Työ, poika ja hyvä henki. Niiden voimin koevapauttaan Vanajan vankilassa odottava Juho aikoo onnistua elämässään.

Oma lavuaari. Se on luksusjuttu, joka symboloi isompiakin asioita kuin vankilan parasta selliä. Omaa tilaa. Luottamusta. Sitä, että myös viranomaisten mielestä Juhossa on ainesta johonkin parempaan.

Itse hän tajusi sen kolmisen vuotta sitten. Että täydellinen elämänmuutos on ainoa vaihtoehto.

Tutkintavankeuden putka Jokelassa oli eräänlainen pohjakosketus. Hyvin erilainen tila kuin tämä Ojoisten ”opiskelijaboksi”, jonka ikkunassa ei ole kaltereita vaan oranssit verhot. Ikkunalasien viileässä välissä seisoo purkki täysmaitoa. Kahvia ja tupakkaa kuluu paljon, mutta nyt huoneessa tuoksuu ilmanraikastin.

– Jokelan vankilan putka oli pieni betonibunkkeri, jonka katossa paloi koko ajan valo. Parissa viikossa aika menetti merkityksensä. Lähinnä nukuin, mutta korvien välissä tapahtui paljon. Tuolloin en vielä tiennyt rangaistukseni pituutta, mutta sen tiesin, että tuomio tulee olemaan viimeinen.

Tuolloin Juho tiesi senkin, että naisystävä oli raskaana.

Ajatus lapsesta oli yhtä aikaa musertava ja kohottava.

Nyt, reilut pari vuotta myöhemmin, Juho tietää, että poika on parasta mitä hänelle on tapahtunut. Muutoksen takuumies. Ihmisistä tärkein. Mutta kaikkein tärkeintä on oma tahto, ja kyky sietää vastoinkäymisiä.

– Jos olisin jäänyt odottelemaan Janakkalan kunnalta saamaani oppisopimuspaikkaa, odottaisin vieläkin. Vuoden taistelin: tilasin ja täytin papereita, soittelin perään. Viimein pääsin esittäytymään. Epäilivät ensin – totta kai epäilivät! Mutta antoivat yrittää, ja siitä olen hyvin kiitollinen.

– Juho erottui muusta vankiporukasta heti. Hän oli kiinnostunut kaikista asioista, eikä kieltäytynyt mistään hommasta. Kyllä hänestä kunnon huoltomies tulee, yksi työnohjaajista kiteyttää.

Ovenkarmissa huoneen avain

Ovenkarmissa roikkuu oman huoneen avain. Toinen tärkeä ”välitavoite” on auton avain. Nyt Volkkari odottelee huurussa vankilan pihalla, mutta on se saanut kyydittää jo poikaakin.

– Autoja olen osannut ja tykännyt rassata aina. Vanhaa polkuautoa juuri pojalle kunnostan.

Vantteran miehen päällä musta nahkarotsi on kuin haarniska, musta pipo kuin kypärä. Mutta katse on suora, lähes lempeä. Kasvoja halkovasta arvesta huolimatta.

– Ai tämä? Kaulavaltimoani siinä tavoiteltiin, Juho kuittaa, eikä tee itsestäänkään pyhimystä. Ei esitä mitään.

– Täällä vankilassa viranomaisten kanssa keskusteltaessa on silloin tällöin kysytty, että mitkä ovat minun vahvuudet tai hyvät puolet. Aika vaikea siihen on sanoa vieläkään mitään, vaikka joitakin onnistumisia on kertynyt. Kun minun elämääni ajattelee, niin ei siinä suurempaa kehumista ole. Ei mitään syytä kulkea rinta rottingilla.

Tämä perjantai on kyllä erityisen hyvä. Juho saa tavata poikansa kaupungilla.

– Niin kylmä, että ollaan varmaan sisätiloissa. Mutta ollaan me leikkipuistossakin saatu käydä.

”Olen saanut. Olen kiitollinen. Olen onnekas.”

Nämä ilmaukset toistuvat Juhon puheessa, koska hän ei pidä mitään itsestäänselvyytenä. Paitsi vankilan sääntöjä, joiden uhmaaminen olisi kusipäistä hommaa.

– Vain kerran olen meinannut myöhästyä vahvuustarkastuksesta. Joka arkiaamu keräännymme pihalle kolmeen riviin tasan kello seitsemän. Ja siitä sitten töihin.

Nyt hänellä olisikin jo aika paljon menetettävää: opinnot, lapsen tapaamiset, lomat. Vajaan vuoden päästä häämöttävä koevapaus. Saattaa olla, että syksyllä sitä vapautta pääsee jo harjoittelemaan, jos työpaikka löytyy. Sitä ennen pitää suorittaa loput tentit kiinteistöhuollon tutkinnosta.

– LVI-asiat vaikuttavat kiemuraisilta, mutta eiköhän nekin selviä, motivaatio on sen verran kova.

Tavastian Ammattiopiston tutkintotodistukseen ei tule merkintää, että se on suoritettu vankeudessa.

Seurantapanta suihkussakin

Vanajan vankilan Ojoisten osastolla on 53 miespaikkaa. Juhon lisäksi vain kolmella muulla on oikeus käyttää tietokonetta erillisessä luokassa. Oma puhelin on sallittu, mutta siinä ei saa olla nettiyhteyttä eikä kameraa.

Panta, elektroninen seurantalaite on jalassa aina, yötä päivää ja suihkussakin. Pannan vastapari on puhelimen näköinen seurantalaite, jonka pitää aina ja kaikkialla olla vähintään parin metrin päässä pannasta.

Juho kääräisee farkun lahjetta.

– Tämmöinen mötikkä. Turvakengässä tuntuu vähän ahtaalta, ja painaa sääreen loven. Mutta se on pieni hinta muurittomuudesta. Pannan avulla vartijat tietävät meidän sijainnin ja reitit metrilleen.

Työllä ja hyvällä käytöksellä Juho yrittää korvata sen, mikä on korjattavissa. Kaikki ei ole.

– En minä tällä tuomiolla mitään koe sovittavani. En kuvittele, että kun olen täällä määräni lusinut, niin se on sillä hoidettu. Jos joku vanki niin ajattelee, niin sen paikka ei ole siviilissä.

Jotkut päivät, ja ajatukset, ovat lyijynraskaita. Tuomioon johtaneet tapahtumat eivät ole tulleet uniin, koska Juho sanoo, ettei muista niistä juuri mitään.

– Niin humalassa olin. Selvin päin en ole ollut väkivaltainen koskaan. Vastenmieliseltä tuntuu katsoa elokuviakin, joissa tapellaan.

Mutta kyllä hän sitä tiettyä päivää, iltaa ja yötä on kelannut: jos ei olisi aloittanut kaljan kittaamista jo aamusta, jos ei olisi niiden tyyppien luo lähtenyt. Jos.

Mihin tarpeeseen sitä viinaa sitten vedit?

– Epävarmuuteen. Pohjimmiltani olen arka ja vetäytyvä. Viinan kanssa uskalsin enemmän – vääriä asioita. Ja kun oman köörin kanssa hummattiin yössä, se oli olevinaan niin täyttä elämää. Jälkeen päin ne tappelut aina hävetti. Näitä viimeisiä oikeudenkäyntipöytäkirjoja lukiessa tuli tosi outo ja huono olo, niin kuin lukisin jonkun muun teoista. Varsinaisesti en itseäni tunnistanut… mutta hirveän pahoillani olen.

Sen tarkemmin tapahtuneesta rikoksesta on liian kivuliasta puhua.

Minua ei lyödä, minä lyön

Monella väkivaltarikollisella on lapsesta saakka laitostausta. Ja selviytymisstrategia: minua ei lyödä, minä lyön.

Juho ei syytä ketään. Hän varttui Riihimäellä tavallisessa perheessä.

– Aloin hölmöillä varhain, ja kyllä se vanhempiani ärsytti ja satutti. Äiti kuoli, kun olin 18. Vankilaan jouduin ensimmäisen kerran 10 vuotta myöhemmin. Isä ehti sen nähdä, ja kova paikka se oli niin jämptille miehelle. Tuli kuitenkin katsomaan.

Sisaruksiaan Juho on tavannut lomillaan, vaikka linnatuomio on kaikkia suhteita koetellutkin.

Sellin nuppitaululla on kaverin lähettämä kortti, jossa virnuilee Muumilaakson ainoa rikollinen: Haisuli.

– Sen verran osuu hahmo kohdalleen, että olen antanut vanhan kortin olla. Eihän Haisulikaan ole läpikotaisin paha.

Nuppitaulussa on useampi kuva vaaleasta, nauravaisesta pojasta. Ja isänpäiväkortti.

– Tuntuu tosi mukavalta, kun kaverit ovat sanoneet, että poika on ihan kuin minä pienenä.

Pojan äiti on uudessa parisuhteessa, mutta Juhon isyyttä hän ei ole kiistänyt koskaan.

– Jos hän olisi päättänyt toisin, mitäpä minulla olisi siihen ollut sanomista. Hän oli myös lapsen synnyttyä aktiivinen sen suhteen, että sain ylipäätään pojan tavata. Mielestäni hän on maailman paras äiti. Olen sanonut sen ääneen hänellekin.

Sen lisäksi on tarvittu sosiaaliviranomaisten uskoa siihen, että Juho osaa olla isä tai ainakin sellaiseksi kasvaa. Nyt nelikymppinen mies miettii jo sitäkin, minkä verran kasvavan pojan harrastukset ja muut menot tulevat maksamaan.

Kun ei pojan tarvi hävetä

Nuppitaululla nököttää lottokuponki.

– Tavaraa tärkeämpää on tietysti se, ettei pojan koskaan tarvitsisi minua vältellä eikä hävetä. Että saisin jollakin lailla olla osa hänen elämäänsä. Pojan äidille iso kiitos, että olen saanut olla.

Jos kaikki menee hyvin, Juho pääsee pannastaan heinäkuussa 2017. Jo sitä ennen hänen visiossaan on tapahtunut paljon. On työpaikka, ja koti, jossa lapsikin voi vierailla.

– Parisuhdekin kuulostaisi hienolta, mutta ehkä minun on aluksi hyvä asua yksin. Etten tule mokanneeksi mitään arvokasta.

Vapauteen valmistelua on myös se, että kahden kuukauden aikana vanki voi saada kolme lomapäivää, 12 tunnin jaksoissa. Viime aikoina Juhon tie on vienyt Riihimäelle, missä hänellä on kultaseppänä työskentelevä naisystävä.

– Oltiin tuttuja jo kouluvuosilta. Hän otti yhteyttä minuun, ja kiitollinen olen siitäkin. Niistä hyvistä asioista, jotka hän minusta muistaa – ja näkee.

Tilausajon bussi ajaa vangit Hämeenlinnan Prismaan joka torstai. Aikaa ostosten tekoon on tunti.

– Kahvin ja tupakan lisäksi tulee hankittua juustoa ja leipää. Sen kummempaa en iltaisin juuri kokkaile. Vankilaruuan taso on reippaasti parantunut, kun ruokaa rupesi tuomaan Leijona Catering, sama firma ruokkii varusmiehet, Juho huomauttaa.

– Lihaa on onneksi aika usein.

Aamujunalla Helsinkiin

Mikään erityisen hierarkinen paikka avovankila ei ole, suurempia riitoja ei synny. Keittiöön jätetyistä sotkuista tulee kyllä sanomista.

– Jotkut jätkät ei saa heitettyä paperipyyhettäkään koriin, vaan lattialle. En ymmärrä olenkaan.

Kuukautta myöhemmin Juho on tullut aamujunalla Hämeenlinnasta Helsinkiin, ja jatkanut metrolla kiihkeästi hälisevälle Hämeentielle, jossa HelsinkiMissio järjestää Aggredi-istuntojaan. Niissä vakavaan, kodin ulkopuoliseen väkivaltaan syyllistyneet voivat ammattiauttajien tuella vahvistaa mieltään ja tietään tavalliseen elämään.

Juho on hakeutunut ohjelmaan omasta halustaan, tietäen, ettei eheytyminen ole mikään huippukokemus. Keskusteluissa on kohdattava hyvin hankalia asioita.

– Kun tulin tähän Kurvin hulinaan ensimmäisen kerran saattajan kanssa, olin ihan häiriössä, ja toivoin vain pääseväni takaisin oman sellin suojiin.

Tänään hän sai puhua kahden Aggredin työntekijän kanssa yhteensä pari tuntia. Kaikesta. Konkreettisia ohjeita hän sai esimerkiksi siihen, miten joka iltaiset puhelut pojan kanssa pitäisi hoitaa. Kuulostella sitäkin, ettei poika ala riehua.

– Minulle ne puhelut on tietysti tärkeämpiä kuin pojalle.

Missä sanot olevasi, jos hän kysyy?

– Sanon, että isi on töissä.

Vapauden lähestyessä käynnit Helsingissä tihenevät. Tänään tuli puhuttua myös päällimmäisestä huolesta. Sosiaaliviranomaiset kaavailevat siirtävänsä pojan tapaamiset vankilan alueelle.

Juho on sitä vastaan ehdottomasti.

– Minun tehtäväni on suojella poikaa. En halua, että lapseni tulee tontille, jossa on rikollisia. Viranomaisten mielestä poika ei sitä vielä itse tiedä, mutta minä tiedän, hän sanoo ja näyttää tuskaiselta.

– Näitä vastoinkäymisiä pitää vaan sietää...

Kahvilan ikkunan takana on Sörnäisten metrotunnelin aukko, joka imee ja sylkee suustaan monen kirjavaa joukkoa. Juho nousee ja sulautuu massaan, taakseen katsomatta.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: