Roquetas de Marin rannat ovat loivasti viettäviä ja puhtaita.
Roquetas de Marin rannat ovat loivasti viettäviä ja puhtaita.

Costa del Solin pikkusisko Costa de Almería on espanjaisten itsensä suosikki. Alue tunnetaan karuista maisemistaan, joissa on kuvattu tukku klassikkoelokuvia.

Karkea hiekka rouhaisee jalkapohjia, kun loikkaan lankkukäytävältä Zoraida Resortin rannalle. Astelen auringonpaisteessa kohti vesirajaa. Avarana aukeavalla Almeríanlahdella kelluu muutama piskuinen paatti.

Rantoja Roquetas de Marin lomakeitaassa riittää tepasteltavaksi 18 kilometriä, ja niillä on tilaa. Vedessä näkyy vain pari uimaria, ja rantatuolien rykelmä on miehittämätön.

Costa de Almería ei ole Aurinkorannikon kaltainen kansainvälinen magneetti, vaan espanjalaisten itsensä suosikki. Ostoksilla saa olla rauhassa, eivätkä sisäänheittäjät notku ravintoloiden edustalla.

Almerían maakunta poikkeaa Costa del Solista ja Andalusian muista osista. Se sijoittuu Välimeren ja Sierra Nevadan vuoriston väliin, ja korkeuserojen vaihtelu tekee luonnosta ainutlaatuisen. Euroopan eteläisimmän hiihtokeskuksen vastapainoksi Almeríassa on Euroopan ainoa aavikko, Tabernas.

Käärin lahkeet ja alan kahlata Almeríanlahdessa, jonka vesi on miellyttävän lämmintä ympäri vuoden. Costa de Almeríassa on yli kolmesataa aurinkopäivää vuodessa. Se on Espanjan kuuminta ja kuivinta seutua. Sateet ovat harvassa.

Karut maisemat saivat maanviljelijöiden luovuuden puhkeamaan kukkaan 1960-luvun alussa. Syntyi plasticulturaksi kutsuttu ilmiö, jonka seurauksena Almerián länsipuolella sijaitseva Campo de Dalíasin laakso on kuin muovisten kasvihuoneiden meri.

Kasvihuoneet, invernaderos, on automatisoitu, ja kasteluvesi pumpataan jopa sadan metrin syvyydestä. Suurin osan tuotetuista tomaateista, kurkuista ja paprikoista rahdataan Pohjois-Eurooppaan meidän talvipimeässä kärvistelevien suomalaistenkin pöytiin.

Ostoksilla saa olla rauhassa, eivätkä sisäänheittäjät notku ravintoloiden edustalla.

Huone Audreyn kanssa

Noin 90 000 asukkaan Roquetas de Mar elää rantalomailijoiden mieli-haluista. Hotelleja on kymmeniä. Altaalla loikoilun lisäksi tarjolla on monia vesiaktiviteetteja purjelautailusta snorklaamiseen.

Kaupungissa on myös akvaario, jossa uiskentelee 300 eri lajia, mikroautorata ja 18-reikäinen golfkenttä. Espanjan tärkeimpiin lukeutuva, 8 000 katsojan härkätaisteluareena on monipuolinen vapaa-ajankeskus ravintoloineen, baareineen ja museoineen.

Yöpuuni Zoraida Resort muodostuu kahdesta erillisestä hotelli-rakennuksesta. Kirjoittaudun sisään Zoraida Gardeniin, jonka keskiosan korkeassa aukossa liitelevät alumiinista tehdyt lokit ja leijat.

Allasalueen kaarevia muotoja reunustavat aurinkotuolien rivit. Vedessä käy vilkas polskinta ja pulina keskipäivän paahteessa. Altaan keskellä on pieni keinosaari, johon pääsee romanttista kaarisiltaa myöden. Taaempana Zoraida Gardenin ja Zoraida Parkin välissä on lapsille pieni vesipuisto.

Hotelli on äskettäin kunnostettu. Huoneessa vastaani tuijottavat elokuvatähti Audrey Hepburnin jättikokoiset kasvot. Ne on ikuistettu liikuteltavaan sermiin mustavalkokuvana. Sopii lomailuteemaan, sillä Hepburn muistetaan elokuvasta Loma Roomassa.

Huoneen sisustusta hallitsevat tyylikkäästi rytmitelty musta ja valkoinen. Väriläiskäksi kaiken keskelle on pudotettu oranssi nahkasohva. Siihen pätkähdänkin toipumaan lennon ja bussimatkan rasituksista.

Pyörällä tahkoten

Pepiton pyörävuokraamon Pepito taluttaa minulle punavalkoisen maasturin ja toivottaa hyvää matkaa. Ampaisen rantapromenadin vieressä kulkevalle, punaisilla laatoilla päällystetylle pyörätielle, carril biclille.

Lähden tahkoamaan kohti kymmenen kilometrin päässä häämöttävää Aquadulcea, joka on Costa de Almerían bilepaikka. Aurinko porottaa, mutta päänuppini on kypärän suojassa. Käsivarret ja sääret ymmärsin suojata paksulla voidekerroksella jo hotellissa.

Maasto on tasaista, ja pyörä kelaa nopeasti kilometrejä. Ohitan erinimisiä rantoja, joita on yhteensä yhdeksän. Kaikki kantavat EU:n sinistä lippua merkkinä siisteydestä ja puhtaasta vedestä.

Perheitä on tullut rannalle varjojen ja piknik-korien kanssa nauttimaan sunnuntaipäivästä. Joka koloon on pysäköity tiiviisti autoja. Aurinkorasva tirisee, lapset pelailevat palloa, ja iloinen kiljahtelu täyttää tienoon.

Kakkuja rannan karkeasta hiekasta ei valitettavasti saa tehtyä. Lohdutukseksi se ei myöskään lennä silmiin ja eväisiin.

Polkaisen Aquadulceen saakka ja samaa vauhtia takaisin. Hiki lievästi sanottuna virtaa, ja paita tuntuu liimautuneen selkään pysyvästi. Pyörän palautettuani istahdan Zoraida Gardenin vieressä olevan rantabaarin terassille. Tiukka kolpakko, jarra, kylmää olutta maistuu.

Maurien linnoituksessa

Sähkötupakkaa imeskelevä, boheeminoloinen oppaamme Frans johdattaa meidät mutkittelevaa ramppia pitkin Almerían kaupunkia hallitsevaan linnoitukseen, Alcazabaan.

Alcazab tarkoittaa paikkaa, jossa säilytetään ruokaa. Maurit rakensivat linnan 900-luvulla turvaamaan kukoistavaa silkki- ja kangaskauppaa. Rakennuskompleksi tuhoutui maanjäristyksessä 1522, mutta sitä on sittemmin kunnostettu.

Kolmeen eri tasossa olevaan pihaan, recintoon, jakautuva Alcazaba on Alhambran ohella komein muisto liki 800 vuotta kestäneestä arabiajasta Andalusiassa. Sen puutarhat, kaivot ja altaat kertovatmaurien arkkitehtonisista ihanteista Alhambran tapaan.

Välimerellisessä puutarhassa kasvaa tarkoin harkituissa muodostelmissa jakarandoja, palisantereita, kaktuksia, pinjoja ja sypressejä.

Keskiosassa sijaitsevaan muuri-ikkunaan liittyy koskettava tarina. Legendan mukaan nuori maurityttö rakastui kristittyyn vankiin ja auttoi tätä pakenemaan. Kiinni jäätyään mies heittäytyi väkisin ikkunasta kuolemaan, ja murheen murtama tyttö teki samoin.

Toinen tarina on uudemmalta ajalta. Linnoituksen edessä olevalla Almanzor-kadulla on kuvattu jeeppi-ajojahti elokuvaan Indiana Jones ja viimeinen ristiretki, tähtinään Sean Connery ja Harrison Ford.

Linnoituksen edessä olevalla Almanzor-kadulla on kuvattu jeeppi-ajojahti elokuvaan Indiana Jones ja viimeinen ristiretki.

Costa de Almería tunnetaan muutenkin elokuvateollisuuden aikaansaannoksista. 1960-luvulla italialainen Sergio Leone keksi, että Tabernasin maisemat muistuttavat Yhdysvaltain lounaisosia ja soveltuvat siksi lännenelokuvien näyttämöksi.

Alkoi spagettiwesternien kultakausi, joka toi paikalle Clint Eastwoodin, Sophia Lorenin ja Burt Lancasterin kaltaisia kasvoja.

Tabernasissa toimii useitakin koko perheen teemapuistoja, jotka hyödyntävät lännenelokuvien kulisseja. Tunnetuin niistä on Mini-Hollywoodiksi kutsuttu Oasys, jonka hevos-, cowboy ja can-can-esityksissä pääsee eläytymään westernien maailmaan.

Myös amerikkalainen ohjaaja Ridley Scott kuvasi Tabernasissa Raamattuun perustuvaa elokuvaansa Exodus. Elokuvan Suomen ensi-ilta on 26. tätä kuuta.

Villin lännen tunnelmissa erehdyn nappaamaan opuntia-kaktuksesta pientä päärynää muistuttavan hedelmän, joiden Frans kertoi olevan syötäviä. Sitä hän ei kertonut, että hedelmä on täynnä ilkeästi pistäviä ohuita piikkejä, joita saan nyppiä kourastani loppupäivän.

Mansikkapeltoja ikuisesti

Almería on peräisin arabiankielisestä sanasta Al-mariyat, joka tarkoittaa ”meren peiliä”. Keskellä vanhaakaupunkia seisova 1500-luvun katedraali on samalla linnoitus, mikä osaltaan kertoo rannikkokaupungin tärkeydestä merirosvojen vainoamana kauppasatamana.

Katedraalin edessä olevalla aukiolla kasvaa pitkänhuiskeita palmuja, jotka yhdessä jyhkeän ja koristeellisen julkisivun kanssa saavat tuntemaan, että olen Espanjan sijasta Pohjois-Afrikassa. Rakennusaikakauden levottomuutta kuvastaa, että jokaisessa katedraalin kuudesta tornista on aukot tykeille.

Julkisivussa on aurinkoaiheinen korkokuva. Aurinko sopiikin mainiosti Espanjan lämpimimmän kaupungin symboliksi.

Sisältä löytyy kaunis goottilainen katedraali korkeuksiin kohoavine kupoleineen ja kullalla silattuine alttareineen. Pyhätön erikoisuus ovat kahdet urut. Niitä voidaan soittaa yhdellä ja samalla sormiolla, mikä saa aikaan ainutlaatuisen stereovaikutelman.

Katedraalista poistuttuamme eksymme vanhankaupungin kapeille kujille. Plaza Floresilla törmäämme yllättävään hahmoon: Hotel Nuevo Torreluzin edessä istuu kitaraa soittava John Lennon, pronssiin valettuna tosin.

Almerían kaupunginhallitus on halunnut muistaa kuuluisaa Beatles-muusikkoa, koska tämä tiettävästi sävelsi kappaleen Strawberry Fields Forever oleskellessaan 1966 Costa de Almeríassa filmauspuuhissa.

Salaisilla rannoilla

Capo de Gatan luonnonsuojelualueelle on puolentoista tunnin ajomatka Roquetas de Marista. Vulkaanisissa purkauksissa syntyneet kalliot kohoavat merestä mustan, ruskean ja keltaisen eri sävyissä, milloin basalttimaisina rykelminä, milloin pyörteeksi jähmettyneinä muodostelmina.

Lähdemme pomppuisalle veneretkelle pienestä San Josén kalastajakylästä. Seurailemme toinen toistaan viehättävämpiä pikku rantoja, jotka ovat eristyneisyytensä vuoksi lähes autioita. Niille kuljetaan kalliolla kiemurtelevia polkuja pitkin, mutta kaikkein pienimpiin pääsee vain veneellä tai kajakilla.

Leveässä poukamassa sijaitsevan Playa Genovesesin edustalla venekuskimme Antonio heittää ankkurin. On aika virkistäytyä.

Asennan snorklausmaskin ja liu’un Ahdin valtakuntaan. Vesi on todella kirkasta ja näkyvyys erinomainen. Kalojen lisäksi ihailen pohjassa kasvavaa ruohomaista posidonia-kasvustoa, joka tuottaa veteen happea.

Tarinat elokuvien tekemisestä elävät Cabo de Gatassakin. Pienellä Mónsulin rannalla on filmattu tieteiselokuvaa Dyyni.

Cabo de Gatan majakan alapuolella otamme kurssin takaisin San Josén kylään. Yhtäkkiä vesi veneen vieressä alkaa aivan kuin kiehua. Pohjasta nousee voimakkaita pyörteitä, jotka saavat pinnan poreilemaan.

Oppaamme Ramon kertoo, kuinka sukeltajat yrittivät tutkia pyörteitä ja niiden alkuperää. Luonto oli kuitenkin vahvempi, eikä pinnan alle ollut siinä kohdassa asiaa.

Ilmiö katoaa yhtä nopeasti kuin syntyikin, ja parvi piskuisia lentokaloja toivottaa meille tärskyisää paluumatkaa.

HYVÄ TIETÄÄ

  • Costa de Almería sijaitsee itäisessä Andalusiassa noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Málagasta. Pääkaupunki Almería, noin 200 000 asukasta.
  • Kuumaa ja kuivaa. Yli 3 000 aurinkotuntia vuodessa, keskilämpötila kesäkaudella yli +20 °C.
  • Aikaero Suomeen yksi tunti. Kansainväliset luottokortit kelpaavat. Vesijohtovesi ei ole juotavaa.
  • Siesta klo 13–17. Kaupat ovat avoinna yleensä klo 9–14 ja 17-20. Roquetas de Marin ostoskeskus Gran Plaza on avoinna klo 10–22.

HINTOJA

Hintataso on alempi kuin Aurinkorannikolla. Lounas 12 €, iso olut 2,90 €, vesipullo 1,60 €, lasi viiniä 1,50 €, hampurilaisateria 3,90 €, taksimatka Roquetas de Mar–Almería 30–35 €, bussilla 1,50 €., taksimatka kentältä noin 45 €/40 km, polkupyörän vuokra 7 €/3 t, auton viikkovuokra alkaen 200 €, bensiinilitra 1,50 €, parturi 8 €.

HOTELLEJA

Zoraida Resort, Roquetas de Mar. Kaksi hotellirakennusta: Zodaira Garden ja Zoraida Park. Soveltuu hyvin lapsiperheille. Oma vesipuisto. Tallelokero 12 €/viikko ja pantti 20 €.

www.eveniahotels.com

Hotel Almerimar, Almerimar. Viiden tähden hotelli, kylpylä ja 27-reikäinen golfkenttä, jolta merinäköala.

www.almerimar-resort.com

TAPAKSIA
Stilo Campo, Camino de las Torres 86, Aquadulce.
Mesón Don Jamón, Calle de Los Flamencos, Roquetas de Mar.
Restaurante Nagalu, Travesia Playa Serena, Roquetas de Mar.

RETKIÄ ROQUETAS DE MARISTA

  • Almería, 38 €.
  • Granada, 68 €.
  • Mini-Hollywood, 46 €.
  • Sierra Nevada, 42 €.
  • Cabo de Gata, 49 €.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.