Irja Juntunen menetti kolme lapsistaan nuorina ja yllättäen. Äidin suru ei katoa koskaan.

Ensimmäisen lapsensa Irja menetti vuonna 74. Toiseksi vanhin poika putosi kotona metrin korkeudelta ja sai lievän aivoverenvuodon. Lapsi menehtyi sairaalassa.

Tieto Helsingissä asuneen Virpin, perheen kolmanneksi vanhimman lapsen kuolemasta tavoitti Irjan 2001. Tytär oli kirjoittanut runoja, joista heijastui paitsi kipua myös pyyntöjä: ymmärtäkää, antakaa minun mennä, jatkakaa elämää. Takana oli raskas väkivaltainen parisuhde ja hoidoista huolimatta mieltä myllertänyt kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Vuonna 2008 tyttären, kolmekymppisen Matleenan sydän pysähtyi. Noin vain, aamuyöllä, kesken unien.

– Konkreettisimman surutyöni olen tehnyt kotona, ollut hiljaa ja käpertynyt lasten kanssa läjään, Irja Jutunen kertoo. Kuvassa hänellä on Matleenan vanha Rontti-koira.

Kun tuska on ollut syvintä, ystävät ja sukulaiset ovat tulleet kysymättä kylään, paistaneet siiat ja keränneet puolukat, rakentaneet taloa,  pilkkoneet klapit ja järjestäneet hautajaiset. Ottaneet osaa.
Sen sijaan adresseilla, tyhjillä sanoilla, lämmittäisi pirtin pakkasilla. Sen verran on kartonkia piironkeihin kertynyt.

Ikävä on kipua. Se tulee yhtäkkiä kuin aalto, puristaa kovasti pallean kohdalta ja menee pois taas. Taka-alalle.

– Usein aamuisin, kun laskeudun vintiltä hämärään pirttiin, ajattelen, miten ihanaa olisi, kun he nauraen tulisivat taas minua vastaan. Kaikki viisi lastani.

Pirjon runoja:

”Kun enkelit itkevät,
sataa vettä.
Kun ne ovat surullisia,
sataa
lunta.”

”Nauran kanssasi.
Suru tuntee myös ilon.”
”Rakkaus kirjoittaa
minussa lauluja,
joita ei kykene laulamaan.”

”Hellyys on tärkein.
Rakkaus.
Yksinkertainen ja hiljainen.
Niin isä opetti.”

”Voiko murhe olla
liian suuri? Niin suuri,
että kuolemakin
tuntuu helpommalta kestää?”

 

Lue Irjan haastattelu ET-lehdestä 17.