Kirjailija Anna-Leena Härkönen: ”En kaipaa elämääni räminää enkä äksöniä”
Anna-Leena Härkönen koki nuorena asioita, jotka tekivät hänestä säikyn aikuisen. Yllätyksistä hän ei pidä ollenkaan, vaan kaipaa rauhaa ja rutiineita.
Anna-Leena Härkönen ja hänen pikkuserkkunsa Anne loikoilivat kamarissa. He olivat 12-vuotiaita, viettämässä kesää maalla Keski-Pohjanmaalla, eikä kukaan saisi häiritä heitä nyt.
He olivat sytyttäneet lukulamput.
He olivat sulkeneet kamarin oven.
Sitten he ottivat esiin lehdet.
Anna-Leena kyllä mietti, että ei ehkä pitäisi. Hän oli vielä liian nuori lukemaan näitä lehtiä.
– Mutta jokin niissä puoleensa veti. Vähän salaa sitten luin, Anna-Leena Härkönen sanoo nyt.
”Sisälläni on lapsesta asti asunut pieni mummo.”
Anna-Leenan omaan lapsuudenkotiin Kempeleelle noita lehtiä ei tullut, mutta sukulaisten luo maalle ja kummitädille Ouluun tuli.
Aina kun Anna-Leena lähti tädin luota, hän kysyi eteisessä varovasti, saisiko viedä mukanaan muutaman lehden. Kummitäti nauroi ja sanoi, että vie.
– Lehti, jota pienenä luin, oli ET-lehti, Anna-Leena sanoo.
– Sisälläni on lapsesta asti asunut pieni mummo.
Ei mitään spontaania, kiitos
Anna-Leena Härkönen täytti keväällä 61 vuotta. Hän arvelee, että pieni mummo on asunut hänessä syntymästä asti tai ainakin 50 vuotta.
On olemassa kokeilunhaluisia mummoja, jotka pitävät seikkailuista, mutta tämä mummous on kaikkea muuta.
”En kehtaa edes sanoa, miten aikaisin menen nukkumaan.”
– Olen ollut omiin tapoihini kangistunut ihminen pikkutytöstä asti, Anna-Leena sanoo.
–Tykkään esimerkiksi mennä aina nukkumaan aikaisin. En kehtaa edes sanoa, miten aikaisin nykyään menen. Puoli kahdeksalta.
Aikaisin nukahtaminen on Anna-Leenasta ihanaa, kuten myös aikaisin herääminen. Yön pitää olla pitkä, sillä öisin kirjailijan aivot työskentelevät. Nukkuessaan hän näkee usein unta tekeillä olevan romaaninsa hahmoista.
Unessa Anna-Leena saa oivalluksia juonenkäänteistä. Kun oivallus tulee, hän havahtuu hereille ja kirjoittaa sen ylös vihkoon heti, vaikka kolmelta aamuyöllä. Muuten se unohtuu.
– Tarvitse omaa tilaa, enkä halua kompromisseja sisustuksessa. Ajatus siitä, että pitäisi keskustella, kumman taulu ripustetaan seinälle, on karmaiseva.
Omaan kotiinsa Anna-Leena on ripustanut Riikka Soinisen Pohjoiset saaret -taulun.
Mummoudekseen Anna-Leena kokee myös sen, että pitää hiljaisuudesta ja hitaudesta eikä mistään kovin reippaasta kuten maastopyöräilystä tai uusiin ihmisiin tutustumisesta juhlissa.
– Olen itse hirveän nopea ja levoton ihminen. Juuri siksi en kaipaa elämääni räminää enkä äksöniä, vaan rauhaa ja rutiineja, Anna-Leena sanoo.
– En ole spontaani. Yllätyksistä en pidä ollenkaan. Jos joku ystävä soittaa aamulla ja kysyy, lähdetkö tänä iltana taidenäyttelyyn, niin en. Tai lähdetkö tänään teatteriin? En. Se on mahdottomuus. Minun pitää tietää menoni etukäteen. Muuten koko päiväni menee sekaisin.
”Sellainen minä olen. Suunnittelija.”
Mieluiten Anna-Leena lyö lukkoon tapaamiset viikkoja etukäteen. Tulevia päiviään hän suunnittelee paperikalenteriin.
Huomisen kohdalla kalenterissa lukee ”siskis”. Se tarkoittaa, että huomenna hän aikoo tehdä kylään tulevalle 26-vuotiaalle Lauri-pojalleen siskonmakkarakeittoa.
– Saatan kirjoittaa kalenteriini ylös jo kuukauden päähän, mitä ruokaa aion minäkin päivänä laittaa itselleni lounaaksi. Sellainen minä olen. Suunnittelija. Jotakin turvallisuuden tunnetta siitä kai saan.
Turvallisuus on tunne, joka elämästä nuorena pitkään puuttui.
Vihainen vasta nyt
Anna-Leena Härkösestä tuli lähes koko Suomen tuntema tähti 18-vuotiaana vuonna 1983. Silloin hän näytteli pääosaa elokuvassa Mona ja palavan rakkauden aika.
Seuraavana vuonna hän julkaisi esikoisromaaninsa.
Häräntappoase palkittiin vuoden parhaana esikoisteoksena.
Siinä välissä, lukion toisella luokalla, hän haki ja pääsi Teatterikorkeakouluun.
Hän tuntui onnistuvan kaikessa.
Menestys toi mukanaan valtavan paineen, kateuttakin. Anna-Leena oli yhä lähes lapsi.
”Pitkään ajattelin, että menneet kuuluu vain kestää.”
Hän sanoo ymmärtäneensä vasta viime vuosina, miten paljon pahaa noina vuosina koki.
– Pitkään ajattelin, että menneet kuuluu vain kestää. Vasta tässä iässä osaan olla vihainen siitä, miten väärin minua nuorena kohdeltiin.
Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 11/2026 julkaistusta jutusta. Tilaajana voit lukea koko jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.
