Emme hyväksy väkivaltaista käytöstä, mutta ymmärrämme sitä, sanoo Petri Salakka, jonka vetämä Aggredi-ohjelma on onnistunut katkaisemaan monen väkivaltarikollisen vankilakierteen.

– Katuväkivaltaan syyllistynyt on usein uhri itsekin. Monella heistä on lapsesta saakka laitostausta, ja he ovat oppineet lyömään ennen kuin tulevat lyödyksi, sanoo Aggredin toimintaa alusta saakka kehittänyt Petri Salakka.

Helsinki Mission pyörittämä Aggredi-ohjelma sai alkunsa 2006 käynnistyneen Aikalisä-projektin jatkona, ja se kuuluu RAY:n rahoittamaan toimintaan.

Aggredin tavoitteena on vähentää katuväkivaltaan syyllistyneiden riskiä uusia tekonsa. Tulokset ovat tähän mennessä olleet varsin hyviä. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan 75 prosenttia ohjelman suorittaneista on saanut katkaistua rikosten kierteen.

Henkirikoksen hinta yhteiskunnalle on pari miljoonaa

Onnistumisen merkitystä ja arvoa voi mitata myös rahassa. Yksi vankipaikka maksaa 200 euroa päivässä. Henkirikoksen hinnaksi yhteiskunnalle on laskettu pari miljoonaa. Inhimillisistä kärsimyksistä puhumattakaan.

Ei enää tarvetta valehdella

Ohjelman asiakkailla on useimmiten varsin raskas rikostausta, mutta heidän kanssaan keskustelevat Aggredin työntekijät eivät ole tietoisia rikosrekisteristä tai diagnoosista, vaan asiakas voi kertoa tarinansa omalla tavallaan.

­ ­­– Apua etsivällä ei ole yleensä tarvetta valehdella ­- ehkä vain jättää jotakin kertomatta, tietää Salakka.

Tapaamisia leimaa tuomitsemattomuus ja molemmin puoleinen kunnioitus. Ennakkoehtoja on muutenkin vähän. Päihtyneenäkin voi istuntoon tulla, vaikka päihteistä ja vanhasta kaveripiiristä irtautuminen ovat onnistuneen elämänmuutoksen avainasioita.

– Näitä totuuksia meidän asiakkaille on turha toistella. Eikä heille tarvitse enää teroittaa sitäkään, että väkivalta on väärin.

Eheytyminen on rankka kokemus

Monelle väkivaltarikolliselle tappeluissa pärjääminen ja koviksen maine ovat saattaneet aiemmin olla tärkeä osa identiteettiä.

­Aggrediin ei ketään pakoteta, vaan muutoksessa olennaista on oma motivaatio. Oma halu eheytyä. Senkin sietäminen, että eheytyminen ei ole mikään huippukokemus. On kohdattava hankalia asioita, joita ei voi hoitaa väkivallalla.

"Pelkoa tai uhkaa en ole kokenut työssäni koskaan."

Mikä sitten on vaikeinta työntekijän kannalta? Saada väkivaltarikollinen avautumaa?

– Keskusteluyhteyden saaminen asiakkaaseen on yleensä aika helppoa. Vaikeinta ja turhauttavinta tässä työssä ovat yhteiskunnan asenteet väkivallantekijöitä kohtaan. Monen mielestä vakaviin rikoksiin syyllistyneiden auttaminen on tarpeetonta päänsilitystä.

Petri Salakka ei ole koskaan kokenut työssään uhkaa tai pelkoa.

– Meillä ei ole valvonta- tai viranomaissuhdetta asiakkaaseen. Emme voi antaa - tai evätä – häneltä mitään konkreettista hyödykettä. Sekin suojaa aggressioilta, joihin viranomaiset voivat työssään törmätä. Monella asiakkaallamme on vain huonoja kokemuksia viranomaisista, lapsesta saakka.

Sata miestä ja tarinaa vuodessa

Tällä hetkellä Helsinki Mission tiloissa Helsingin Hämeentiellä etsii uutta suuntaa elämäänsä 35 asiakasta. Vuosittain Aggredin ”läpäisee” sata miestä, jokunen nainenkin joukkoon mahtuu.

Kotona tapahtuneeseen väkivaltaan tai seksuaalirikoksiin syyllistyneitä ei Aggredin piiriin oteta.

Keskimäärin asiakassuhde kestää puolisen vuotta. Joka 10. väkivaltarikollinen käy keskusteluissa pitempään, kerran tai pari kertaa kuussa. Joidenkin kanssa asioidaan vuosia.

­Joskus joku vanha asiakas saattaa pyörähtää kahville kertomaan kuulumisiaan. Sellainen sykähdyttää aina.

Alamaailman pelisäännöt on tunnettava

Istunnot kestävät yleensä tunnista kahteen, ja niissä pyritään kyseenalaistamaan käytöstä ohjaavat huonot mallit sekä tarjoamaan konkreettisia ohjeita elämänmuutokseen.

­Työn onnistumisen kannalta on tärkeää, että me kaikki viisi työntekijää ymmärrämme väkivallan maailmaa ja katujen todellisuutta. Ei meistä kenelläkään ole väkivaltataustaa, mutta vuosien varrella olemme oppineet paljon. Myös ymmärtämään rikolliseen elämäntapaan ja alakulttuureihin liittyviä pelisääntöjä, kertoo Petri Salakka. Ja korostaa, että tuen pitää olla tarpeeksi pitkäkestoista, koska repsahtamisen vaarakin on suuri. Siinäkin mielessä väkivallasta irrottautuminen muistuttaa päihteistä irrottautumista.

Moni tyyppi jättää jäljen

Salakka on kohdannut vuosien varrella monenlaisia kohtaloita ja erikoisia tyyppejä. Ja moni heistä on jättänyt Salakkaan pysyvän muistijäljen.

- Sekin huumediileri, joka pääsi melko nopeasti eroon väkivaltaisista tavoistaan. Mutta tajusi vasta viiveellä, että bisneksistäkin on pakko luopua, koska hänellä ei enää ollut keinoja velkojen perintään.

www.helsinkimissio.fi

Aggredi-ohjelma on käytössä myös Kuopiossa. www.puijola.net/aggredikuopio/

 Oulussa samantyyppistä toimintaa järjestää Via Vis. www.oulunsetlementti.fi/viavis/

 

 

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: