Raija toipui masennuksesta yli 60-vuotiaana. Tie valoisampaan elämään on ollut löytöretki omaan sisimpään ja jaksamisen rajoihin. Nyt hän ymmärtää, että hukkasi itsensä vahvuuteen.

"Yli 50 vuotta ajattelin, etten kierrä vastaantulevaa kalliota vaan menen vaikka läpi harmaan kiven. Jaksan, jaksan ja selviydyn. Kaikesta, yksin. Sitten koitti päivä, jolloin kompastun pienimpäänkin hiekanmuruseen. Mielenterveystoimiston psykiatrin mukaan joka toinen sanani oli hoitojakson alussa pakko.

Olin tavoitellut täydellisyyttä, ensin tyttärenä, sitten vaimona, äitinä ja lopulta isoäitinä. Minulle oli tärkeintä olla olemassa muita varten. Täyttää heidän odotuksensa ja tarpeensa, omiani en edes tunnistanut. Lapsenikin kasvatin ajattelemaan ensin muita.

Myöhemmin olen pyytänyt heiltä anteeksi tekemääni virhettä. Olin unohtanut kertoa kaikkein tärkeimmän. Jotta voisi antaa hyvää toisille, on ensin suotava se itselleen. Tämä on ollut minun läksyni, jota opettelen edelleen.

Otin painavan viitan

Lapsuudenkotiani hallitsi erityisesti äitini liiallinen juominen. Perheväkivallasta oli leikki kaukana.

– Lähde isä pakoon, minä sopersin, kun äiti äityi hurjaksi.

Isä lähti ja palasi pölyn laskeuduttua. Viikonloppuisin lähti myös äiti. Kyläpaikkoja oli neljä. Toisissa juotiin, toisissa ei. Kun äiti valitsi juopporemmin, katsoin vanhimpana tyttärenä velvollisuudekseni hakea hänet kotiin. Pienemmät sisarukseni jäivät nukkumaan. He eivät kokeneet asioita kuten minä. Olin ottanut taakankantajan viitan harteilleni.

Muistan ne kuutamoyöt, jolloin koira turvanani kelkkailin metsän siimeksessä sijaitsevalle mökille. Ovella avautui karmea näky. Sammuneita ihmisiä makasi sängyissä ja lattialla. Örinän yli sopersin:

– Tule äiti kotiin.

– Mitä sä kakara täällä teet? juhlijat ärjyivät.

"Vannoin valan. Omat lapseni eivät joutuisi kokemaan samaa."

Äitikin oli vihainen ja tivasi, miksi estin häntä rentoutumasta. Minä estin, koska pelkäsin hänen kuolevan. Rakastin äitiä. Kerta toisensa jälkeen hän kömpi mukaani, nuokkui kelkan kyydissä ja sammui viimeistään kotiovella. Minä vannoin jo varhain sisäisen valan. Omat lapseni eivät koskaan joutuisi kokemaan mitään samaa. Minusta tulisi raitis, lempeä ja turvallinen emo. En koskaan löisi lapsiani.

Äitini toinen puoli oli työteliäs ja arvostettu kyläkauppias, joka jakoi anteliaasti omastaan. Hän pakkasi ruokakasseja perheille, joilla ei ollut varaa maksaa ostoksiaan. Isä kuljetti paketit perille. Äidissä oli myös lähimmäisenrakkautta ja lämpöä. Olen kiitollinen siitä.

Olin arkipäivän sankari

14-vuotiaana ihastuin naapurin poikaan. Isä oli ylpeä koulumenestyksestäni ja halusi minun opiskelevan. Vanhempani eivät ymmärtäneet, että huipputodistuksesta huolimatta tähtäsin vain perheenäidiksi. Se oli unelmani, josta hain turvaa.

Ylioppilaskesänä sulhasen kanssa oli kahnausta ja välit vanhempiini rakoilivat. Koin oloni hylätyksi ja käyttäydyin ensimmäisen kerran itsetuhoisesti. Minua hoitanut lääkäri totesi paikkani olevan mielisairaalassa. Hän ei kuitenkaan passittanut minua hoitoon, koska tiesi minut fiksuksi tytöksi ja lupasin luopua itsetuhoaikeista. Näiden tapahtumien myötä isältä heltisi naimalupa. Häät vietettiin elokuussa.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä kannustin miestäni muuttamaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Minä kyllä pärjäisin yksin vauvan kanssa, vaikka vuokrahuoneemme oli kylmä ja vedentuloa säännösteltiin.

"Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen."

Aamulla heräsin kuudelta. Vein vauvan hoitoon ja tein päivän töitä tehtaan toimistossa. Illat kuluivat kotiaskareissa. Lapsen nukahdettua naputtelin muiden tohtorinväitöskirjoja puhtaaksi ja hankin sillä tavalla lisätuloja. En halunnut mitään itselleni. Riitti, kun lapsi ja silloin tällöin piipahtava aviomies olivat tyytyväisiä. Alistuin ja sopeuduin vastuunkantajaksi. Olin yksin ja yksinäinen.

Toisen lapsen synnyttyä tilanne jatkui samanlaisena, mieheni opiskeli edelleen. Rahaa oli vähän.

Neljässä vuodessa saimme kolme lasta. Rakastin heitä enemmän kuin elämää. Työtä oli paljon, mutten osannut pyytää apua edes mieheltäni. Olin sairastunut vahvuuteeni ja pärjäsin hyvin. Silloin tällöin isä kaarsi autollaan pihaamme ja ojensi takakontista äidin pakkaamat ruokakassit.

Tartuin hentoon käteen

Täytettyäni 25 ajattelin, että minullakin olisi hyvä olla ammatti. Muutin lasten kanssa Tampereelle, vuokrasin asunnon ja opiskelin sairaanhoitajaksi. Myöhemmin erikoistuin terveydenhoitajaksi.

Valmistumiseni ja yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen asetuimme lopulta koko perhe pysyvästi saman katon alle Parkanoon. Neljäs lapsi syntyi, ja sain töitä terveydenhoitajana. Asiakkaat kiittelivät lämpöäni ja empatiakykyäni. Tunsin onnistuneeni niin äitinä kuin työntekijänä.

"Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin."

Elämä hymyili, kunnes isäni kuoli yllättäen leukemiaan ja äitini alkoholisoitui yhä vaikeammin. Psykiatrisella osastolla hänet lääkittiin lähes apaattiseksi. Halusin auttaa ja otin huonokuntoisen vanhuksen luoksemme asumaan. Olin päättänyt hoitaa työn, perheen ja äidin. Muutamassa vuodessa hänen vointinsa heikkeni niin, ettei kotihoito enää ponnistelustani huolimatta onnistunut. Tunsin valtavaa syyllisyyttä.

Kuuden vuodeosastolla vietetyn viikon jälkeen äiti nukkui pois hento käsi kädessäni. Surin häntä lohduttomasti.

Jo vuosien ajan terveyteni oli rakoillut. Minulle oli tehty kaksi isoa selkäleikkausta, joista toinen epäonnistui niin, että kävelyni vaikeutui. Aivoistani löytyi pullistuneita verisuonia, joita tukittiin suonensisäisellä platinalla. Hoidot olivat kivuliaita, mutta olin päättänyt kestää. Lopulta jouduin aivoleikkaukseen, jossa minulta katkaistiin suurehko valtimo.

Nuorin lapsemme lensi pesästä ja mieheni auttoi illat poikamme rakennustyömaalla. Tunsin jälleen olevani yksin ja yksinäinen. Luisuin kohti hajutonta, mautonta ja väritöntä kuilua. Masennusta.

"Katsellessani pojanpoikani isää ymmärsin, mitä vaille olin jäänyt lapsena ja äitinä."

Kaunis kulissi hämäsi

Henkinen romahdukseni kulminoitui ensimmäisen pojanpoikani syntymään. Katsellessani pienokaista hoivaavaa nuorta isää, ymmärsin, mitä vaille olin itse jäänyt lapsena ja omien lasteni äitinä.

Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Siitäkin, etten kyennyt tarjoamaan omille lapsilleni osallistuvaa isää heidän olleessaan pieniä. Siihen asti olin ajatellut onnistuneeni äitinä täydellisesti.

Painoni putosi kahdessa kuukaudessa 20 kiloa. Ymmärsin fyysisten vaivojeni olleen psyykkisen pahan olon huippu. Särkynyttä selkää tai pullistuneita suonia oli helpompi hoitaa kuin rikkinäistä mieltä.

"En halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää."

Hakeuduin mielenterveystoimistoon. Lääkäri ei nähnyt kulissini, pestyjen hiusten ja meikattujen kasvojen, taakse. Hän totesi, etten voi olla masentunut. Näytin liian huolitellulta.

Seuraavien viikkojen aikana ajatukseni synkkenivät synkkenemistään. En varsinaisesti halunnut kuolla. Minulla ei vain ollut voimia elää. Peilistä näin vääristyneen irvikuvan siitä unelmasta, johon olin pyrkinyt. Masentuneessa mielentilassa halusin vapauttaa läheiseni katsomasta tuota näkyä.

Itsetuhoisella tavalla käyttäytyviä syytetään usein itsekkyydestä, mutta minä koin vain helpottavani toisten elämää. Mikä harha!

Opettelin piirtämään itseni

Kun olin sinnitellyt joulunpyhät, sekoitin yliannostuksen lääkkeitä ja menin autotalliin. Ristin käteni ja pyysin tekoani Jumalalta anteeksi. Keittiön pöydälle jätin lapun, jossa kirjoitin menneeni siskoni luo.

Pelastuksekseni koitui esikoinen, joka tuli ruokatunnilla piipahtamaan lapsuudenkodissaan. Nähtyään lapun keittiön pöydällä hän lähti pois, mutta kääntyi kotiportilla takaisin. Sisäinen ääni kehotti häntä menemään autotalliin. Sieltä hän löytäisi etsimänsä vanhan silitysraudan, jolla voisi levittää parafiinit suksien pohjaan. Silitysraudan sijaan hän löysikin minut myttynä lattialla.

"Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia."

Seuraavan kerran heräsin sairaalassa. Neljän viikon kriisiterapiajakson jälkeen pääsin mielisairaalaan. Paikka, joka oli ylioppilaskesänä tuntunut kauhistukselle, näyttäytyikin nyt turvapaikkana. Kolme ensimmäistä kuukautta makasin peiton alla. Minulta ei vaadittu muuta kuin pienen linnunannoksen syöminen. Se vapautti. Vihdoinkin saisin levätä vailla vaatimuksia.

Viiden kuukauden mittaisen sairaalajakson loppuajan koin siihen astisen elämäni parhaana. Taideterapiassa piirsin itseni möykyksi, jonka ympärillä leijui kysymysmerkki. Sydämellä merkityt nuolet menivät vain puolisoon, lapsiin ja lapsenlapsiin. Terapiassa opettelin piirtämään minuuteni ja sen rajat.

Riittävän hyvä nainen

Tuon jakson jälkeen olen palannut useita kertoja sairaalaan ja saanut apua. Viimeiset kaksi vuotta olen voinut paremmin ja pärjännyt kotosalla. Ajattelen, että eletty elämämme on kuin tallentava digiboksi, ilman ajastinta. Alitajuntamme säilöö kaiken. Jos emme käsittele vaikeita kokemuksia, ne piiloutuvat mielen tiedostamattomiin säiliöihin. Sieltä käsin ne hämmentävät elämäämme. Aiheuttavat ahdistusta, tunnistamatonta pahaa oloa ja selittämättömiä vaivoja.

"Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen."

Olen kiitollinen, että sairastuin, sillä vain sairas voi parantua. Puolisoani ja lapsiani kiitän siitä, että he ovat jaksaneet masentuneen rinnalla. Vaikeinta on ollut antaa anteeksi itselleen ja hyväksyä eletty elämä valoineen varjoineen.

Menneitä vuosia ei pidä arvioida nykyisen, liki 70-vuotiaan naisen elämänkokemuksen valossa. Aiemmat valinnat ja teot ovat nuoremman, kokemattoman minän tekemiä. Päivittäin opettelen armollisuutta itseäni ja muita kohtaan.

Pelistä minua katsoo nyt riittävän hyvä, sopivan kokoinen ja ikäinen Raija. Afganistanilainen sananlasku on osuva: ’Ihminen on hauraampi kuin kukka, mutta kovempi kuin kivi’. Tämän olen elänyt todeksi.”

Kirjoittaja palkittiin lokakuussa 2013 elämän kriisejä käsittelevässä kirjoituskilpailussa, jonka järjestivät Mielenterveysseura ja ET-lehti. Ritvan nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 3/2014.

Marjan voimanlähteet

1. Jos et voi elää niin kuin haluat, elä niin kuin voit olosuhteidesi sallimissa puitteissa.

2. Ammenna iloa luonnon kauneudesta.

3. Käsittele menneisyyttäsi kirjoittamalla.

4. Älä turruta pahaa oloa alkoholilla.

5. Etsi apua, kunnes saat sen. Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, kerro niistä rohkeasti jollekin.

Alao Fariden synnyinmaassa Beninissä perhe huolehtii omistaan läpi elämän. Suomessa häntä on eniten ihmetyttänyt vanhusten yksinäisyys.

Fariden kotimaassa Beninissä, Länsi-Afrikassa, vanhukset nauttivat yhteisössään erityistä kunnioitusta ja arvostusta.

– Perhe ja suku muodostavat tiiviin yhteisön, joka pitää huolta omistaan läpi koko elämän, hän kertoo.

 Beninissä ei ole kotihoitoa, vanhainkoteja, palvelutaloja eikä Kelaa, vaan vanhuksista huolehtiminen kuuluu heidän kasvattamilleen lapsille.

– Muu suku auttaa vanhusten hoidossa, eikä kukaan ei jää yksin. Ellei vanhuksella ole omia lapsia, hänen sisaruksensa ja heidän perheensä huolehtivat hänestä.

Elämäntarinat jäävät kertomatta

– Eniten minua on lähihoitajan työssäni vanhusten kotihoitoyksikössä Turussa ihmetyttänyt, miten yksinäisiä monet vanhukset ovat, Faride sanoo.

Ero beniniläisen ja suomalaisen elämäntavan välillä on selvä. 

– Suomessa suurperheitä ei enää ole, ja vanhukset ja lapset asuvat erillään, usein pitkienkin matkojen päässä toisistaan. Lapset käyvät katsomassa vanhempiaan juhlapyhinä ja silloin, kun ehtivät omilta kiireiltään. On myös vanhuksia, joita kukaan ei käy katsomassa. 

Faridea surettaa se, että hänellä on niin vähän aikaa hoidettaville.

– Moni vanhus haluaisi kertoa elämäntarinansa, kun käyn hoitamassa heitä. Siihen ei valitettavasti ole mahdollisuutta 15–30 minuutin hoitokäynnin yhteydessä.

– On myös heitä, jotka elävät yksin sotamuistoissaan vailla muuta elämän sisältöä.

Faride kertoo kuitenkin pitävänsä paljon työstään vanhusten parissa.

– Haluan uskoa, että kotikäyntini auttaa vanhuksia heidän arjessaan. Kun vanhus vastaa hymyyni ja iloiseen tervehdykseeni, tunnen onnistuneeni työssäni.

Alao Fariden laajempi haastattelu on 22.11. ilmestyneessä ET-lehdessä 21/2017 .  
 

Voiko muinaista ja nykyistä terrorismia verrata? Historioitsija Teemu Keskisarjan mielestä kaikkea voi verrata. "Monesti sillä tuloksella, että on jotain samaa ja paljon erilaista."

Joukkopuukotus on minulle Suomen historiasta tuntematon sana. Asennoidun väkivaltauutisiin aina samoin: ei uutta auringon eikä edes Pohjantähden alla! Nyt mieleeni muistuu tapaus Turusta vuonna 1821.

21-vuotias Turun Akatemian ylioppilas Johan Gadolin kiihottui 1820-luvun päivänpolttavista aatteista. Mieli järkkyi myös yksityisasioiden sekasorrosta. Gadolin piti lääketieteen professori Israel Hwasseriä ”ihmisyyden vihollisena”, koska ei pitänyt hänen poliittisista ja luonnonfilosofisista mielipiteistään. Gadolin pälpätti levottomia vihapuheita, eikä yliopisto huolestunut radikalisoitumisesta ajoissa. Gadolin paineli professorin huoneeseen ja iski häntä miekalla.

Professori selvisi hengissä. Oikeudenkäynnissä Gadolin selitettiin syyntakeettomaksi, joka ei tarvinnut rangaistusta vaan hoitoa. Tuomio johtui hyssyttelystä. Miekanisku 1821 oli ideologisempi kuin puukonisku 2017. Yliopisto ei uskaltanut vihjaista tsaarinvallalle ääriajattelusta, joka Keski-Euroopassa aiheutti attentaatteja ja kapinointia.

Gadolin tuskin oli sairaampi kuin nykyiset puukko- ja pommimiehet. Silti hän vietti loppu-elämänsä, 50 vuotta, seinään kahlittuna seinähulluna. Uhri Hwasser turrutti haavoittumiskipujaan oopiumilla ja jäi koukkuun. Hän ei säikähtänyt maltillisemmaksi tiedemieheksi. Päinvastoin, huumehouruissa hän loi entistä hurjempia teorioita.

Routavuosina 1904–06 Suomi oli terrorismin potentiaalinen pikkujättiläinen. Eugen Schauman ampui senaatin portaikossa kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä. Kymmenet nuorukaiset jumaloivat Schaumania ja leikkivät sankaria pommeilla ja revolvereilla.

Voiko muinaista ja nykyistä terrorismia verrata? Kaikkea voi verrata – monesti sillä tuloksella, että on jotain samaa ja paljon erilaista.

Schauman ei olisi ikipäivinä taittanut hiuskarvaakaan Bobrikovin vaimolta ja lapsilta. Hän niittasi päävihollisen, niin kuin ensimmäinen suomalaisterroristi Lalli piispa Henrikin. Schaumanin seuraajat verryttelivät iskuihin prostituoitujen vuoteessa ja vahvistivat vakaumusta viinalla. Mutta eivät hekään pärskyttäneet venäläisten siviilien verta.

Kantasuomalaiset terroristit olivat ehkä sekopäitä mutta eivät täysiä kusipäitä.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 20/2017

Keskisarja-fani

Teemu Keskisarjan kolumni: Terroria Turussa 1821

Oho, kuulenko Keskisarjan äänessä rasismia? Että kantasuomalainen terroristi ei ole täysi kusipää, kuten nyky-Turun rajojen ulkopuolelta tuleva terroristi? Tämä on yllättävää. Jos Teemu luet kommentteja, niin voitko vastata tähän? Avata tuota tekstin loppua vähän lisää. Toki sana on vapaa kaikkialla, en sillä, kiinnostava aihe ja ilmiö tämä on. Ja onhan niinkin, että kolumnissa on mahdollista revitellä ja tuoda enemmän omaa näkemystään esille, kun taas tietyn tiedeyhteisön rahoittamassa...
Lue kommentti