteet, jossa ihminen on korvattu itsepalvelukoneella, mutta koska kukaan ei ymmärrä laitteesta mitään, sen vieressä seisoo ihminen neuvomassa itsensä palvelijoita käyttämään konetta.

Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei myöskään säästä rahaa. Päinvastoin, usein kotihoidon tarpeet ovat kohtuuttomat, sillä muutamalla pikakäynnillä pitäisi tehdä sama kuin kodinomaisessa palveluasumisessa vuorokaudessa. Isoissa kaupungeissa kotihoidon piirissä on niin huonokuntoisia ihmisiä, että he eivät kuuluisi edes palvelutaloon vaan sairaalaan.

Puheet yhden väestöryhmän kuormittavuudesta ja vääristyneestä hoitosuhteesta ovat syyllistäviä. Emmehän suhtaudu synnytyksiin emmekä lukemaan oppimiseenkaan yhteiskunnallisena haittatekijänä. Miksi siis vanhustenhoitoon? Jos yhä suuremmalle vanhusten joukolle ei lisätä yhteiskunnan palveluja, tilanne on yhtä hölmö kuin se, että peruskouluja lakkautettaisiin, vaikka koululaisten määrä kasvaisi.

Tuskin kukaan on niin hullu, että keksisi säästää vanhustenhoidossa viemällä kaikki 85 vuotta täyttäneet rotkon reunalle hyppäämään. Rahaahan meillä on, sen näkee katsomalla ympärilleen. Kysymys on vain siitä, mihin ja miten sitä käytämme.

Kolumni on julkaistus ET-lehden numerossa 12/2018.

Minna Lindgren

on toimittaja

ja kirjailija.